Tuoreelle lumelle oli painunut komea tassunjälki. Painaumasta tunnisti oitis, kuka oli ollut liikkeellä. Jossakin lähellä piileskeli ilves. Metsästäjä Ere Grenfors muistaa pakkasaamun hyvin, vaikka siitä on toistakymmentä vuotta.
Suojelutoimet olivat tuottaneet tulosta, ja lähes sukupuuttoon 1970-luvulla metsästetty laji oli elpynyt Suomen runsaslukuisimmaksi suurpedoksi. Alle sadasta yksilöstä oli kivuttu enimmillään kolmeen tuhanteen. Kannan vahvistuttua metsästykseen ryhdyttiin myöntämään poikkeuslupia.
Tuusulaan oli sinä talvena saatu yhden ilveksen kaatolupa, ja Grenfors oli kutsuttu mukaan jahtiporukkaan. Se oli hänen ensimmäinen ilvesjahtinsa. Liikkeelle lähdettiin aamuhämärissä. Maasto oli tyypillistä kumpuilevaa keskiuusimaalaista kulttuurimaisemaa, pieniä metsäalueita peltojen keskellä.
Jälkien perusteella metsästäjät päättelivät, että yhdessä saarekkeessa oleili se, mitä he halusivat. Metsän ympärille asetettiin passit eläimen oletetuille kulkupaikoille, ja suomenajokoira laskettiin jäljille.
Koiran työ oli vaativaa. Se kulki alkumatkan ohjaajansa kanssa, ja jatkoi sitten oman kuononsa varassa ohjaajan palatessa tulojäljelle omalle paikalleen.
– Ja sitten me odotimme, Grenfors muistelee.
Vartin päästä alkoi kuulua ajohaukkua. Koira oli löytänyt ilveksen makuulta ja lähtenyt ajamaan sitä. Kissapeto kierteli metsässä ja kääntyi sille jäljelle, mistä oli tullut metsikköön. Siksi se on paras passipaikka, ja koiranohjaaja oli valinnut juuri sen.
Pian Grenfors kuuli omalle paikalleen vaimean pamahduksen. Hän arvasi tapahtumat. Koira oli ajanut eläimen ulos metsästä, ja se oli kaadettu yhdellä laukauksella. Puhelimeen tuli viesti: ”Ilves nurin. Puretaan passit, kokoonnutaan kaadolle.”
Kaadolla onniteltiin kaatajaa ja kehuttiin koiraa. Sitten käytiin läpi ajon vaiheita ja ampumapaikan suotuisuutta. Koko porukka oli tyytyväinen. Passitus oli suunniteltu onnistuneesti ja eläin oli kuollut heti.
Saaliista otettiin valokuvia. Grenfors katseli parikymmenkiloista urosta.
– Se oli komea saalis. Koko porukka tunsi sitä kohtaan kunnioitusta. Luonto ei anna mitään helposti.
Se oli seudun ensimmäisiä ilveskaatoja. Saalis lähti täyttäjälle ja seisoo edelleen metsästäjän kodissa.
ERE GRENFORS on riistaeläintieteen maisteri ja työskentelee Metsästäjäliiton luonnon- ja riistanhoitopäällikkönä. Mitä hän ajattelee siitä, että ihmiselle harmia aiheuttamattoman eläinyksilön juoksu metsässä päätettiin haulikon laukaukseen?
– Riistaeläinten kannanhoidossa ei ole kysymys yksilön elämästä, vaan eläinkantaa katsotaan laajemmin. Jos kanta on tietyllä alueella elinvoimainen ja lisääntyvyys on suurempaa kuin kuolevuus, yksilöitä voi silloin kestävästi metsästää rajatun määrän.
Tällä hetkellä ilveskannan koko Suomessa on noin 2 500 yksilöä. Tällä vuosituhannella ilveksen kaatolupia on myönnetty noin 250 kappaletta vuodessa. Suomen metsästyslain ja EU:n luontodirektiivin mukaan ilves on rauhoitettu. Siksi metsästäminen on mahdollista vain poikkeusluvilla.
Poikkeusluvan perusteluna voi olla kansanterveyden suojeleminen, erittäin merkittävien vahinkojen ehkäiseminen ja muiden luonnonvaraisten eläinten tai kasvien suojeleminen.
Säännöksissä on myös maininta, että yksilöitä voidaan tappaa valikoiden ja rajoitetusti, kun siihen on peruste, jota ei voi muulla tavalla saavuttaa. Lisäksi tappaminen ei saa vaarantaa lajin suotuisan suojelutason saavuttamista.
VIIME LOKAKUUSSA Riistakeskus myönsi poikkeusluvan 300 ilveksen kaatamiseen. Monissa hyväksytyissä hakemuksissa oli perusteluna paikallisyhteisön sitouttaminen ilveskannan suotuisan suojelun tason säilyttämiseen.
Suomen Luonnonsuojeluliiton mielestä lupia myönnettiin liikaa ja paikallisyhteisön sitouttaminen oli laiton perustelu. Liitto käynnisti rahankeräyskampanjan, jonka tuotolla oli mahdollista valittaa luvista hallinto-oikeuksiin. Valitukset tehtiin yhteensä 297 luvasta. Hallinto-oikeudet pitivät niitä kaikkia lainvastaisina ja määräsivät ne toimeenpanokieltoon. Linjausten mukaan kannanhoidollinen metsästys ei ole tiukasti suojellun lajin kohdalla laillista.
Entä paikallisyhteisön sitouttaminen sitten? Ympäristöoikeuden professori Kai Kokko totesi lokakuussa Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei ole aivan yksinkertaista arvioida, onko paikallisyhteisön sitouttaminen lainmukainen perustelu. Luontodirektiivin soveltamisessa otetaan nimittäin huomioon myös ”taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset vaatimukset sekä alueelliset ja paikalliset erityispiirteet”.
Metsästäjäpiireissä on ihmetelty, miksi valtava valituskampanja käynnistettiin juuri nyt, vaikka kaatolupia on jo pitkään myönnetty vuosittain satoja. Tammikuun Metsästys ja Kalastus -lehdessä jopa arvioitiin, että ilveksen kannanhoidollisen metsästyksen ja suojelun yhteensovittaminen on ollut menestystarina.
SUOMEN LUONNONSUOJELULIITON ympäristöoikeuden asiantuntija Hannes Koljonen kertoo, että valituksia on tehty jonkun verran ennenkin, mutta viime syksynä myönnettyjen lupien määrä oli iso ja paikallisyhteisön sitouttaminen oli perustelu, joka pöyristytti monia.
Varainkeruukampanjan loistava onnistuminen kertoo Koljosen mielestä sen, että ihmiset eivät hyväksy satojen ilvesten metsästystä heikoilla perusteluilla.
– Poikkeuslupahakemuksissa perustelut ovat vaihdelleet vuosittain. Ei voi olla niin, että joka vuosi käydään hallinto-oikeudessa kokeilemassa, millaiset sanamuodot onnistuvat.
