Helsingin Vuosaaressa asuva rovasti Maire Kekola täyttää 90 vuotta perjantaina 14.4. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1988 ensimmäisten naisten joukossa. Sitä ennen työelämää lehtorina oli ollut jo lähes 30 vuotta.
Pisimmät työurat Kekola teki helsinkiläisissä Roihuvuoren ja Vanhankirkon seurakunnissa.
Tämä juttu on osa Kotimaan syntymäpäivähaastattelujen sarjaa.
Elit lapsuutesi Seinäjoella, vanhempasi olivat kotoisin Ylistarosta. Mikä oli lapsuudessa parasta aikaa?
– Ylipäätään lapsuus oli parasta aikaa, kun ympärillä oli koko suku.
– Vanhempani eivät kuuluneet mihinkään herätysliikkeeseen, mutta kotini oli herätyshenkinen. Lapsesta pitäen kävin muun muassa seurakunnan tyttökerhoissa.
Mitä muistat sota-ajasta?
– Muistan sen, kun menimme naapurin perunakellariin pommituksia turvaan tai oikeastaan muka turvaan, sillä eihän perunakellari mikään turva ollut. Se oli pelottavaa. Asuimme lähellä Seinäjoen viljavarastoja, joita pommitettiin.
– Siskoni kantoi minua reppuselässä, ja mukana piti olla valkoisia lakanoita. Niiden avulla olisimme voineet maastoutua, jos olisi näkynyt pommikoneita.
Miksi lähdit nuorena ylioppilaana Kuusamoon kansakoulunopettajaksi?
– Kun joku ammatti piti saada, niin kansakoulunopettaja tuntui alkuun helpolta vaihtoehdolta.
Mistä syntyi ajatus opiskella teologiaa?
– Pääsin Irja Kilpeläisen pitämään jatkorippileirikouluun parhaan ystäväni Kaisun siivellä. Kilpeläinen oli niin hieno esimerkki naisteologista, että siitä sain ajatuksen opiskella teologiaa. Lisäksi tunsin ykyläisiä, jotka järjestivät eri paikkakunnilla teinipäiviä.
– Opiskeluaikana Kaisu ja minä asuimme Kilpeläisen pihatalossa Jupperissa Espoossa.
Mikä oli parasta teologian opinnoissa?
– Saarnojen kirjoittaminen. Kirjoittaminen on aina ollut mielipuuhaani – jo lapsena Anja-siskon kanssa kirjoitimme lastenkirjaa. Kun vesilätäköt jäätyivät, ajattelimme että satuolentomme luistelivat niillä.
– Irja Kilpeläisen eli ”Nestorin” luona kokoontui opiskelijaporukoita, ”opetuslapsiryhmiä”. Niillä oli suuri vaikutus erityisesti naisteologian ja uusien toimintamuotojen, kuten leiritoiminnan kehittämisessä. Osallistuin näihin opiskelijaporukoiden kokoontumisiin tiiviisti ystäväni Rauhan kanssa. Toteutimme näitä oppeja yhdessä pitämillämme leireillä.
Ketkä kurssikaverit jäivät mieleen? Entä opettajat?
– Aloitin opinnot vuonna 1954. Kurssikavereista mieleeni jäivät muun muassa Jaakko Palomurto ja Kerttu Inkala. Inkalasta tuli kehitysvammaisten lasten ohjaaja. Hänellä oli kehitysvammainen Vänne-veli, tutustuin koko perheeseen, ja heistä on paljon mukavia muistoja.
– Opettajista muistan Erkki Kansanahon, joka oli pääaineeni eli seurakuntatietouden opettaja. Hän oli opettaja parhaasta päästä.
– Mieleeni jäi myös Osmo Tiililä, joka oli kiistelty ja voimakastahtoinen dogmatiikan opettaja.
Missä vaiheessa ja miten syntyi kutsumus pappeuteen?
– Halusin vihkimyksen, kun se tuli mahdolliseksi. Kutsumus työhön oli sama kuin lehtorinakin.
– Miksi en olisi halunnut papiksi? Ero aiempaan työhön lehtorina ei tuntunut merkittävältä. Lähinnä se tuntui helpotukselta esimerkiksi siinä suhteessa, että sain konfirmoida itse oppilaat, joille olin pitänyt rippikoulun, eikä tarvinnut kutsua siihen ketään nuorille vierasta pappia. Pappeus oli siis ennemminkin käytännöllinen ratkaisu.
Tuntuiko, että pappeutesi hyväksyttiin, vai jouduitko kokemaan kielteistä palautetta?
– Kaikkihan me naiset jouduimme kokemaan kielteistä palautetta, esimerkiksi kirjeitä, joita tuli tulvimalla ja joissa ilmoitettiin, ettei kirjeen lähettäjä hyväksy naispappeutta.
– Osa sai tappouhkauksiakin, minä en onneksi niitä saanut. Ihmettelen, ettei koskaan saatu selville tai ainakaan kerrottu, kuka tai ketkä tappouhkauksia lähettivät.
Mikä oli työelämän parasta aikaa?
– Erilaiset tapahtumat, kuten rippileirit ja retket, joita järjestin. Saarnojen kirjoittaminen ja pitäminen.
– Vanhankirkon aikoina tehtäviini kuului muun muassa raamattupiirin pitäminen oopperan työntekijöille.
Entä mikä on parasta eläkkeellä ollessa?
– Tämä hetki, jonka vielä jaksan vielä elää jokseenkin normaalisti. Nykyhetki on parasta aikaa.
– Kun jäin eläkkeelle, aloin käydä pianotunneilla, maalauskursseilla ja luovan kirjoittamisen ryhmässä. Olen pitänyt taidenäyttelyitä muun muassa Bullan kulmassa ja Roihuvuoren kirkossa. Olen julkaissut neljä kirjaa, joissa on myös piirroksiani. Edelleen maalaan omaksi ilokseni ja olen kirjoittanut myös lyhyitä tarinoita Markku Pääskysen vetämässä kirjoitusryhmässä.
Kastoit pari vuotta sitten oman lapsenlapsenlapsesi. Mitä toivoisit eniten maailmaan nyt syntyville vauvoille ja heidän vanhemmilleen?
– Että osaisivat ja uskaltaisivat luottaa hyvään Jumalaan. Olin erityisen iloinen, että pystyin kastamaan perheemme pienimmänkin jäsenen Manun.
– Halusin puheessa ottaa mukaan myös vauvan isoveljen. Näin puhuin: ”Rakas Jumala tässä me olemme nyt koolla kasvojesi edessä koko konkkaronkka, tässä on vauva ja hänen isoveljensä Eeli, vanhemmat ja kummit, eno ja isovanhemmat, ja tässä olen minä isoisomumma kiitollisena siitä, että voin kastaa tämän lapsen.”
Pitäisikö kirkon muuttua vai onko se hyvä nykyisenlaisena?
– Enpä osaa sanoa, mutta en vastusta muutosta, jos se on järkevää. Tärkeää on suvaitsevaisuuden salliminen ja laajeneminen.
Minkä ohjeen tahtoisit antaa tänä keväänä papiksi vihittäville?
– Olkaa rohkeita ja uskollisia itsellenne, ja sille Jumalalle jonka olette oppineet tuntemaan – pitäkää kiinni lapsenuskostanne.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä