On hienoa, että seurakunnat ovat olleet viime kuukausina mukana soittoringeissä kysyäkseen ikäihmisten kuulumisia ja tarpeita. Koronan selättäminen ei poista tarvetta yhteydenottoihin.
Viime kuukausina olen vastaillut tavallista enemmän Kotimaan ja Askel-lehden lukijoiden puhelinsoittoihin. Lisääntynyt lukijapalaute sekä kuulumisten vaihto ovat ilahduttaneet. Korona-aika on näyttänyt lisänneen tarvetta puhelimessa puhumiseen.
Eräs puheluista on jäänyt kuitenkin vaivaamaan. Kyseinen soittaja ja lehtemme lukija asuu keskikokoisessa kaupungissa pienessä yksiössä. Hän on liikuntarajoitteinen. Tuttavaperhe tuo hänelle kerran viikossa ruokakassin.
Kysyttyäni asiaa suoraan soittaja kertoi, että hän on käynyt ulkona viimeksi vuosi sitten kesällä, ja silloinkin vain yhden kerran.
Seurakunnasta tai Martoista hänelle on soitettu keväällä kerran ja kysytty kuulumisia. Henkilö ei kuitenkaan tahtonut tai kehdannut pyytää apua ulkoilemiseen. Yhteyksiä eri puolilla asuviin sisaruksiin tai heidän lapsiinsa ei enää ole.
Soittaja kertoi omistavansa ”ainakin tuhat kirjaa” ja lukevansa niitä uudestaan ja uudestaan. Osa kirjoista on jo hiirenkorvilla.
Uusia kirjoja hän tilaa paikallisesta kirjakaupasta, ja posti tuo kirjapaketit perille. Parhaillaan hän luki Sakari Huovisen kirjaa äidistä, Eero Huovisen äitiaiheisen kirjan hän oli jo lukenut. Kahteen kertaan.
Korona-aikana monien seurakuntien työntekijät soittivat seurakuntansa ikäihmisille ja kysyivät kuulumisia ja tarpeita. Joissakin kaupungeissa kuten Helsingissä soittorinki järjestettiin yhteistyössä kaupungin kanssa.
Seurakuntien soisi jatkavan tätä toimintaa senkin jälkeen, kun Suomi toivottavasti pian palaa niin sanottuun normaaliin aikaan. Yksinäisyys ja avuntarve esimerkiksi ulkoilemiseen eivät liity pelkästään koronaan, vaan ne sävyttävät monien elämää kaikkina aikoina.
Jos yksiössä asuva liikuntarajoitteinen ikäihminen saisi seurakunnalta tai Martoilta vielä toisenkin puhelun, niin ehkä hän tohtisi jo pyytää apua ulkona käymiseen. Ja pääsisi tänäkin kesänä edes kerran ulkoilemaan.
Kuva: Jukka Granström
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Päätoimittajan kommentti: ”Kävin ulkona viimeksi vuosi sitten kesällä”, lukija kertoi
Keskustelu 1: Kuka tuo neekeri on? Mitä hän tekee täällä?
– Se on isäni, joka tuli hakemaan minut kotiin.
Keskustelu 2: Tiedätkö, mikä on Suomen suurin ongelma? Mustat miehet tulevat tänne ja laittavat meidän naisemme paksuiksi.
– Tiedätkö, tuolla tavalla minä olen saanut alkuni.
Kumpikin yllä oleva on todellinen keskustelu, jossa olen ollut osapuolena. Vastaavia keskusteluita olen käynyt elämässäni lukuisia. Kummassakin keskustelussa on äänensävy muuttunut keskustelun myötä. Olenhan minä sanavalmis, fiksu ja vielä kauniskin. En ole liian tumma, erikoinen tai vääräuskoinen. Kuten Hommafoorumillakin todettiin: Olen sangen kelvollinen maahanmuuttaja. En ole poiskitkettävä tai torjuttava vieraslaji, korkeintaan hieman eksoottinen kukkanen. Tästäkin huolimatta olen saanut osani rasismista. Ja se on saanut minut näkemään, miten rasismi kohdistuu eri ihmisiin.
Mitä kauempana on valkoisesta, (tapa)kristitystä, suomea puhuvasta ihmisestä, sitä todennäköisemmin joutuu kokemaan rasismia Suomessa. Moni haluaisi uskoa, että Suomessa ei ole rasismia. Onhan Suomi maailman tasa-arvoisin maa. Niin meille opetetaan koulussakin. Kuitenkin tutkimukset osoittavat muuta. Esimerkiksi Euroopan perusoikeusviraston (FRA) vuonna 2018 julkaiseman Being Black in the EU -selvityksen mukaan 63 prosenttia Suomessa asuvista afrikkalaistaustaisista oli kokenut rasistista häirintää viimeisen viiden vuoden aikana.
