Kirkkolaissa säädetään yksiselitteisesti, että ihminen kuuluu siihen seurakuntaan, jonka alueella hänellä on kotipaikkaoikeus. Kirkkohallituksen ohjeissa vuosilta 1982 ja 1984 kuitenkin määritellään tilanteet, joissa tästä säännöstä on lupa poiketa. Yksi poikkeamisperuste on kirkkoherrana työskenteleminen.
Kirkkoherralla perheineen on mahdollisuus valita, kuuluvatko he asuinalueensa seurakuntaan vai siihen, jossa kirkkoherra on töissä. Tämä valinnanmahdollisuus on tosin olemassa vain saman kunnan sisällä.
– Verotusteknisesti ei käsittääkseni olisi mitään estettä soveltaa tätä erivapautta myös usean kunnan alueen kattavan seurakuntayhtymän sisällä, jolloin kirkkoherra voisi jossain tapauksessa asua eri kunnan alueellakin. En kuitenkaan tiedä, miten tiukka tulkinta ohjeesta käytännössä on, sanoo Helsingin tuomiokapitulin notaari, pastori Heikki Hämäläinen.
”Minulle tämä on tunneasia”
Leo Norja on Helsingin Pakilan seurakunnan kirkkoherra ja Pakilan seurakunnan jäsen, vaikka on muuttanut pois Pakilan alueelta.
– Vetosin muuttoilmoituksessa kirkkohallituksen määrittelemään poikkeustilanteeseen ja sain säilyttää entisen seurakuntayhteyteni. Mitään juridista syytä minulla ei tälle ratkaisulle ollut, kyse on tunneasiasta. Tuntuu hyvältä olla saman seurakunnan jäsen, jonka kirkkoherrana toimii, Norja sanoo.
Heikki Hämäläinen arvioi, että kirkkohallituksen ohjeistuksen taustalla on tässä asiassa vanha ihanne siitä, että pappi asuisi seurakuntansa keskuudessa. Jos nyt ei aivan asu, niin onpa edes saman seurakunnan jäsen.
Seurakunnan hallinnon kannalta sillä ei varsinaisesti ole merkitystä, minkä seurakunnan jäsen kirkkoherra on.
– Jos kirkkoherra on johtamansa seurakunnan jäsen, hän toki saa tällöin äänestää sen seurakuntavaaleissa, Hämäläinen mainitsee.
Oikeus seurakunnan valitsemiseen on kytketty kirkkoherran virkaan. Kun kirkkoherra jää eläkkeelle, hän menettää tuon oikeutensa ja on taas automaattisesti sen seurakunnan jäsen, jonka alueella asuu.
Pappien säätyerivapaudet lakkasivat vasta 1995
Viimeiset pappissäätyjen 1700-luvulta peräisin olevat säätyerivapaudet kumottiin Suomen lainsäädännössä vasta vuonna 1995.
Suuri osa säätyprivilegioista toki kumottiin jo säätyvaltiopäivien aikana, jolloin toteutettiin yhteiskunnan liberalisoimiseen ja sääty-yhteiskunnan jäänteiden poistamiseen liittyvä laaja lainsäädäntöohjelma. Merkittävin muutos oli luopuminen säätyedustuslaitoksesta vuoden 1906 eduskuntauudistuksen yhteydessä.
Säätyjen erioikeuksia ei Suomessa kuitenkaan kokonaisuudessaan missään vaiheessa lakkautettu ennen vuotta 1995. Esimerkiksi vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksen mukaan ”säätyjen erioikeuksista on voimassa, mitä edellä perustuslaista on säädetty”.
Säätyerioikeudet eivät jääneet käytännössäkään täysin merkityksettömiksi. Vuoden 1928 jälkeen noin 20 lakia on käsitelty perustuslainsäätämisjärjestyksessä sen vuoksi, että ne olivat ristiriidassa säätyerioikeuksien kanssa. Esimerkiksi 1980-luvun alkupuolella perustuslakivaliokunta törmäsi rikesakkolakia käsitellessään papiston erioikeuksiin liittyvään ongelmaan. Lisää tästä aiheesta Finlexin sivuilla.