Koljonen huomauttaa, ettei Luonnonsuojeluliitto yleensä vastusta vahinkoa aiheuttavien eläinten metsästystä.
– Mutta nyt perusteluna ei ollut vahinko.
Koljosen mukaan ilveksiä sopisi Suomen luontoon paljon nykyistä enemmän. Kun metsästystä rajoitetaan, kanta elpyy ja sen geeniperimä monipuolistuu. Riistakeskuksesta Koljonen on saanut käsityksen, että se on päätöksissään metsästäjien puolella.
– Siellä hoidetaan julkista hallintotehtävää. Päätösten pitää olla puolueettomia ja perustua lakiin, Koljonen vaatii.
RIISTAKESKUKSESSA SUURPETOJEN metsästyksen poikkeusluvista päättää julkisten hallintotehtävien päällikkö Sauli Härkönen. Hän on lukenut EU:n luontodirektiiviä ja metsästyslakia niin, että ne mahdollistavat poikkeusluvan myöntämisen myös kannanhoidolliseen metsästykseen.
– Kyse on tulkinnasta, johon on saatu hiljalleen tarkempaa oikeuskäytäntöä. Kansallinen oikeustulkinta on tiukentunut aikaisempaan verrattuna.
Härkönen on ollut julkisuudessa viime aikoina karhun tiimoilta, jonka metsästykseen ei hallinto-oikeuden linjausten vuoksi ehkä enää saada poikkeuslupia kannanhoidollisin perustein. Metsästäjien piirissä pelätään ja luonnonsuojelijoiden parissa toivotaan, että ilveksen kohdalla käy samoin.
Härkönen nostaa esiin EU:n luontodirektiivin tulkinnanvaraisuuden. Poikkeamisen päämäärää ei ole kirjoitettu auki, vaan Riistakeskus on Suomessa se viranomainen, joka voi asettaa luontodirektiivin päämäärän. Jokainen unionin jäsenvaltio saa siis määritellä päämääränsä itse.
– Koska asia on jätetty avoimeksi, on luonnollista, että käytetty päämäärä on helppo kyseenalaistaa, Härkönen sanoo.
ENTÄ SE tuusulalaisen metsästäjän kodissa lasisilmillä eteensä katsova ilves? Olisiko sillä pitänyt olla yksilönä ääni tässä keskustelussa?
– Ehdottomasti! sanoo eläinten itseisarvoa puolustava eläinetiikan dosentti Elisa Aaltola.
Hänen mukaansa eläinten niputtaminen vain lajiensa edustajiksi edustaa maailmankuvaa, joka jaottelee olennot yhtäältä ihmisiin ja toisaalta kaikkiin muihin lajeihin, ja vain ihmisillä on arvoa yksilöinä.
– Eläinkuvamme on vielä varsin keskeneräinen, mikä näkyy myös metsästystä koskevassa päätöksenteossa ja keskustelussa. Metsästyslainsäädäntö ei juurikaan huomioi eläinten yksilöyttä. Eläimille aiheutetaan sekä turhaa kärsimystä että turhaa kuolemaa muun muassa trofeemetsästyksen muodossa, Aaltola toteaa.
Trofee on metsästysmuisto, joita metsästysjärjestöt pisteyttävät koon ja laadun mukaan. Metsästäjä voi anoa mitalia esimerkiksi suuresta ilveksen kallosta ja hyväkuntoisesta nahasta, jotka Suomen trofeeneuvosto on arvioinut.
Aaltola näkee ilveksessä muuta kuin mahdollisuuden kerätä trofeepisteitä. Ilveksen kaltainen eläin on tietoinen, se oppii, päättelee ja muistaa. Se muodostaa tunteita.
Koska nisäkkäät ovat mielen kyvyiltään varsin kehittyneitä, ilveksiä olisi Aaltolan mielestä syytä suojella lajin, populaation ja geeniperimän lisäksi myös yksilöinä.
– Ihmisen tavoin ilveksellä on kyky kokemukselliseen tietoisuuteen. Sillä on omanlaisensa kokemusmaailma ja ikkuna todellisuuteen.
AALTOLAN MUKAAN eläinten yksilöyden tunnistaminen nojaa tieteeseen, kun taas yksilöyden kiistäminen vaatii tutkimustiedon sivuuttamista.
Myös ilveksen metsästystä puolustava Ere Grenfors katsoo nojaavansa tieteeseen, sillä populaatioiden hyvinvointi tarkoittaa myös yksilöiden hyvinvointia.
Mutta kun metsästystä perustellaan kannanhoidolla, kriittiset äänet sanovat, että tasapainoiset ekosysteemit eivät tarvitse ihmistä. Esimerkiksi suurpeto- ja kauriskannat asettuvat kyllä tasapainoon, ei ihmisen tarvitse niihin puuttua.
Grenforsin mielestä on naiivia ulkoistaa ihminen luonnon kiertokulusta. Ja lajinsisäinen kannansäätely on luonnossa sitä paitsi dramaattista. Luonto reagoi ylitiheisiin eläinkantoihin taudeilla ja loisilla.
Grenforsin mielestä on ilveksen oma etu ottaa kannasta ”pieni siivu” metsästämällä. Jos lupia myönnetään maltillisesti, kanta kasvaa metsästyksestä huolimatta. Kun kaadettavat eläimet valitaan viisaasti, kanta pysyy terveenä. Metsästys pitää pedon ihmisarkana, kun ihmistä pelkäämättömät yksilöt karsiutuvat pois. Hallittu kanta ei myöskään aiheuta liikaa kotieläinvahinkoja. Näin sen kunnioitus ja arvostus pysyy korkealla.
– Maaseutuyhteisössä ilveksen kanssa eletään paremmin yhdessä, kun paikalliset voivat kokea, että pihailvekset hoidetaan pois. Pahimmillaan siitä voi tulla pihaportailta kissoja saalistava haittaeläin, Grenfors toteaa.
Jäljelle jää kysymys, miksi ihmisen kissan elämä on arvokkaampi kuin metsän kissan elämä.
Danielle Miettinen
[post_title] => Tähtäimessä ilves: Euroopan ainoa luonnonvarainen kissaeläin on arvostettua riistaa – miltä näyttää ilveksen tulevaisuus? [post_excerpt] => Tällä hetkellä ilveskannan koko Suomessa on noin 2 500 yksilöä. Tällä vuosituhannella ilveksen kaatolupia on myönnetty noin 250 kappaletta vuodessa. Suomen metsästyslain ja EU:n luontodirektiivin mukaan ilves on rauhoitettu. Siksi metsästäminen on mahdollista vain poikkeusluvilla. [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => tahtaimessa-ilves-euroopan-ainoa-luonnonvarainen-kissaelain-on-arvostettua-riistaa-milta-nayttaa-ilveksen-tulevaisuus [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-01-25 12:09:46 [post_modified_gmt] => 2024-01-25 10:09:46 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=52613 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Tähtäimessä ilves: Euroopan ainoa luonnonvarainen kissaeläin on arvostettua riistaa – miltä näyttää ilveksen tulevaisuus? [title] => Tähtäimessä ilves: Euroopan ainoa luonnonvarainen kissaeläin on arvostettua riistaa – miltä näyttää ilveksen tulevaisuus? [href] => https://staging.kotimaa.fi/tahtaimessa-ilves-euroopan-ainoa-luonnonvarainen-kissaelain-on-arvostettua-riistaa-milta-nayttaa-ilveksen-tulevaisuus/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 52616 )
Tähtäimessä ilves: Euroopan ainoa luonnonvarainen kissaeläin on arvostettua riistaa – miltä näyttää ilveksen tulevaisuus?