Kun kansanedustaja Mäenpää puhui torjuttavista vieraslajeista viitaten turvapaikanhakijoihin, joilla on eri uskonto kuin ”meillä”, ei ole kyse jostain harmittomasta lipsautuksesta tai värikkäästä sanankäytöstä. Kysymys on tarkoituksellisesta toiminnasta, jolla luodaan maaperää rasismin kasvulle ja kukoistukselle. Verratessaan ihmisiä vieraslajeihin Mäenpää piirtää rajaa ”meidän” ja ”muiden” välille. Tällainen puhe erottaa ihmiset toisistaan. Se tekee samaistumisen ”muihin” vaikeaksi. Pahimmillaan se johtaa siihen, ettei kaikkia ihmisiä edes nähdä ihmisinä.
Mäenpään syytesuojan purkamisesta käyty keskustelu myös osoitti syvälle juurtunutta rasismia, jota edes moni kansanedustaja ei vaikuttanut tunnistavan. Itse olin erityisen yllättynyt siitä, että kristillisdemokraattien kansanedustajat asettivat puheenvuoroissaan sananvapauden syytesuojan purkamisen edelle. Jokaisella vapaudella on rajansa. Raja kulkee siinä, että vapauden varjolla ei voi vahingoittaa muita ihmisiä. Sananvapautta puolustaneet kansanedustajat eivät tuntuneet näkevän lainkaan ihmisiä, joita Mäenpää sananvapauden varjolla vahingoitti.
Miksi me emme tunnista rasismia? Väitän, että kysymys on samaistumiskyvyn ja kuuntelemisen puutteesta.
Mieti hetki ketkä koet itsesi kaltaisiksi, keihin sinä samaistut? Kuka on sinun lähimmäisesi?
Kuva: Jukka Granström
Kirjoittaja on Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja ja projektipäällikkö. Kolumni on julkaistu 10.7. ilmestyneessä Kotimaassa.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
[post_title] => Kolumni: Jos rasismia ei tunnista, kyse on samaistumiskyvyn ja kuuntelemisen puutteesta [post_excerpt] => [post_status] => publish [comment_status] => open [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => kolumni-jos-rasismia-ei-tunnista-kyse-on-samaistumiskyvyn-ja-kuuntelemisen-puutteesta [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-02-14 22:39:02 [post_modified_gmt] => 2024-02-14 20:39:02 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://staging.kotimaa.fi/kolumni-jos-rasismia-ei-tunnista-kyse-on-samaistumiskyvyn-ja-kuuntelemisen-puutteesta/ [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Kolumni: Jos rasismia ei tunnista, kyse on samaistumiskyvyn ja kuuntelemisen puutteesta [title] => Kolumni: Jos rasismia ei tunnista, kyse on samaistumiskyvyn ja kuuntelemisen puutteesta [href] => https://staging.kotimaa.fi/kolumni-jos-rasismia-ei-tunnista-kyse-on-samaistumiskyvyn-ja-kuuntelemisen-puutteesta/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => ) Näkökulmat
Kolumni: Jos rasismia ei tunnista, kyse on samaistumiskyvyn ja kuuntelemisen puutteesta
Euroopan elin- ja työolojen kehittämissäätiön Eurofoundin selvityksen mukaan lähes 60 prosenttia suomalaisista on tehnyt korona-aikana etätöitä. Myös tätä Kotimaan numeroa on tehty kodeista ja kesämökeiltä käsin, Helsingistä, Espoosta, Tammisaaresta, Keravalta, Lappajärveltä ja Vaalasta saakka.
Etätyö on tuottanut uuden kokemuksen työn teosta. Helsingin Sanomien (6.7.2020) tekemä kysely kertoo, että etätyö on tuottanut työtä tekevissä itsenäisyyden tunteen. Päivän on voinut ryhmittää omalla tavallaan. Työmatkojen pois jääminen on tuonut elämään lisää aikaa. Palaverit ovat etänä lyhentyneet. Unen määrä on lisääntynyt ja stressi vähentynyt.
Toisaalta työn ja vapaa-ajan välinen raja on muuttunut häilyvämmäksi. Tauot ovat saattaneet unohtua.
Kun hallituksen etätyösuositus puretaan 1. elokuuta, on mielenkiintoista nähdä, jääkö työntekoon pysyviä muutoksia.
