Ohimoiltaan hiukan harmaantunut mies katselee Helsingin Viikin yli avautuvaa näkymää kotinsa ikkunasta. Asunto on syyskuussa eläkkeelle jääneen Hannu Houtsosen, 65, entisen työnantajan asunto.
– Helsingin seurakuntayhtymä omistaa kaikkiaan yli tuhat asuntoa Helsingissä, Houtsonen sanoo. Entinen seurakuntayhtymän keskusrekisterin johtaja on tottunut pyörittelemään tilastotietoja.
Ennen siirtymistään keskusrekisterin johtajaksi vuonna 1989, Houtsonen oli jo ehtinyt tehdä monipuolisen työuran liittyen tietoverkkoihin niin seurakuntayhtymässä kuin Valtion teknillisessä tutkimuskeskuksessa. Hänen aikanaan otettiin käyttöön lukuisia tietojärjestelmiä.
Kiitoksena saavutuksista kirkon hyväksi Houtsosen entinen työyhteisö hankki hänelle kanslianeuvoksen arvonimen.
Hallintomieheksi kirkkoon
Pudasjärvellä 1949 syntynyt Houtsonen asui lapsena lähes kymmenen vuotta Kiteellä ennen paluuta Pudasjärvelle. Keskikoulun päätyttyä vanhemmat muuttivat useiden muiden seudun asukkaiden tavoin Ruotsiin.
– Totesin pian, etten sovi sinne. Palasin lukioon Pudasjärvelle, jossa asuin tuttavaperheessä. Kesäisin kävin terästehtaalla Ruotsissa töissä, Houtsonen muistelee.
Tampereen yliopistosta Houtsonen valmistui hallintotieteiden maisteriksi 1975. Sitä ennen työskenteli suunnittelijana Teknillisessä korkeakoulussa. Jatko-opinnot hän suoritti Helsingin yliopistossa tutkien johdon informaatiojärjestelmiä.
– Kun nyt katsoo, erottaa selvästi kirkon olevan yhtä lailla hengellinen yhteisö kuin maallinen organisaatio. Se on ikään kuin yksi ratas koko yhteiskunnan kokonaisuudessa, Houtsonen sanoo.
Julkisoikeudellinen asema on kirkon työn elinehto
Erityisen rakas aihe Houtsoselle on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon asema julkisoikeudellisena yhteisönä. Siitä kirkon olisi Houtsosen mielestä pidettävä kiinni kaikin voimin.
– Jos siitä luovutaan, kirkolta menee verotusoikeus ja sitä kautta resurssit, hän puuskahtaa. Sitä vastaan Houtsonen on koko työuransa taistellut.
Hän muistuttaa, että esimerkiksi vihkioikeuden menettäminen tarkoittaisi kontaktipinnan kapenemista ihmisiin. Myöskään diakoniaa ja rippikoulua ei voida toteuttaa ilman resursseja.
Suurin osa kirkon jäsenistä lienee melko tietämättömiä, miten paljon kirkko oli menettää Houtsosen vaaran vuosiksi kutsumalla 1990-luvulla. Ainakin Houtsonen itse kuvaa tapahtumia jännitysnäytelmänä.
Kirkko pelastui vaaran vuosista
Sisäministeriö esitti 1990-luvun alussa, että väestökirjanpito pitäisi siirtää kokonaan pois kirkolta. Kirkkohallitus esitti samaa kirkolliskokoukselle. Asiaa valmisteltiin kaikessa hiljaisuudessa. Houtsonen oli kuitenkin yksi niistä, jotka aloittivat äänekkään vastarinnan.
Vastakkain olivat väestökirjanpitoa ja kirkon julkisoikeudellista asemaa puolustavat ja kirkosta jäsenyhteisöä haaveilevat.
Houtsosen perustelut julkioikeudellisen aseman säilyttämiselle nousevat erityisesti kirkon sisäisestä elämästä. Kirkon ulkopuolelta tulevaan kritiikkiin hän vastaa perinteisesti sillä, mitä hyvää kirkko yhteiskunnassa tekee.
Toisaalta hän muistuttaa, että kirkossa on paljon jäseniä, joita pitää kirkossa juuri kirkon vaikutus yhteiseen hyvään yhteiskunnassa. Kaikille merkittävin syy jäsenyyteen ei välttämättä ole hengellinen sisältö.
Juuri nämä jäsenet ovat Houtsosen näkemyksen mukaan kirkolle arvokkaita. Hallintomiehenä hän uskoo katsovansa asioita enemmän seurakuntalaisen, hallinnon kielellä asiakkaan, asemasta.
– Eero Huovinen sanoi kerran, että ohuimpia säikeitä on vahvistettava. Vahvat siteet kyllä pysyvät kiinni kirkossa, Houtsonen pohtii.
Heikkojen siteiden vahvistamisessa keskusrekisterillä ja väestötietojärjestelmällä on keskeinen rooli.
– Mikä on tärkeintä firmalle? Asiakasrekisteri, Houtsonen vastaa itse. Ilman sitä yrityksellä ei ole mahdollisuutta pitää yhteyttä asiakkaisiin. Tiedonkeruu on esimerkiksi suurten kauppaketjujen erilaisten asiakasetukorttien keskeisiä tavoitteita.
Jos kirkko olisi menettänyt rekisterin, sen olisi mahdoton olla yhteydessä jäseniinsä.
”Jäsentieto on hyödynnettävä”
Houtsosen ja monien muiden lobbauksen tuloksena alettiin kehittää valtion ja kirkon yhdessä hoitamaa väestökirjanpitoa. Välissä suunta ehti muuttua ainakin kertaalleen niin valtion kuin kirkon puolella. Lopulta kirkolle määriteltiin laissa viranomaistehtäviä, kuten avioliiton esteiden tutkintaa ja lainvoimaisten virkatodistusten antaminen.
Houtsonen kuitenkin muistuttaa, että rekisteriä on myös hyödynnettävä, kuten kehittyvät yritykset ja kaupalliset organisaatiot tekevät. Hän olikin ennen eläkkeelle jäämistään mukana kehittämässä valtakunnallista Kirjuri-tietojärjestelmää. Vaikeuksista huolimatta suunta on Houtsosen mukaan oikea.
Tiedon hyödyntämättä jättämisellä voi nimittäin olla laajat kerrannaisvaikutukset.
– Jotkut esimerkiksi ajattelevat, ettei perheellä ole varaa järjestää kastejuhlia. Siksi on oleellista pystyä kutsumaan ihmisiä yhteisiin kastetilaisuuksiin, jossa seurakunta huolehtii tarjoiluista, Houtsonen sanoo.
Jos lasta ei kasteta, kirkolla ei ole kunnollista keinoa pitää tähän yhteyttä myöhemmin. Siksi kirkolla voi olla tulevaisuudessa ongelmia erityisesti pääkaupunkiseudulla, jossa jäsenyysprosentit pienenevät. Jäsenkadon kierre ruokkii itseään.