Purjelaiva Vikingillä purjehtineiden lähetystyöntekijöiden päämääränä oli silloinen Ambomaa Lounais-Afrikassa, nykyisen Namibian pohjoisosissa sijainnut alue. Suomalaisia lähetystyöntekijöitä oli ollut siellä jo vuodesta 1869 lähtien.
Toisen maailmansodan jälkeen matkustajalaivoille jonotettiin jopa vuosia, kun mannerten välinen matkustamisen oli käynnistynyt uudestaan. Suomen Lähetysseura oli saanut neuvoteltua ahvenanmaalaisen Erikssonin varustamon kanssa, että sen purjelaiva Viking ottaa matkustajiksi 25 lähetystyöntekijää, tosin kallista maksua vastaan. Viking oli lähdössä Australiaan Etelä-Afrikan kautta. Matkaan lähdettiin marraskuussa 1946 ja perille päästiin huhtikuussa 1947.
Lähtijöiden joukossa oli pappeja, lääkäri, farmaseutti, diakonissoja, sairaanhoitajia ja opettajia. Osa heistä oli ensikertalaisia, osa lähti jo kolmannelle työkaudelle.
VIISI KUUKAUTTA kestäneen matkan vaiheita on taltioitu muun muassa matkalla olleiden kirjeisiin ja päiväkirjoihin sekä Suomen Lähetysseuran vuonna 1948 julkaisemaan kirjaseen Purjelaivalla Afrikkaan.
Matkasta taltioidut dokumentit kuvastavat aikansa uskonnollisuutta. Hurskasta kieltä käytetään ylenpalttisesti ainakin nykymittapuun mukaan. Osaltaan tekstit kertovat uskonnollisen kielen muutoksesta.
Matkaa kuvaavissa teksteissä käytetään sellaisia ilmaisuja kuin ”Jumalalle mieluista on palaa hänen valtakuntansa asialle”, tai ”kaikessa ottakaa vastaan uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet ja ottakaa vastaan pelastuksen kypärä ja hengen miekka, joka on Jumalan sana”.
Purjelaivalla lähetystyöntekijät yrittivät saada merimiehiä mukaan hengellisiin tilaisuuksiin ja onnistuivatkin siinä. Kun viisi merimiestä osallistui ehtoolliselle, eräs lähetystyöntekijöistä kirjoitti miten ”ihmeellistä on kokea ja tuntea enkelien iloa, jota sydän tuntee kun viisi kallista sielua on voitettu Herralle.”
Vikingiltä lähetettyjä kirjeitä ja muuta lähdeaineistoa lukiessani en kuitenkaan juuttunut aikasidonnaisiin ilmaisutapoihin, vaan yritin eläytyä siihen mitä lähetyskutsumus käytännössä edellytti Vikingillä matkaan lähteneiltä. Ennen perille pääsyä Ambomaalle vaatimattomiin oloihin kutsumukseen kuului matkustaminen kuukaudesta toiseen alkeellisissa, kosteissa, osin homeisissa ja keinuvissa oloissa, välillä kovissa myrskyissä. Rohkeutta ja sitoutumista voi vain ihailla.
Nykyisin matka Helsinki-Vantaan lentokentältä Pohjois-Namibiaan kestää nopeimmillaan alle vuorokauden.
JO MATKAAN lähteminen marraskuussa oli karu kokemus. Kirja kertoo neljän naislähetystyöntekijän tutustumisesta yhteiseen majoitustilaansa laivalla. He kulkivat läpi pimeiden ja niljakkaiden käytävien merimiesten hyttien viereen kyhättyyn, talven keskellä lämmittämättömään hyttiinsä. Siellä ”kaikki oli niin kuin työmiehet sen olivat jättäneet höylälastuineen, seinien ja katon tihkuessa kosteutta ja veden lotistessa lattialla...”
Kaikki neljä olivat vakuutelleet toisilleen hytistä tulevan hyvä, kunhan vain siivotaan. Toisaalta, kuten kirjassakin todetaan, eihän ollut muuta mahdollisuutta kuin sopeutua olosuhteisiin niin lähdön hetkellä kuin matkan aikana.
Kun laiva viivytysten jälkeen viimein pääsi Vaasasta liikkeelle, huonojen sääolosuhteiden takia piti jäädä Maarianhaminaan kolmeksi viikoksi. Sen jälkeen Viking telakoitui Ruotsin itärannikolla Karslhamnissa, jossa teräksestä valmistettu laiva demagnetisoitiin magneettimiinojen varalta. Toisen maailmansodan päättymisestä oli vasta pari vuotta.
Vuonna 1906 Tanskassa rakennettu nelipurjeinen Viking on yksi aikakautensa suurimpia purjelaivoja. Se on lähes sata metriä pitkä, ja korkein masto ulottui 50 metrin korkeuteen.
Miinavaaran takia laiva ei voinut purjehtia Englannin kanaalista, vaan sen piti kiertää Brittein saaret. Uutena vuotena 1947 laiva oli edennyt Göteborgin edustalle. Laivalle asti kuultiin kaupungissa vuodenvaihdetta juhlistavat tykinpamaukset.
Vain muutamaa vuotta myöhemmin Göteborgista tuli Vikingin pysyvä satama, kun Göteborgin kaupunki osti sen. Vikingillä toimi ensin merikoulu, ja sen jälkeen se on ollut hotelli. Kun muutama viikko sitten majoituin Viking-hotellin hyttiin pariksi yöksi, sain nauttia lämmöstä ja mukavuuksista. Kattokin oli kuiva, eikä vesi loiskunut lattialla.
Viking on Göteborgissa keskeisellä paikalla, mutta vankina. 1960-luvulla rakennettu Älvshborgsin silta Götajoen suun ja Hisingenin saaren välillä estää purjelaivan pääsyn takaisin merelle. Sinne sillan alta päästäkseen mastot pitäisi kaataa.
Alpo Hukka lensi laidan yli ja jäi roikkumaan reelingin ulkopuolelle.
VIKINGIN MATKALLA Etelä-Afrikkaan vaarallisin tilanne lienee tapahtunut Skotlannin pohjoispuolella lähellä Orkneysaaria. Laiva oli ajautunut myrskyssä ja ilman toimivaa radioyhteyttä niin lähelle rannikkoa, että se olisi ajautunut karille, jos matka olisi jatkunut vielä yhdenkin tunnin samaan suuntaan.