Parhaimmillaan etätyössä olleille työ on tullut korona-aikana lähemmäksi elämää. Sen tekeminen on onnistunut mökkilaiturilta ja olohuoneen sohvalta. Välillä on voinut napsauttaa pesukoneen päälle tai laittaa ruokaa itselle ja perheelle. Lasten kesälomien aikaan tämä on ollut hyvinkin käytännöllistä.
Tunne oman aikansa ja elämänsä hallitsemisesta on miellyttävä ja tarpeellinenkin. Aika on rakkauden ohella arvokkainta, mitä ihmisellä on. Siksi on syytä miettiä, miten sitä elämässään ja työssään käyttää.
Etätyön ja paikalla olon välille kannattaakin etsiä tulevaisuudessa sopiva tasapaino. Se vähentää kiireen tuntua ja stressiä.
Toisaalta työtä tekevän on syytä myös olla nöyrästi kiitollinen siitä, että korona-aikana on töitä. Poikkeusolot ovat vieneet monelta työntekijältä ja yrittäjältä toimeentulon ja ajaneet heidät maksuvaikeuksiin. Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan toukokuussa työttömiä oli 295 000, mikä oli 46 000 enemmän kuin vuotta aiemmin.
Kirjoittaja on Kotimaan toimituspäällikkö. Pääkirjoitus julkaistaan 10.7.2020 ilmestyvässä Kotimaa-lehdessä.
Kuva: Jukka Granström
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Pääkirjoitus: Parhaimmillaan työ on tullut korona-aikana lähemmäksi elämää
Emme pääse menneisyyttä pakoon. Historian tapahtumat tupsahtavat eteemme kaukaakin ja yllättäen.
Menneisyyden tapahtumiin reagoidaan sekalaisesti. Tämä päivä ja eilinen sekoittuvat. Esimerkkejä lähiajoiltakin riittää. Otetaan muutama.
George Floydin murha nosti kaiken muun liikehdinnän keskellä patsaiden kaatamisen aallon Yhdysvalloissa protestina rasismille ja menneille orjuusajoille. Amerikkalaisten mielenosoitusten seassa on paljon tämän päivän kovaa politiikkaa ja valtataistelua.
Belgian kuningas Leopold II:n Kongo-politiikka on tuomittu niin, että kuninkaan patsaita on siirretty pois paikoiltaan. Belgiassa on jo päätetty perata maan siirtomaa-aikojen politiikan kouluopetus uuteen uskoon.
Suomessa selvitellään, mitä pitäisi tehdä vuoden 1918 sisällissodassa teloitettujen punaisten joukkohaudalle tai -haudoille Vierumäellä, Versowoodin teollisuusalueella.
Näitä esimerkkejä riittää niin paljon kuin kiinnostaa seurata. Uusia tulee.
***
Ei historiaa voi poistaa muistomerkit hävittämällä tai heittäytymällä tietämättömäksi. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta sen kanssa voi elää – yhdessäkin.
Tulevaisuus voi tulla paremmaksi oppimalla menneisyyden vääryyksistä. Se onkin jo kova laji.
Menneisyyden hallintaan kuuluu se, että kansakunta tekee jatkuvasti tiliä menneisyytensä kanssa. Se on sivistysvaltion tunnusmerkki. Vuoden 1918 sisällissotaa ja kaikkea siihen liittyvää käsiteltiin Suomessa pari vuotta sitten monipuolisesti ja maltillisesti. Ja sekin tilinteko jatkuu – myös paikallisesti.
***
Pari johtopäätöstä.
Ensinnäkin historian opetusta on oltava kouluissamme jatkossakin riittävä määrä. Vähentää sitä ei saa. Kansalaisten on hyvä tuntea yhteistä menneisyyttämme niin hyvien kuin pahojen vaiheiden osalta. Kansalaisen kriittistä valveutuneisuutta vahvistaa se, että hän tuntee riittävästi oman maansa historiaa. Ja tämä aika kysyy kriittisiä kansalaisia.
Toisekseen historian tutkimuksessa ei tarvitse eikä pidä varoa ikävien asioiden läpivalaisua. Suomenkin lyhyessä ja pääosin menestyksellisessä historiassa on kipeitä ja pimeitä vaiheita. Suora ja maltillinen analyysi sekä sen pohjalle rakentuva keskustelu on omiaan lääkitsemään pahimpia haavoja, jos sellaisia on. Niin on käynyt sisällissotamme osalta.
Kauheuksia ja kummallisuuksia historiassa riittää. Niillä mässäily tai niiden vähättely voi päästä lööppeihin, mutta muuta virkaa semmoisella ei juuri ole.
