Rovasti ja tietokirjailija Veijo Koivula on kirjoittanut jo useamman hienon kirkkoa tavalla tai toisella koskevan kirjan, aina ekumeenisessa hengessä. Myös kaksikielinen komea kuvateos Pyhät tilat – Holy places jatkaa samalla linjalla.
Ennen tämän kirjan lukemista ei ole tullut ajatelleeksi, kuinka paljon pyhitettyjä tiloja isompien kaupunkien alueilla on. Kirkkojen lisäksi on monenlaisia rukoushuoneita ja temppeleitä, monet tavallisten kerrostalojen tiloissa. Esimerkiksi Pelastusarmeijan ja vapaiden suuntien salit löytyvät usein vain ulkoseinään kiinnitetyn kyltin perusteella.
Kirjassa on esitelty 24 kristillistä Jumalalle ja seurakunnan käyttöön pyhitettyä tilaa, kaikki Oulun kaupungin alueella. Pyhien rakennusten arkkitehtuuri vaihtelee laidasta laitaan. Mukana on tyylejä viehättävästä Turkansaaren punamultaisesta puukirkosta nykyajan arkkitehtien luomuksiin ja metropoliitan kerrostalossa olevaan kotikappeliin.
Kirjassa eivät ole kaikki Oulun uskonnolliset tilat. Muita sakraalitiloja olisivat esimerkiksi seurakuntien sekä joidenkin herätysliikkeiden kokoontumistilat. Valintakriteerinä on ollut myös ekumeenisuus; kaikki esitellyt kirkkokunnat ovat Suomen Ekumeenisen Neuvoston jäseniä.
Oululainen valokuvaaja Ilpo Okkonen on kuvannut pyhät paikat sekä sisältä että ulkoa. Yhdessä Koivulan asiantuntevien tekstien kanssa kirja on arvokas lahjakirja sekä kunnianosoitus Jumalan huoneiden rakentajille ja ylläpitäjille.
Veijo Koivula: Pyhät tilat – Holy places. Väyläkirjat. 120 s.
Kulttuurin moniottelija nauttii myös musiikista ja ikonitaiteesta
Rovasti Veijo Koivula työskentelee Oulun keskusrekisterin johtajana. Varsinaisen työnsä ohella hän on julkaissut tietokirjoja muun muassa kirkkovuodesta, kirkon elämästä ja ikonitaiteesta.
Vuosi sitten ilmestyi teos Oulun kaupungin sakraalitiloista kirjassa Pyhät tilat – Holy places, kustantaja Väyläkirjat, keväällä ekumeenisen ikonikirjasarjan kolmas osa Kaipuu pyhyyteen sekä nyt syksyllä kirkkovuotta käsittelevä kirja Pyhästä pyhään. Kaikki kirjat ovat myös komeita kuvateoksia.
Koivula on myös Suomen Ekumeenisen Neuvoston jäsen ja toimii siinä yleiskokousedustajana ja hallituksen varajäsenenä. Hän on pitkään ollut myös SEN:n Paikallisen ekumenian jaoston sihteeri.
Mitä ekumenia merkitsee sinulle ja miksi se on tärkeää luterilaiselle kirkolle?
– Ekumenia on minulle olennainen osa kristillistä uskoa. Kristuksen rukous seuraajiensa ykseyden puolesta on meille annettu lahja ja tehtävä. Myös meidän kirkollemme se kuuluu uskon ja elämän ytimeen. Ekumeniassa on perimmältään kyse siitä, että yhdessä opettelemme tuntemaan ja palvelemaan Jumalaa.
Olet kirjoittanut kirkon liturgiasta ja jumalanpalveluksen sekä suomalaisen kirkkovuoden perinteistä ja tavoista. Kuinka nämä kirjat ovat syntyneet?
– Minulla oli yliopistossa useita innostavia ja viisaita opettajia. En ole tehnyt siis mitään uusia keksintöjä, yritän vain viedä eteenpäin sitä iloa ja rikkautta, joka liturgiikkaan sisältyy. Keskeinen rooli on tietysti myös kustantajalla, sillä muuten tekstit jäisivät tietokoneen kansioihin.
Miten kirkon perinteet ja liturgiat ovat syntyneet ja muovautuneet tällaisiksi kuin nyt ovat?