Myrsky kesti useita viikkoja. Eräänä myrskypäivänä lähetystyöntekijät Alpo Hukka ja Aino Nupponen olivat menneet kannelle saadakseen raitista ilmaa. Silloin iso aalto paiskasi Aino Nupposen myrskyssä irronneen pelastusveneen ja reelingin puristukseen.
Päänsä johonkin lyönyt ja tajuntansa hetkeksi menettänyt Alpo Hukka lensi laidan yli ja jäi roikkumaan reelingin ulkopuolelle. Toinen saapas oli juuttunut irronneen laudan ja kannen väliin puristuksiin paksun saappaanpohjan estäessä jalan ruhjoutumista. Alpo Hukka sai pidettyä vaijerista kiinni.
Hukan perheessä on tähän tapahtumaan liittyvä tarina. Kun reelingin ulkopuolella roikkunut Alpo Hukka oli kuullut Aino Nupposen valittavan kipuaan, Alpo oli sanonut: ”Älä pelkää Aino, Alpo on tässä ihan lähellä.”
Merimiehet saivat molemmat pelastettua hytteihinsä, joissa lääkäri ja sairaanhoitajat hoitivat heidän vammojaan.
TASAN 77 vuotta sitten lähetystyöntekijät pääsivät myrskyn aiheuttaman pitkän tauon jälkeen viettämään yhteistä ehtoollista. Näin tilaisuutta kuvaa Purjelaivalla Afrikkaan -kirjassa sairaanhoitaja Linda Helenius: ”Sunnuntaina 19 päivänä tammikuuta vietettiin ensi kerran Herran Pyhää Ehtoollista, laivan kovasti kallistuessa. Lähetit olivat kokoontuneet kahteen vierekkäin sijaitsevaan hyttiin. Muutamat ottivat osaa makaavassa asennossa uskaltamatta meritaudin takia nostaa päätään tyynystä. Mutta Herra oli läsnä ja vahvisti ja lohdutti.”
Kirjeissä ja päiväkirjoissa kuvataan matkatovereita. Leena Hukka kirjoittaa 23-vuotiaasta papista, ilmeisen lahjakkaasta Elias Pentistä, että ”Hän on parhaiten edistynyt opinnoissaan, kuten arvata saattaa. He ovat Alpon [Leena Hukan puoliso] kanssa kuin parivaljakko. Yhdessä he innostuvat tutkimaan englannin sanakirjaa tai jotakin Afrikkaa käsittelevää teosta. Yhdessä he myös seikkailevat rikissä. Milloin milläkin raakapuulla heidät näkee keikkumassa, tavallisesti iltaisin, kun sisällä ei voi tehdä mitään. Alpo käy vaihtamassa vanhan lakin päähänsä, ja silmien loisteesta jo näkee, että nyt sitä mennään. Tuota kiipeämistä katsoessaan joku merimiehistä olikin tokaissut, että ”siellä nuo kaksi pappia ovat menossa taivaaseen.”
VIKINGILLÄ RUOKA oli vaatimatonta. Osaltaan lähetystyöntekijät yrittivät saada syömiseen vaihtelevuutta. Etenkin Leena Hukka leipoi erilaisia leipomuksia. Merimiehet muistelivat niitä vielä vuosien päästä.
Leena Hukan kokoamassa kirjasessa kerrotaan stuertin kokemattomuudesta, joka näkyi siinä, että hän pelkäsi ruuan loppuvan. ”Niinpä suurimman osan ajasta söimme vain kuoriperunaa ja kastiketta. Kun sitten seistiin päiväntasaajan kuumuudessa, alkoivat makkarat ja muut herkut pilaantua. Nuori stuertti parka yritti ujuttaa niitä yli laidan. Lukiessamme aamuvartioksemme Juudan kansan erämaavaellusta, on minulle tullut vakavaksi varoitukseksi se, että kansan napinan syynä useimmiten oli yksitoikkoinen ruoka.”
Monessa kohtaa käy ilmi, miten kauniilla tavalla lähetystyöntekijät yrittivät ilahduttaa ja auttaa merimiehiä, etenkin nuorinta vasta 16-vuotiasta Messi-Kallea. Hänen syntymäpäivänään leivottiin erilaisia leipomuksia, annettiin lahjoja ja yksi lähetystyöntekijöistä teki messipojan työvuoron, että hän sai viettää vapaapäivän.
MATKA JATKUI Pohjanmereltä, mutta aluksi väärään suuntaan. Etelästä puhaltanut tuuli ajoi suurta purjelaivaa jatkuvasti pohjoiseen vaikka kohti etelää oli tarkoitus päästä. Mutta etelääkin kohti päästiin viimein, välillä lähellä Brasilian rannikkoa käyden.
Alpo Hukka kertoo miten hän tyynellä säällä nousi mastossa märssykoriin asti. Helmikuun alussa Hukkien päiväkirjaan tallennettiin näkymiä Vikingin oltua lähellä Kanariansaaria. ”Aamulla 7.2. auringon noustessa oli edessämme Kanarian saaria kokonainen joukko. Palman olimme juuri sivuuttaneet, sen takaa oli tullut yhtä komeana näkyviin Ferro. Niiden välistä näkyi Gomeron saari ja vielä kauempana Teneriffan saaren huippuja, muun muassa suoraan merestä nouseva jyrkkä tulivuori...”
LÄMPÖ LISÄÄNTYI matkan edetessä. Lopulta on niin kuuma, että kannelta haetaan varjoisia paikkoja. Kirjeissä ja päiväkirjoissa kuvaillaan mereneläviä ja taivaan lintuja, esimerkiksi albatrossia. Sen siipien väli oli melkein kolme metriä. Merimiehet pitivät hetken aikaa lintua kiinni kannella ennen kuin se päästettiin vapaaksi. Merimiesten uskomuksen mukaan albatrossit ovat merellä kuolleiden merimiesten sieluja.
Lähetystyöntekijät seurasivat tähtitaivaan muutoksia etelää kohti mennessä. Viimein näkyi Etelän risti, yksi eteläisen taivaan tähdistöstä.
Päiväkirjamerkinnät eivät kerro milloin purjehdittiin Etelä-Afrikan eteläkärjen ympäri Intian valtamerelle. East Londonin satamaan saavuttiin viimein kiirastorstaina 3.4. Matka oli kestänyt lähes viisi kuukautta.
Parin viikon päästä Viking jatkoi Etelä-Afrikasta matkaa kohti Australiaa. Lähetystyöntekijät seurasivat East Londonin rannalla purjelaivan lähtöä. Se oli lipunut heidän ohitseen juhlallisen hitaasti ja kääntynyt sivuittain ikään kuin antaakseen heidän vielä kerran ihailla sen kauneutta.
Ihmeellinen rauha lepää kaiken yllä.
OSA VIKINGILLÄ matkanneista lähetystyöntekijöistä jäi vielä muutamaksi kuukaudeksi Etelä-Afrikkaan opiskelemaan, osa jatkoi junalla ja autolla kohti 2 500 kilometrin päässä olevaa Ambomaata.