Tutkimustyön luonteeseen – totuuden etsimiseen – kuuluu väittely: vallitsevia käsityksiä haastetaan uusilla tiedoilla ja tulkinnoilla.
Kaikki katoaa, mutta historia ei. Historia on täällä.
Kirjoittaja on ministeri.
Kuva: Jukka Granström
Lue Seppo Kääriäisen muita kolumneja:
Kolumni: Maailmanlaajuisia yllätyksiä iskee elämäämme vastakin
Kolumni: Suurten kriisien keskellä kannattaa puhua totta mutta rohkaista
Kolumni: Kansakunta tarvitsee sopimisen taitoja ja tahtoa
Kolumni: Kritiikki on eri asia kuin mälvääminen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Kolumni: Historiaa ei voi poistaa, mutta sen kanssa voi elää – yhdessäkin
Kauan sitten koulun historiantunnilla koin ahaa-elämyksen. Yhtäkkiä ymmärsin, että kylmästä sodasta huolimatta elän pitkään jatkuvan länsimaisen rauhan ja hyvinvoinnin keskellä, mutta en ikuisesti. Maailma ei voi loputtomasti pysyä samanlaisena, koska historia muuttuu. Pax Romanakin loppui aikanaan.
Ahaa-elämystä seurasi utelias ajatus: millainen maailmasta voisi seuraavaksi tulla?
Viime vuosina maailma on alkanut muuttua. On valittu toisenlaisia kansanjohtajia, jotka horjuttavat tasapainoa. Suurin tekijä on tietysti ilmastonmuutos. Nyt viimeisimpänä maailmanlaajuinen pandemia kääntää maailman kohtaloa suuntiin, joita ei vielä kyetä täysin hahmottamaan.
***
Muutos on aina pelottavaa, ja pelko tekee helposti vihaiseksi. Se on näkynyt juhannuksen jälkeen, kun suomalaisten tunteet ovat kuumenneet kesähelteillä maailman muutosta sivuavista aiheista.
Riidanaihetta on riittänyt ensin kenttäpiispan blogikirjoituksesta, jossa hän syytti kulttuurieliittiä marxilaisuudesta ja yhteiskunnan rakenteiden murtamisesta. Sitten kohahdettiin lapsuuden perinteisen Eskimo-jäätelön nimenmuutoksesta ja eduskunnan äänestyksestä kansanedustajan syytesuojan purkamisesta.
Ennen helpottavien sateiden tuloa tunteet ehti kiihdyttää vielä huippuunsa hallituksen tasa-arvo-ohjelma ja intersektionaalisen feminismin käsite, joka tuntui liian vaikealta ymmärtää. Joku tekisikin palveluksen kehittämällä sille suomenkielisen vastineen.
***
Kun muutokset tuntuvat ylivoimaisilta, kannattaa muistaa kirjailija J. R. R. Tolkienin ohje, jonka hän kirjasi Taruun sormusten herrasta: ”Voimme päättää vain siitä, mitä teemme sillä ajalla, joka meille annetaan.”
Hyvin aikansa käyttää se, joka noudattaa kristinuskon perusohjetta ja kohtelee jokaista ihmistä niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan. Sillä ohjeella selviää intersektionaalisesta feminismistä ja saa sanottua asiansa loukkaamatta ketään.
Loppujen lopuksi kannattaa olla myös utelias. Millainen maailmasta voisikaan seuraavaksi tulla?
Kirjoittaja on Kotimaan toimituspäällikkö. Pääkirjoitus on julkaistu 3.7.2020 ilmestyvässä Kotimaa-lehdessä.
Kuva: Jukka Granström
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Pääkirjoitus: Kun muutokset tuntuvat ylivoimaisilta, kannattaa muistaa kirjailija J. R. R. Tolkienin ohje
Suomalaisten hengellinen elämä jatkaa monipuolistumistaan. Yhä erilaisemmat hengellisyyden ja henkisyyden ilmaisumuodot ovat sallittuja, jopa toivottavia.
Hyvänä esimerkkinä on Turussa toimintaansa vauhdilla aloitteleva pyhiinvaelluskeskus. Se edustaa uutta hengellisyyttä eli ammentaa vanhasta perinteestä mutta modernin elämäntunteen tarpeisiin.
Pyhiinvaellus on kuulunut suomalaiseen hengellisyyteen katolisella ajalla, mutta tapaan tuli pitkä tauko. Reilun kolmen–neljänkymmenen vuoden aikana kiinnostus pyhiinvaellukseen on kasvanut. Suomessa on useita pyhiinvaelluksesta kiinnostuneita yhteisöjä.