– Niiden historia on yhtä pitkä kuin kristillisen kirkon historia. Tai itse asiassa pidempi, sillä kristillisen jumalanpalveluksen taustalla on juutalaisten temppeli- ja synagogapalvelukset. Sieltä on peräisin esimerkiksi psalmilaulu, rukoileminen ja pyhien kirjoitusten lukeminen. Sitten Kristus asetti ehtoollisen ja syntyivät Vanhan ja Uuden testamentin kirjakokoelmat, joita alettiin lukea messussa.
– Liturgia on muuttunut historian eri vaiheissa, kuten vaikkapa reformaatiossa. Meillä on kuitenkin edelleenkin sama runko ja useita yksittäisiäkin jumalanpalveluksen kohtia, joita oli jo varhaisen kirkon liturgiassa.
Miksi luulet että kirkko pysyy pystyssä vaikka kirkkosalit messussa saattavat olla lähes tyhjiä?
– Yksittäiset kirkkokunnat saattavat kyllä kadotakin kirkkokartalta, mutta Kristuksen Kirkko säilyy näkyvän todellisuuden loppuun asti. Siitä on olemassa Kristuksen oma lupaus.
Voisiko luterilainen kirkko ottaa jotain oppia tai joitain tapoja käyttöönsä vapailta suunnilta, katolisilta tai ortodokseilta? Lisäisikö se ehkä messussa kävijöiden määrää?
– Minusta on tärkeää pitää kiinni omasta identiteetistä ja perinteestä. Mutta jos jossakin muussa kirkossa on jotakin sellaista hyvää, joka ei riko omaa identiteettiämme, niin toki voimme ottaa sellaisia asioita ja tapoja käyttöön. Näinhän on kyllä tapahtunutkin.
– Mainitsen tässä pari esimerkkiä: monessa luterilaisessa kirkossa on ortodoksisen perinteen mukaisia ikoneita. Ja virsikirjammehan on todella edustava kokoelma lukuisten kirkkoperinteiden musiikillista rikkautta.
Olet perehtynyt ikonien maailmaan. Mitä mieltä olet siitä, että ikonimaalaus on nykyään yleinen harrastus myös luterilaisissa seurakunnissa? Mitä ikonit opettavat meille?
– Ikonimaalaus on hienolla tavalla rikastuttanut niin maalareiden kuin kuvien katsojienkin elämää ja hartautta. Ikonit opettavat kurkistamaan näkymättömään maailmaan. Kristus-ikoni on tietysti tärkein, sillä se muistuttaa meitä näkyvällä tavalla siitä, että Jumala tuli ensimmäisenä jouluna ihmiseksi. Jumalansynnyttäjän ja muiden pyhien ikonit puhuvat meille Jumalan ihmisten todellisuudesta ja siitä, että kuulumme samaan Jumalan perheeseen heidän kanssaan.
Harrastat myös musiikkia – minkälainen musiikki on lähellä sydäntäsi?
– Musiikki on aivan tavattoman suuri Jumalan lahja. Kaikkein eniten innostun urkuimprovisaatiosta ja liturgisesta musiikista. Oopperakin on tullut läheiseksi hyvän ystäväni, oopperalaulaja Tuomas Katajalan ansiosta.
Mitä muuta tärkeää elämääsi kuuluu?
– Ykkösharrastus on uinti ja kesäkaudella pyöräily. Näiden kanssa hyvänä kilpailijana on tietysti lukeminen. Jos en lukisi, en pystyisi kirjoittamaankaan. Perhettä ei ole, mutta sen korvikkeena on muutama erityisen tärkeä ystävä.
Kirjoittaminen on sinulle tärkeää. Onko tulossa uusia kirjoja?
– Kyllä, olen valmistelemassa reformaation merkkivuoteen liittyen Uskon salaisuus -teosta, jossa käsittelen sanoin ja kuvin Isä meidän -rukousta, uskontunnustusta ja kymmentä käskyä.
– Kirjoittamisen suhteen ajattelen suurella lämmöllä ja kiitoksella monia hyviä opettajiani – lähtien äidistäni, joka opetti lukemaan ja kansakoulunopettajasta, joka opetti kirjoittamaan. Oppikoulussa oli monia persoonallisia äidinkielen opettajia ja yliopistossa professoreita, jotka sekä tiesivät että osasivat sanoittaa tietämyksensä ymmärrettävällä tavalla.
Kuva: Sanna Krook