Näin Linda Helenius kuvasi paluutaan kotikyläänsä, korkeiden puiden Eenhanaan Ambomaalla:
”Ihmeellinen rauha lepää kaiken yllä. Ja kun näen tulien tuikkivan etäämmällä olevista sairasmajoista tai kuun luovan valoaan seudun yli tai auringonlaskun ihanien värien hohtavan laakson vedessä ja meidän ikkunoistamme ja kuulen kyyhkysen kuherruksen ja näen lintujen pitävän tätä paikkaa ikään kuin luonnostaan heille kuuluvana silloin olen kotona. Jumala on antanut minulle sen, että tunnen olevani kotona näiden ihmisten parissa.”
Suomen Lähetysseuran työntekijöitä Namibiassa oli kerrallaan enimmillään toista sataa. Määrä alkoi vähetä 1980-luvulta lähtien. Viimeiset kaksi Lähetysseuran työntekijää palaavat Suomeen kesäkuussa. Suomalaisten lähetystyöntekijöiden 155 vuotta yhtäjaksoisesti kestänyt läsnäolo Namibiassa on päättymässä.
Suomen Lähetysseura täyttää 165 vuotta 19.1.
[post_title] => Purjelaivalla Afrikkaan [post_excerpt] => Myrskyä ja tyyntä riitti kun 25 suomalaista lähetystyöntekijää matkusti purjelaiva Vikingillä Vaasasta Etelä-Afrikkaan 1940-luvun lopulla. Matka kesti lähes viisi kuukautta. [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => purjelaivalla-afrikkaan [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-01-17 08:03:59 [post_modified_gmt] => 2024-01-17 06:03:59 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=52263 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Purjelaivalla Afrikkaan [title] => Purjelaivalla Afrikkaan [href] => https://staging.kotimaa.fi/purjelaivalla-afrikkaan/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( [td_subtitle] => Myrskyä ja tyyntä riitti kun 25 suomalaista lähetystyöntekijää matkusti purjelaiva Vikingillä Vaasasta Etelä-Afrikkaan 1940-luvun lopulla. Matka kesti lähes viisi kuukautta. ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 52269 )
Purjelaivalla Afrikkaan
Jengi sanoo vapaus ei oo ilmast, siks mä haluun pitää kädet ilmas.
Välil tullu turpaa, välil pokaalii, oot ollu aina lojaali.
Sillon ku taivaalt sataa mustii rakeita eikä sun jalat kanna oikein aamulla
Muista, ett valo ei voi varjoksi muuttua
ja joku varjelee tääl myös sun polkua.
Hoosianna.
Pierlin Mpaka Makumbu räppää äidinkielellään, suomeksi.
Olemus on itsevarma ja rento. Katse suora ja vakuuttava. Kädet harovat ilmaa ja osoittavat usein korkeuksiin. Hän tietää, että sydän voi muuttua, ja puhuu siitä mielellään.
Nuoruusvuosien kovuuden sijaan olemuksesta huokuu lämpö.
Suuri yleisö tuntee Makumbun artistinimellä PapiPike. Alkuperäinen artistinimi, Pastori Pike, vaihtui nykyiseksi viime vuonna, koska räppäri halusi välttää väärinkäsitykset. Faneilta alkoi tulla pyyntöjä: voisitko vihkiä meidät?
– En ole oikea pastori. Mulla on enemmän lähetyssaarnaajavibaa ja kirkas visio, mitä mä teen ja mihin suuntaan olen menossa. Mulla on rauha, olen oikealla tiellä.
Näin ei ole ollut aina.
MAKUMBUN PERHE muutti Kongosta itä-Helsingin Mellunmäkeen pojan ollessa 2-vuotias. Viidestä lapsesta Makumbu on toiseksi vanhin. Osa sisaruksista syntyi Suomessa. Sopeutumisessa ei ollut kummempia hankaluuksia. Ystäväpiiri muodostui muista maahanmuuttajista ja tiiviistä afrikkalaisyhteisöstä.
– Tiedät kyllä, kun näet kongolaisen. Se on räväkkää meininkiä. Ei olla piilossa. Jengi tykkää pitää metelii. Meno on positiivista, hän luonnehtii.
Perhe kävi aktiivisesti helluntaiseurakunnassa. Esiteiniksi saakka poika kulki mukana, mutta sitten vapaudenkaipuu vei voiton. Kotikuri oli kova.
– Kapinoin. Joskus viidennellä luokalla meno alkoi olla tosi aggressiivista. Oli tappeluita ja rumaa käytöstä. Siitä seurasi hankaluuksia.
Siilitien koulun erityisluokalle hän antaa kuitenkin täydet pisteet. Hyviä muistoja on paljon.
– Opettajat uskoi muhun ja osoitti rakkautta. Ne kyseli, miten kotona menee.
KYMPPILUOKAN JÄLKEEN Makumbu oli vailla tulevaisuudensuuntaa. Kone-ja metallialan paikan ammattikoulusta hän otti vastaan pakon edessä. Jotain oli tehtävä.
– Vanhemmat panikoi. Otin hatkat ammattihkoulusta ja olin varmaan puoli vuotta poissa. Jossain vaiheessa valmistuin, mutta kävin sen alan töissä vaan kääntymässä. En viihtynyt yhtään.
Jengielämä kiehtoi enemmän. Päivät kuluivat hengaillessa kavereiden luona ja kaupungilla.
– Jäin koukkuun näpistelyyn. Kun taskussa oli tuhansien eurojen kamat, siitä tuli tunne, ettei kukaan voi pysäyttää.
Lisäksi oli suurempia ryöstöjä ja väkivaltaa. Tappeluita ja pahoinpitelyitä. Poliisi tuli tutuksi, ja rikosrekisteri kasvoi.
– Ei siinä vaiheessa kiinnostanut yhtään, teenkö oikein vai väärin. Mulle oli ihan sama, menin vaan eteenpäin. Kaveriporukka oli niin hyvä. Muiden ulkomaalaisten kanssa tunsin oloni omaksi.
Välit isään katkesivat rötöstelyn vuoksi eikä yhteydenpito äitiin tai sisaruksiin enää onnistunut.
– Se oli kamalaa ja kipeä asia. Mä olen aika herkkä, Makumbu myöntää.
Mutta kaduilla tai kaveriporukassa heikkoutta ei voinut näyttää. Oli kovetettava itsensä ja näytettävä, kuka on kingi.
AIKUISUUDEN KYNNYKSELLÄ Makumbun meno rauhoittui hieman seurustelusuhteen myötä. Lopullisen stopin rötöstelylle pisti kuitenkin poliisi.
– Hän totesi, että rikosrekisterini on ihan hemmetin pitkä. Jos jatkat näin, sut karkotetaan Suomesta. Et saa duunia. Poliisi sanoi, että jotkut ovat saaneet avun uskonnosta. Mene kirkkoon käymään vaikka.