***
Tulevan heinäkuun aikana esitellään Turun tuomiokirkolta lähteviä pieniä pyhiinvaellusreittejä. Ensi vuonna on tarkoitus saada Turun tuomiokirkon lähistölle varsinainen pyhiinvaelluskeskus, paikka, joka voisi koota pyhiinvaelluksesta kiinnostuneita ja jossa voitaisiin jakaa tietoa laajemmin pyhiinvaelluksen ideasta ja teologiasta – kahvilaa unohtamatta.
Pyhiinvaellus on hyvä uuden hengellisyyden tai henkisyyden harjoittamisen muoto, sillä se on samalla toiminnallista eikä siihen kuulu osallistujien motiivien tenttaaminen. Myös moni maallisempi ihminen osallistuu pyhiinvaellukselle.
Turun pyhiinvaelluskeskus on Turun kaupungin, Kirkon keskusrahaston ja arkkihiippakunnan yhteinen hanke.
***
Suomalainen pyhiinvaelluksen omintakeinen ilmenemismuoto ovat olleet vuosittaiset herätysliikkeiden kesäjuhlat. Tänä vuonna ne ovat uudenlaisen tilanteen edessä. On opittava juhlimaan etänä, verkon tai radion välityksellä.
Kesäjuhlapyhiinvaelluksiin olennaisesti kuuluva sosiaalisuus jää nyt erilaiseksi. Koronapandemia osoitti monen muuan asian ohella, että hengellisyyden ilmenemismuodot voivat muuttua, äkistikin.
Kirjoittaja on Kotimaan julkaisupäällikkö. Pääkirjoitus on julkaistu 26.6. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Kuva: Jukka Granström
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Pääkirjoitus: Hengellinen elämä hakee uusia uomia
Kerron hieman eräästä historiankirjoittajien huomiotta jättämästä taiteilijasta, Joseph Alasesta. Hän syntyi Tampereella työnjohtajan poikana 1885. Äiti oli hyvin kulttuurimyönteinen, mutta isä toivoi, että monilahjainen Joseph hankkisi ammatin. Hän opiskeli sähköteknikoksi Tampereen teknillisessä opistossa ja oli Tukholmassa Ericssonin puhelintehtaalla töissä.
Tukholmassa Joseph heittäytyi tutkimaan taidetta. Hän halusi kiihkeästi päästä käsiksi taiteen tekemiseen ja vietti aikaa Berliinissä ja Dresdenissä opiskellen taidetta. Hänellä ei kuitenkaan ollut varakkaita tukijoita, kuten monilla säätyläisperheiden taiteilijoiksi ryhtyneillä lapsilla. Hänen oli palattava Tampereelle ja ansaittava elantonsa sähköteknikon töillä tai piirustuksenopettajana uudessa käsityökoulussa.
Jo varhain Joseph kokeili Gallén-Kallelan innostamana Kalevala-aiheita. Hän perehtyi eri kulttuurien tapaan kuvittaa myyttejä ja tarinoita ja päätyi siihen, että kuvaamisen täytyi olla tyyliteltyä ja koristeaiheiden tuli syventää aihetta.
Joseph Alanen tunsi pääsevänsä sisälle kansanrunouteen ja sen ihmisten kokemusmaailmaan. Hän teki Kalevalan runoihin yli sata maalausta, joista osa on hävinnyt ja osa tuhoutunut. Tampereen taidemuseo on tehnyt merkittävän kulttuuriteon kokoamalla Alasen näyttelyn nyt, kun hänen kuolemastaan on kulunut sata vuotta.
***
Kävin Tampereen taidemuseossa ennen koronakaranteenien alkamista. Minulla ei ollut aavistustakaan Joseph Alasen taiteesta. Museoon astuessani ajattelin ensiksi: Äh, näitä Gallénin matkijoita taas.
Jo ensimmäisten kuvien kohdalla havahduin. Nämähän ovat ihmeellisiä; yhtä aikaa tyyliteltyjä, symbolisia ja abstrakteja, mutta myös lähelle tulevia, koskettavia ja välillä tahallisen humoristisia.
Maalauksista välittyy arkaainen suomalaisuus, jossa luonto elää ihmisessä ja ihminen luonnossa. Kuten kansanrunoudessakin Alasen töistä tulee tunne, että luontoa ei pakoteta vaan suostutellaan ihmiselle suosiolliseksi lempein keinoin, sanoin, lauluin ja soitoin, ja suuret taistelut käydään luonnon mahtivoimien avulla.
