Kirkon työntekijöistä valtaosa on naisia, ja naiset osallistuvat kirkon toimintaan miehiä ahkerammin. Myös seurakuntien luottamushenkilöistä 54 prosenttia on naisia. Kirkon ylimmissä päätöksentekoelimissä naiset ovat kuitenkin vähemmistössä.
Hiippakuntavaltuustoissa ja kirkolliskokouksessa naisia on vain reilu kolmannes kaikista edustajista. Kirkolliskokous on kirkon ylin päättävä elin, niin sanottu kirkon eduskunta.
Kirkkoneuvos Kimmo Kääriäisen mielestä tasa-arvo toteutuu kirkon päätöksenteossa kokonaisuudessaan hyvin.
– Se ei kaikilta osin tarkoita sitä, että miehiä ja naisia olisi sama määrä, mutta se tarkoittaa sitä, että mahdollisuudet ovat yhtäläiset.
Määrällinen tasa-arvo toteutuu niissä kirkon päätöksentekoelimissä, joiden jäseniä ei valita vaaleilla. Sellainen on esimerkiksi kirkkohallituksen täysistunto. Kirkkolaki määrää, että kummallakin sukupuolella on oltava vähintään 40 prosentin edustus.
Vaaleilla valittaviin toimielimiin, kuten kirkolliskokoukseen, kiintiöitä ei kuitenkaan sovelleta.
– Äänestäjissä naisia ja miehiä on yhtä paljon, ja äänestäjillä on oikeus valita tehtävään mielestään sopivin ja pätevin. Minkä tähden miehiä valitaan enemmän, sitä minun on vaikea selittää, Kääriäinen sanoo.
Liittyykö miesvalta pappisvaltaan?
Piispa Irja Askolan mukaan kirkon päätöksenteon miesvaltaisuuden taustalla vaikuttaa kirkon pitkä, mieskasvoinen perinne.
– Tämä perinne sanelee yhä asenteita, vaikka ne vähitellen ovat muuttuneet.
Toisaalta Askola huomauttaa, että kirkon miesvaltaisuus on mielikuvissa suurempaa kuin todellisuudessa. Hän nostaa esiin vaikutusvaltaisina naisina muun muassa Helsingin seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajan Kaisa Raittilan, kirkolliskokouksen puheenjohtajan Kaisa Röngän sekä kirkkohallituksen talousosaston johtajan, kirkkoneuvos Leena Rantasen.
Askolan mukaan kysymys kirkon miesvaltaisuudesta liittyy myös kirkon pappisvaltaisuuteen.
– Luterilaisen kirkon pitäisi nostaa esille selkeämmin kirkon jäsenten osaamista ja myös erilaisia vallankäytön tapoja, ei vain hierarkkista valtaa. Naisten luomisvoima, muutosvoima ja ketteryys tarttua asioihin on myös vallankäyttöä, josta iloitsen.
Asenteet muuttuvat rakenteita hitaammin
Syy sukupuolten epätasaiseen edustukseen kirkolliskokouksessa löytyy asenteista, arvioi kirkkososiologi ja sukupuolen tutkija Meri-Anna Hintsala. Samat asenteet näkyvät Hintsalan mukaan laajasti yhteiskunnallisessa keskustelussa.
– Naistenkin suusta kuulee silloin tällöin sellaisia puheenvuoroja, että kyllä ne miehet meistä huolta pitää. Naisten etenemistä hidastavia rakenteellisia esteitä on purettu, mutta asenteet eivät ole muuttuneet yhtä nopeasti.
Kirkollisessa kontekstissa erityinen miehiä suosiva tekijä on lisäksi se, että kaikki kirkon piirissä toimivat ja kirkolliskokousvaaleissa aktiiviset tahot eivät hyväksy naisten pappeutta.
– Se on rakenteellinen tekijä, joka voi vinouttaa valintaa, Hintsala sanoo.
Hintsala kertoo pitävänsä sukupuolten tasaisen edustuksen saavuttamista tärkeänä päämääränä. Samalla hän muistuttaa, että naisten lisäksi kirkolliskokouksessa ovat aliedustettuina muun muassa nuoret, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat sekä ei-akateemisesti koulutetut kirkon jäsenet.
– Pääsääntöisesti asioistamme päättävät etuoikeutetussa asemassa olevat ihmiset.
Naisten määrällinen edustus on laskusuunnassa
Naisten vaikuttamismahdollisuudet kirkolliskokouksessa ovat parantuneet siitä huolimatta, että naisten määrällinen edustus on ollut viime vuosikymmeninä laskusuunnassa, sanoo kirkolliskokouksen historiaa tutkinut Jaakko Olavi Antila.
Naisten osuus maallikkoedustajista kääntyi selvään nousuun vuoden 1974 vaaleissa, jolloin naispappeus oli tulossa kirkolliskokouksen käsiteltäväksi. Osuus kasvoi edelleen 1980-luvulla, ja vuoden 1988 vaaleissa enemmistö maallikkoedustajista oli naisia.
Sen jälkeen naisten osuus maallikkoedustajista kääntyi laskuun, mutta osuus pappisedustajista alkoi kasvaa. 2000-luvulle tultaessa naisten osuus myös pappisedustajista kääntyi kuitenkin laskuun.
– Kirkolliskokousvaaleihin ei enää liittynyt sellaisia naisten asemaa koskevia ohjelmallisia tavoitteita, jotka olivat kasvattaneet naisten määrää nopeasti 1970- ja 1980-luvuilla.
Määrällinen edustus yksin ei kuitenkaan kerro koko kuvaa sukupuolten välisestä tasa-arvosta, Antila huomauttaa.
– Naisedustajien arvovalta oli 1970-luvulla heiveröinen ja kynnys puheenvuoron käyttämiseen korkeampi kuin miehillä. Kokeneenkin naisedustajan oli olennaisesti vaikeampi päästä tärkeitä asioita valmistelevaan valiokuntaan kuin miespuolisen kollegansa.
1980-luvulla tilanne parantui merkittävästi. Silloin sai alkunsa käytäntö, jonka mukaan kokouksen puheenjohtajistoon valitaan naisedustaja. Myös ovi keskeisiin valiokuntiin alkoi avautua.
Antila arvioi, että naisten aseman muutos kirkolliskokouksessa on heijastellut muun yhteiskunnan tasa-arvokehitystä.
– Muuhun yhteiskuntaan verrattuna kirkolliskokous ei ole ollut asenteiltaan sellainen patriarkaalisuuden linnake, jollaiseksi se julkisuudessa ajoittain on leimattu.
Kuva: Matti Karppinen