Täynnä epäluuloa reilu parikymppinen jenginuori lähti Malmin Saalem-seurakuntaan. Elettiin vuotta 2009.
– Ajattelin, että mua ei paranneta ihan nopeesti. Ette te tajua, mistä kulmasta mä oon tullu. Joku lämpö ja rakkaus seurakunnassa kuitenki kosketti mua. Ne ei heti ruvennu ettiin mun ongelmii vaan kyseli, mitkä jutut mua kiinnostaa.
Tästä käynnistyi prosessi, joka eheytti ja paransi. Rikokset, agressiivisuus ja jengielämä jäivät pienin askelin taka-alalle. Omantunnon ääni voimistui ja näytti vääryyden vääryydeksi.
– Ei se tapahtunut kuin taikaiskusta, mutta pikkuhiljaa aloin katsoa elämää eri tavalla. Kuin mies. Nyt kaikki on ollut hyvin jo vuosia, Makumbu iloitsee.
Osa entisistä ystävistä on edelleen kuvioissa. Osa on kuollut tai lähtenyt maasta. Suuri ilon aihe on uudelleen rakentunut yhteys isään ja lapsuudenperheeseen.
– Anteeksianto on ollut täydellistä.
En mene suoraan saarnaamaan, että uskotsä Jeesukseen? Pitää olla viisas ja hengellinen aisti.
USKOONTULON MYÖTÄ musiikki alkoi kiinnostaa Makumbua yhä enemmän. Työharjoittelu TV7-kanavalla avasi uusia ovia. 2009 hän perusti Joonatan Palmin ja räppäri Prinssi Jusufin (Iyouseyas Bekele Belayneh) kanssa PSTR-yhtyeen (aik. Pastorit). Myöhemmin ura jatkui soolona. Läpimurto oli 2017 julkaistu albumi AitoG.
– Mä oon saattanu olla hukassa, mutta en koskaan Jumalalta hukassa. Ajattelen, että tarvin mun tien, että musta tuli näin vahva.
Tuo vahvuus huokuu PapiPiken riimeistä. Hän on niittänyt menestystä Suomen SpotifyN Top50-listalla ja esiintynyt kymmenille tuhansille ihmisille. Vuoden 2023 suurin keikka oli Turun Maata Näkyvissä -festareilla, jossa PapiPiken show vierailijoineen ja cheerleadereineen nosti tunnelman kattoon.
Musiikillaan PapiPike haluaa ennen kaikkea kannustaa ja luoda positiivista fiilistä. Turha vaatimattomuus on pannassa.
Tällä hetkellä tärkein yhteistyökumppani on räppäri Särre (Miika Särmäkari), jonka kanssa Makumbu työstää uutta musiikkia. Osa yhteistyökumppaneista jakaa saman vakaumuksen, osa ei.
– Kukaan ei ole sanonut mitään negatiivista mun uskosta. Se riippuu paljon myös siitä, miten sä itse käyttäydyt. En mene suoraan saarnaamaan, että uskotsä Jeesukseen? Pitää olla viisas ja hengellinen aisti. Asioiden pitää tulla luonnostaan.
Hengellisen musiikin ohella tekee räppäri myös maallista musiikkia.
– Mulle on tosi tärkeää, että en erottele näitä juttuja. Se on duunia, joka tuo elannon. Mä on yksi ja sama ihminen kaikessa mitä teen, vaikka en käytä tiettyjä sanoja joissain yhteyksissä.
JOKAISEN PÄIVÄNSÄ Makumbu aloittaa ylistämällä. Levylautasella soi esimerkiksi Petri Kososta, Kanye Westiä ja kongolaista ylistysmusiikkia.
– Rukoilen paljon ja ylistän. Se luo yhteyden Jumalaan ja tekee musta vahvan.
Rakkaimmiksi Raamatun kirjoikseen hän nimeää Johanneksen ilmestyksen ja Psalmit.
– Saan niistä henkilökohtaista voimaa. Psalmi 91:16 on faktaa ja pätee tähän asti mun elämässä.
Helsingin Saalem-seurakunnan pastori Ari Kattainen on Makumbulle hengellinen isä, jonka kanssa hän tapaa säännöllisesti ja keskustelee visioistaan sekä suunnitelmistaan.
Artistin unelma on järjestää kristillisiä tapahtumia yli seurakuntarajojen. Hänestä ongelmallista on se, että seurakunnat pysyvät omissa poteroissaan. Yhteen hiileen puhaltaminen kantaisi paljon suuremman hedelmän.
Tulevaisuuden suunnitelmissa Makumbulla on järjestää kristillisiä tapahtumia, joissa jokainen kokee olonsa tervetulleeksi, rakastetuksi ja kunnioitetuksi. Se onnistuu hänen mukaansa vain ilon ja nautinnon kautta.
– Sellaista meininkiä löytää harvoin. Meillä on yksi ainoa Jumala, jota ylistetään, ja me ollaan kaikki yhtä. Haluan näyttää, kuka Jeesus Kristus on ja mitä hän tekee.
Hän arvelee, että seurakuntiin saataisiin enemmän nuoria, jos heille annettaisiin vaikutusmahdollisuuksia ja päätäntävaltaa.
– Kuunnelkaa nuorten visioita. Maailma on muuttunut. Antakaa nuorten järjestää tapahtumia ja välillä epäonnistua. Liidatkaa ja opettakaa heitä. Ei saa olla liian ankara.
Hiljattain elokuvateattereissa pyörinyt Jesus Revolution -leffa on Makumbusta armollisuudessaan ja sallivuudessaan hyvä esimerkki siitä, miten aito lähimmäisen rakkaus ja hyväksyntä koskettavat ja johdattavat ihmisiä Jeesuksen luo. On vain osattava puhua heidän kieltään.
– Olen kohdannut paljon sellaista epäluuloa, että ei voi olla uskovainen, kun tekee tällaista musiikkia. Älkää tuomitko niin paljon.
RASISMIIN MAKUMBU törmää Suomessa usein. On huutelua ja ennakkoluuloja.
– Jengi ajattelee, että kun olet musta, et puhu suomea, olet laiska, et tee töitä…, hän luettelee.
Oman toimeentulonsa Makumbu saa musiikin lisäksi yksilövalmennusyrityksestä sekä vaikuttamisesta yhteisöissä ja mediassa. Jo useamman vuoden ajan hän on valmentanut junioreita jalkapalloseura IF Gnistanissa. Myös oman Hullutyyli-vaatemerkin toimintaa on tarkoitus kehittää.
Aika tosin on kortilla. Eniten artistia työllistää perhe, joka on prioriteettilistassa ykkössijalla. Suomalaisen vaimonsa kanssa hän on ollut aviossa jo 15 vuotta. Parilla on kolme lasta: vuonna 2012 syntynyt poika sekä 2015 ja 2021 syntyneet tyttäret. Lapset esiintyvät avoimesti artistin sometilillä, mutta Makumbu seuraa tilannetta herkällä korvalla.