Alanen käytti tempera-tekniikkaa, jota muun muassa ikonimaalarit käyttävät. Se on vain vähän käytetty tekniikka suomalaisessa taiteessa. Gallén-Kallelan melko väkivaltaisen maskuliiniseen vaikutelmaan verrattuna Alasella kuvien kansanrunomaailma on pehmeä ja syvän lempeä, dynaaminen ja rytmisesti kiehtova.
Joseph Alanen kuoli espanjantautiin vuonna 1920. Nyt 100 vuotta myöhemmin hänen ensimmäinen laaja näyttelynsä sulkeutui koronaviruksen takia. Onneksi näyttely sai jatkoaikaa elokuuhun.
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja.
Kuva: Rami Marjamäki
Lue Kaija Pispan muita kolumneja:
Kolumni: Jumalan todempi olemus saattaa löytyä tanssista
Kolumni: Jokainen taiteilija on sateentekijä
Kolumni: Ajattelin kuuntelevani nykymusiikkia väärin, mutta pystyn yhä muistamaan nuo ihanat värit
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Kolumni: Unohdettu taiteilija kuvasi suomalaisuutta syvän lempeästi
Viime viikonvaihteessa vietettiin Sanan Suvipäiviä, mutta ei alkuperäisen suunnitelman mukaan Tampereella, vaan verkossa. Lähiviikkoina suurimmat kristilliset kesäjuhlat, eli vanhoillislestadiolaisten Suviseurat ja körttien herättäjäjuhlat siirtyvät verkkoon. Myös kansanlähetysläiset ja evankeliset kokoontuvat kesäjuhlille verkon kautta.
Perinteisten suurten kesäjuhlien peruuntuminen muuttaa yli 100 000:n niillä vuodesta toiseen käyvän ihmisen kesäohjelmaa. Verkko tai radio eivät korvaa paikallaoloa, kuulumista koolla olevaan juhlakansaan, ihmisten tapaamista kasvoista kasvoihin ja yhdessä ehtoolliselle osallistumista.
Verkkoon siirtyneiden kesäjuhlien sekä tilaisuuksien ja kirkkotiloissa avointen jumalanpalvelusten peruuntuminen heikentävät monen kristillisen järjestön taloudellista tilannetta. Osalla oli talousongelmia jo ennen koronakevättä.
Tässä Kotimaa-lehdessä on julkaistu herätysliikkeiden ja kristillisten järjestöjen yhteinen ilmoitus. Se on ensimmäinen laatuaan.
Yhteinen ilmoitus kannustaa Kotimaan lukijoita tilaamaan itselleen läheisen herätysliikkeen tai yhteisön lehden, jos sitä ei vielä tule. Tukea voi osoittaa myös lehtitilauksella.
***
Kristillisten järjestöjen ahdinko ei vaikuta pelkästään suomalaisiin, vaan lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun kautta köyhimmissä maissa asuviin ihmisiin.
Kirkon lähetystyön toimikunta julkisti viime viikolla seurakunnille suunnatun vetoomuksen, että lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan budjetoitavat varat säilyisivät ennallaan.
Monilla seurakunnilla on koronan seurauksena edessä tiukkoja aikoja. Lähikuukausina selviää, onko seurakunnilla kuitenkin tahtoa nähdä omaa piiriä pidemmälle.
Vetoomus muistutti, että ”globaalista näkökulmasta koronan tarina on vasta alussa. Epidemia leviää nyt erityisesti siellä, missä väestötiheys on korkea ja paikallinen terveydenhoito on heikko.”
***
Kotimaan toimitus toivottaa lukijoille siunattua juhannusta 2020!
Kirjoittaja on Kotimaan päätoimittaja. Pääkirjoitus on julkaistu 18.6.2020 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Kuva: Jukka Granström
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Pääkirjoitus: Kristilliset järjestöt ovat ahtaalla
Koronakevät on kurittanut yrittäjiä kovalla kädellä. Monella yrittäjällä tulot loppuivat maaliskuussa kuin seinään.
Yksityiset yritykset työllistävät lähes kaksi kolmannesta kaikista Suomen työllisistä. Suomen yrityksistä 93 prosenttia on alle 10 työntekijän yrityksiä. Monet näistä pienyrittäjistä voivat vain haaveilla lomista tai työterveydenhuollosta.
Pienten yritysten ja niiden työntekijöiden maksamilla veroilla rahoitetaan hyvinvointiyhteiskuntamme varsin suurelta osin. Samat tahot rahoittavat myös kirkon toiminnan sekä kotimaassa että ulkomailla.
Miten kirkko sitten suhtautuu yrittäjiin? Paikallistasolla uskoakseni erittäin hyvin. Seurakunnilla ja yrittäjäyhdistyksillä on yhteistyötä. Koronakriisin aikana esimerkiksi Oulun seurakunnat perustivat erityisen yrittäjien tukipuhelimen. Mieleeni on myös jäänyt Kuusamon kirkkoherran Taina Mannisen tapa käydä tervehtimässä ja tsemppaamassa paikallisia yrittäjiä aina, kun mahdollisuus tarjoutuu.
Yllättävää on, että kirkon yhteisissä kannanotoissa yrittäjyys ei näy juuri mitenkään. Piispojen puheenvuoro Kohti yhteistä hyvää vuodelta 1999 on ehkä tunnetuin aihetta liippaava kannanotto. Aikanaan sitä moitittiin yrittäjien unohtamisesta. Vaikka kritiikki oli mielestäni vahvasti liioiteltua, niin ei ehkä kuitenkaan täysin aiheetonta.
***
Kohti yhteistä hyvää nousi esille, kun äskettäin keskusteltiin Suomen Lähetysseuran mukanaolosta #430miljoonaa-kampanjassa. Uskontojournalisti Samuli Suonpää totesi Twitterissä aiheeseen liittyen näin: ”Kirkon johtajilla ja asiantuntijoilla on kovin vähän kokemusta yksityisen sektorin työstä, yrittäjyydestä puhumattakaan. — Kohti yhteistä hyvää jäi varsin kauas yrittäjien arjen kysymyksistä. Nykyisin tuntuu siltä, että kirkko osaa puhutella palkansaajia ja järjestötyötä tekeviä paremmin kuin yrittäjiä.”
Itse en sanoisi ihan noin vahvasti, mutta jokin totuuden siemen tuossa saattaa olla. Kirkon ei ole ehkä ollut kovin helppoa löytää luontevaa sanoitusta yrittäjien tukemiseksi. Mielenkiintoisen peilin asiaan tarjoavat Jumalanpalvelusten kirjan esirukoukset. Sieltä löytyy yksi ainoa suoraan yrittäjiin liittyvä parin lauseen rukous. Työntekijöihin, työttömiin ja työn uuvuttamiin liittyen on useampia rukouksia.
Ilman vastakkainasettelua on aiheellista kysyä, kertooko yrittäjäaiheisten rukousten vähäisyys jostakin syvemmästä. Jokainen ihminen – oli hän sitten työntekijä, työtön, eläkeläinen tai yrittäjä – on rukouksen arvoinen. Voisiko joku silti kirjoittaa pari rukousta lisää yrittäjien puolesta?
Kirjoittaja on Oulun hiippakunnan piispa.
Kuva: Olli Seppälä
Lue Jukka Keskitalon muita kolumneja:
Kolumni: Pandemiassa esiin kuoriutui kirkko, joka on uskollinen, osaava ja rosoinen
Kolumni: Kuka saa ja mitä? – Kirkon sisäinen tasausjärjestelmä tulee ottaa luupin alle
Kolumni: Antaisitko rahasi suurseurakunnalle vai yhteisölle, jossa käyt messussa tai kerhossa?
[post_title] => Kolumni: Voisiko joku kirjoittaa pari rukousta yrittäjien puolesta? [post_excerpt] => [post_status] => publish [comment_status] => open [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => kolumni-voisiko-joku-kirjoittaa-pari-rukousta-yrittajien-puolesta [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-02-14 22:38:55 [post_modified_gmt] => 2024-02-14 20:38:55 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://staging.kotimaa.fi/kolumni-voisiko-joku-kirjoittaa-pari-rukousta-yrittajien-puolesta/ [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Kolumni: Voisiko joku kirjoittaa pari rukousta yrittäjien puolesta? [title] => Kolumni: Voisiko joku kirjoittaa pari rukousta yrittäjien puolesta? [href] => https://staging.kotimaa.fi/kolumni-voisiko-joku-kirjoittaa-pari-rukousta-yrittajien-puolesta/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => ) NäkökulmatKolumni: Voisiko joku kirjoittaa pari rukousta yrittäjien puolesta?
Eduskunta palautti nykyisen kirkkolain muokkaukset lähtöruutuun. Vastavalittu kirkolliskokous saakin eteensä esityksen kokonaan uudesta kirkkolaista. Tämä on kirkolle mahdollisuus, jota ei ole varaa hukata. Kosmeettiset kielelliset muutokset on syytä unohtaa ja keskittyä todella tarpeellisiin uudistuksiin.
Kirkon talousvaikeuksien syynä pidetään pienenevää jäsenmäärää. Rahapula tuntuu kuitenkin jo nyt, vaikka jäseniä on yhä nelisen miljoonaa. Syy on kirkon liian kallis hallintorakenne, joka on syntynyt menneen vuosisadan todellisuudessa. Se ei vastaa tämän päivän eikä tulevaisuuden tarpeita.