– Tulevaisuudessa heitä on ehkä suojeltava julkisuudelta.
Tuore kiitoksen aihe on Suomen passi, jonka Makumbu sai marraskuussa 2023.
Kristillistä kasvatusta Makumbu toteuttaa arjessaan kokonaisvaltaisesti.
– Parasta on, että he näkevät, millainen mä oon. Ylistän ja rukoilen. Opetan iltarukoukset, mutta rukoilemme myös vapaata rukousta ja päätämme sen aina Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Oleellista on, ettei usko tunnu ahdistavalta vaan se on luonnollinen osa elämää.
– Perusasiat on oltava kunnossa ja tiedettävä se, mistä apu tulee!
Tuore kiitoksen aihe on Suomen passi, jonka Makumbu sai marraskuussa 2023.
Vanhoihin rikoksiin liittyvät velvoitteet on nyt hoidettu. Passin myötä avautuu mahdollisuus matkustaa Kongoon, jossa Makumbu ei ole käynyt sitten varhaislapsuuden.
Kuka?
- Pierlin Mpaka Makumbu, 36
- Rap-artisti PapiPike, jalkapallovalmentaja
- Juuri nyt työstän gospelmusiikkia ja uutta versiota virrestä 517 Herra kädelläsi.
- Rukoilen paljon. Aloitan jokaisen päivän ylistämällä.
- Asun Helsingissä.
***
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!
[post_title] => Räppäri täynnä lähetyssaarnaajavibaa [post_excerpt] => PapiPike sanoo olevansa elävä esimerkki Jumalan parantavasta voimasta. Entinen jenginuori elää nyt täyttä elämää artistina, futisvalmentajana ja perheenisänä. [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => rappari-taynna-lahetyssaarnaajavibaa [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-01-16 19:22:50 [post_modified_gmt] => 2024-01-16 17:22:50 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=52292 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Räppäri täynnä lähetyssaarnaajavibaa [title] => Räppäri täynnä lähetyssaarnaajavibaa [href] => https://staging.kotimaa.fi/rappari-taynna-lahetyssaarnaajavibaa/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( [td_subtitle] => PapiPike sanoo olevansa elävä esimerkki Jumalan parantavasta voimasta. Entinen jenginuori elää nyt täyttä elämää artistina, futisvalmentajana ja perheenisänä. ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 52295 )
Räppäri täynnä lähetyssaarnaajavibaa
Mikä se on, joka ei vastaa, vaikka koputtaa monta kertaa etuovelle, mutta kun kerran koputtaa takaovelle, se tulee nopeasti etuovesta ulos?
Along Jamir, Intian Pipliaseuran käännöstyön johtaja, kysyy tyypillisen nagalandilaisen arvoituksen. Pöytään kannetaan höyryävä padallinen oikeita vastauksia, kotiloita. Ne on poimittu Intian Nagalandin vetisiltä riisipelloilta ja keitetty chilin, inkiväärin ja valkosipulin kanssa. Yksitellen jokaisen pohjaan on leikattu reikä. Jamir näyttää arvoituksen ratkaisun, eli miten kotilo tulee syödä: ensin ryystetään takaovesta, vasta sitten etana irtoaa kuorestaan etuovesta.
Intia on maa, jonka sisällä on monta maata. Jokaisella osavaltiolla on oma rikas kulttuuri, ruokahperinne ja omat kielet. Mittakaavasta kertoo, että maassa puhutaan yli 1 700 kieltä.
– Tällä hetkellä Intiassa on käynnissä 110 raamatunkäännösprojektia, joista suurin osa sijoittuu tänne Koillis-Intiaan, kertoo Jamir, joka on itsekin kotoisin Nagalandista.
– Olen nähnyt, miten Jumalan sana muuttaa näitä yhteisöjä, kun he ovat saaneet Raamatun sydämen kielelleen.
Yksi näistä yhteisöistä on viime vuonna omankielisen Raamattunsa saaneet chokrit. Pfütseron kaupunki sijaitsee vuoristossa yli kahden kilometrin korkeudessa, ja pilvet roikkuvat tasaisesti sen yllä. Kun näkyvyys hetkellisesti kirkastuu, voi nähdä rehevän vuoristoviidakon, jota halkovat vesiputoukset. Pengerviljelmissä kasvaa banaania, persimonia, teetä ja kiiviä. Paikalliset kutsuvat paikkaa maailman reunaksi.
KOILLIS-INTIA ON laajan maan kulma, joka koostuu seitsemästä osavaltiosta. Alueella on runsaasti eri etnisyyksiä. Kielipohja ei ole yhteinen, joten kansat eivät ymmärrä toistensa kieliä. Alueella on jo vakiintuneet kristityt perinteet ja kolmessa osavaltiossa, Megalayassa, Mizoramissa ja Nagalandissa, kristinusko on pääuskonto. Toisin kuin joissain osissa maata, kristityt eivät kohtaa täällä syrjintää.
Koska Pfütseron alueella asuu paljon eri kielten puhujia, yleiskielenä käytetään englantia tai angamia. Omaa äidinkieltä ei voi oppia kouluissa, koska siitä ei ole ollut kirjoitettua muotoa. Oma identiteetti ja kieli on tärkeä.
– Käytän Intian valuuttaa ja passissani lukee Intia, mutta oikeasti olen chokri ja naga, en intialainen, kertoo paikallinen pastori Mutukhro Zo.
Chokreilla, kuten monella Nagalandin kansalla, on perinne pääkallonmetsästämisestä. Viimeinen kallo katkaistiin chokrien keskuudessa 1950-luvulla. Samoihin aikoihin kristinusko vakiintui alueelle. Aiemmin alueella vallitsi perinteinen uskonto, jossa uskottiin yhteen suurempaan Jumalaan sekä metsien henkiin. Nyt suurin osa 95 000 chokrista on toisen tai kolmannen sukupolven kristittyjä baptistikirkossa.
ENNEN RAAMATUNKÄÄNNÖSTÄ chokreilla ei ollut kirjakieltä.
– Monilla kieliperheillä täällä ei ole aiempaa kirjoitusmuotoa, kielioppia tai rakennetta. Raamatunkäännöksen yhteydessä nämä vakiinnutetaan, käännöstyön johtaja Jamir selittää.
Pastori Zo innostuu puhuessaan uudesta raamatunkäännöksestä.
– Rukoilimme chokrinkielistä Raamattua pitkään. Aiemmin Raamattu tuntui ulkomaalaiselta, nyt se tuntuu henkilökohtaisemmalta.
Zo järjestää seurakunnassaan yhteisiä raamatunlukuhetkiä.
– Raamattu chokrinkielellä on kunnia-asia kansallemme! Chokrin kielellä ei ole muuta kirjallisuutta. Toivoisin, että tämän seurauksena saisimme omakielisen aapisen, koulukirjoja sekä muuta kirjallisuutta.
Siirtyminen suullisesta kulttuurista kirjalliseen on vaatinut totuttelua. Pfütseron baptistikirkon nuorisotyön johtaja Ruysuhli Cushah kertoo sanavarastonsa kasvaneen.