Kirkkolakia uudistettaessa onkin ensisijaista, että seurakuntien lakisääteisiä tehtäviä siirretään yhä enemmän hoidettavaksi yhdessä ja että kirkon neljästä hallinnon tasosta poistetaan kokonaan vähintään yksi: seurakuntayhtymät. Näin voidaan parantaa seurakuntien toimintaedellytyksiä ja säästää selvää rahaa.
Nykytilanteessa vain riittävän suuret, kymmenien tuhansien jäsenten seurakunnat ovat taloudellisesti elinkelpoisia. Tämä ajaa seurakuntaliitoksiin, jotka hävittävät seurakuntien luonnollisen paikallisidentiteetin. Kehityksen suunta on täysin väärä. Päinvastoin seurakuntien pitäisi olla yhä pienempiä, sillä kirkko elää tai kaatuu paikallisissa hengellisissä yhteisöissä.
***
Tämä ei onnistu ilman nykyistä laajempaa taloudellista yhteisvastuuta. Seurakuntayhtymämalli on tähän sekä sopimaton että tarpeeton, sillä kirkossa on jo hiippakunnat. Luontevinta olisikin rakentaa taloudellinen yhteisvastuu hiippakuntien kautta ja purkaa nykyiset seurakuntayhtymät kokonaan.
Tulevaisuudessa hiippakunta voisi kerätä kirkollisveron, vastata taloudesta, kiinteistöistä, rekistereistä, suuresta osasta kalliita lakisääteisiä tehtäviä ja muusta yhteisestä hallinnosta joko itsenäisesti tai yhteistyönä usean hiippakunnan kesken. Hiippakunnalla voisi olla myös useita seurakuntia palvelevia työntekijöitä.
Tällaisten hiippakuntien tulee olla alueellisesti riittävän laajoja, jotta taloudellinen yhteisvastuu mahdollistuu, mutta riittävän suppeita, jotta päätösvalta ei karkaa liian kauas seurakuntien arjesta. Sopiva hiippakuntien määrä olisikin jonkin verran nykyistä suurempi.
Hallinto-organisaatioiden vähenemisen lisäksi malli ratkaisisi myös useita muita kirkon nykyisistä ongelmista. Voidaan esimerkiksi säätää, että hiippakunta päättäisi alueensa seurakuntajaosta itsenäisesti. Seurakuntien lukumäärä voisi olla huomattavasti suurempi, kun seurakuntien nykyisiä välttämättömiä tehtäviä voidaan hoitaa laajemmin yhteisesti.
Kaivattu uudistus olisi myös se, että seurakuntalainen voisi hiippakunnan sisällä valita vapaasti seurakunnan, jonka jäsen hän on. Näin esimerkiksi opiskelemaan tai toisaalle töihin muuttava ei joutuisi vaihtamaan seurakuntaa. Nykymallissa tätä on pidetty ylipäänsä mahdollisena vain seurakuntayhtymän sisällä.
Kirkon tulot, varallisuus ja jäsenmäärä pienenevät vääjäämättä. Kehitys on alueellisesti eriarvoistavaa. Väheneviä varoja on hallintorakenteiden sijaan käytettävä sen turvaamiseen, että kaikkialla Suomessa toimii seurakunta lähellä ihmisiä.
Matti Hernesaho
pastori, Turku
Janne Keränen
pastori, Helsinki
Mielipidekirjoitus on julkaistu 12.6. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Kuva: Olli Seppälä
[post_title] => Mielipide: Seurakuntayhtymät pitää lakkauttaa ja hiippakuntia vahvistaa [post_excerpt] => [post_status] => publish [comment_status] => open [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => mielipide-seurakuntayhtymat-pitaa-lakkauttaa-ja-hiippakuntia-vahvistaa [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-02-14 22:38:54 [post_modified_gmt] => 2024-02-14 20:38:54 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://staging.kotimaa.fi/mielipide-seurakuntayhtymat-pitaa-lakkauttaa-ja-hiippakuntia-vahvistaa/ [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Mielipide: Seurakuntayhtymät pitää lakkauttaa ja hiippakuntia vahvistaa [title] => Mielipide: Seurakuntayhtymät pitää lakkauttaa ja hiippakuntia vahvistaa [href] => https://staging.kotimaa.fi/mielipide-seurakuntayhtymat-pitaa-lakkauttaa-ja-hiippakuntia-vahvistaa/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => ) Näkökulmat