– Alkuun chokrinkielisen Raamatun lukeminen tuntui oudolta, sillä aikaisemmin en ollut lukenut chokria, minä vain puhuin sitä. Nyt luen englanninkielistä ja chokrinkielistä Raamattua rinnakkain ja näin opin omaa kieltäni. Esimerkiksi monia abstrakteja sanoja, kuten oikeudenmukaisuus tai pelastus, en ollut aiemmin tiennyt omalla kielelläni.
Saman seurakunnan pyhäkoulutyön ohjaaja Pulalii Thelu nyökkää.
– Chokrinkielinen Raamattu on iso saavutus kansallemme. Se on aloituspiste sille, että luodaan jotain uutta ja suurempaa kansamme hyväksi ja Jumalan kunniaksi.
PÄÄKAUPUNGISSA NEW Delhissä kristityt elävät vähemmistönä. Delhin katukuvassa näkyy hinduhtemppeleitä, jalkakäytävälle tehtyjä hindualttareita ja katumainoksia, jotka julistavat ”yhtä Intiaa”. Kristitylle vähemmistölle yksi Intia tarkoittaisi, että hautajaiset tai häät olisi suoritettava hindumenoin ja uskonnollinen moninaisuus laitettaisiin yhteen muottiin.
Kristittyjen asema on vaikeutunut erityisesti nykyisen hallituksen aikana, ja poliittinen tilanne on kärjistynyt. Hindulaisuutta tuetaan vahvasti valtion taholta. Esimerkiksi koulut eivät saa valtion avustusta, jos ei ole hindin opettajaa. Jokaisessa koulussa on myös opetettava joogaa, joka mielletään hindulaisuuden harjoittamisen muodoksi.
Katolisen kirkon Delhin arkkipiispa Anil Joseph Thomas Couto edustaa kristinuskoa monissa uskontojenvälisissä neuvotteluissa ja suhteessa hallitukseen.
– Kristityt ovat täällä toisen luokan kansalaisia. Esimerkiksi työnsaanti tai omaisuuden hankinta on kristittynä vaikeampaa. Viime vuosina on myös ollut kasvavassa määrin hyökkäyksiä kristittyjä kohtaan. Jumalanpalveluksia keskeytetään jatkuvasti, Couto sanoo.
Koillisessa, Nagalandin naapuriosavaltiossa Manipurissa, on käynnissä aseellinen konflikti, jota seurataan tarkalla silmällä kaikkialla Intiassa, sillä osapuolet ovat eri uskontojen edustajia. Tilanne on myös arkkipiispan mielessä.
– Pidän tilannetta varoituksena kristityille Intiassa. Jos hyökkäys on mahdollista Manipurissa, niin se voi tapahtua missä vain.
Alueen raamatunkäännöshankkeet ovat tällä hetkellä keskeytyneet, sillä sekä kääntäjät että seurakuntalaiset ovat joutuneet pakenemaan tuleen sytytetyistä kodeistaan.
VAIKEUKSISTA HUOLIMATTA kristinusko kasvaa. Yhtyneiden Raamattuseurojen viimeisimmät vuositilastot kertovat, että Intiassa myytiin kolmanneksi eniten Raamattuja maailmassa.
– Ihmiset etsivät pelastusta ja vapautusta. Kristinuskossa intialaisia puhuttelee tasa-arvo ja kastijärjestelmästä irtautuminen, arkkipiispa Couto pohtii.
Vuoden 2024 vaalit ovat tärkeät.
– Meillä on toivoa ja paljon hyviä uskontojen välisiä keskusteluita. Hindulaisuuden sisällä on uudistusliikkeitä ja on paljon hinduja, jotka uskovat tasa-arvoon.
Intiassa on uskonnonvapaus, mutta käännyttäminen on laitonta. Intian Pipliaseurasta korostetaan, että raamatunkäännökset tehdään olemassa olevia seurakuntia varten.
– Olemme kiitollisia suomalaisille, jotka ovat tukeneet Intian käännösprojekteja. Niillä on valtava muutosvoima. Tämä on haasteellista aikaa vähemmistöille Intiassa, mutta meidän tulee pysyä vahvoina ja luottaa Jumalaan. Jumalamme on suurempi kuin yksikään eteen heitetty haasteemme, Along Jamir vakuuttaa.
Hanna Paavilainen
Kirjoittaja on Suomen Pipliaseuran verkkoviestintäpäällikkö.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!
[post_title] => Tälläkin hetkellä Intiassa on käynnissä 110 raamatunkäännösprojektia – viime vuonna omankielisen Raamattunsa saivat chokrit [post_excerpt] => Alkuun chokrinkielisen Raamatun lukeminen tuntui oudolta, sillä aikaisemmin en ollut lukenut chokria, minä vain puhuin sitä, kertoo Pfütseron baptistikirkon nuorisotyön johtaja Ruysuhli Cushah. [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => tallakin-hetkella-intiassa-on-kaynnissa-110-raamatunkaannosprojektia-viime-vuonna-omankielisen-raamattunsa-saivat-chokrit [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-01-16 10:16:56 [post_modified_gmt] => 2024-01-16 08:16:56 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=52066 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Tälläkin hetkellä Intiassa on käynnissä 110 raamatunkäännösprojektia – viime vuonna omankielisen Raamattunsa saivat chokrit [title] => Tälläkin hetkellä Intiassa on käynnissä 110 raamatunkäännösprojektia – viime vuonna omankielisen Raamattunsa saivat chokrit [href] => https://staging.kotimaa.fi/tallakin-hetkella-intiassa-on-kaynnissa-110-raamatunkaannosprojektia-viime-vuonna-omankielisen-raamattunsa-saivat-chokrit/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 52084 )
Tälläkin hetkellä Intiassa on käynnissä 110 raamatunkäännösprojektia – viime vuonna omankielisen Raamattunsa saivat chokrit
Riisun kenkäni. Turun tuomiokirkon eteisessä oleva kyltti kieltää nastakengät kirkkosalissa, joten hipsin kirkkoon villasukkasilla. Istuessani kirkonpenkissä kuulen hiljaista huminaa. Se saattaa olla ilmastoinnin ääni. Tai sitten se on äänijälki 700 vuoden aikana kirkossa olleiden ihmisten peloista ja toiveista.
Tuomiokirkkoseurakunnan tiedottajan Eeva-Kaisa Ahlamon mainioissa YouTube-videoissa käydään vuosisata kerrallaan läpi kirkon vaiheita. Ahlamo kertoo muun muassa Turun piispa Mikael Agricolasta. Palattuaan rauhanneuvotteluista Moskovasta Agricola kuoli Viipurin lähellä.
Turun Sanomissa 21.9.2004 julkaistussa artikkelissa tohtori Kari Tarkiainen toteaa: ”On Suomen historian paradokseja, että reformaattorimme Mikael Agricola ja Venäjän kuuluisa ja pelottava tsaari Iivana IV Julma ovat kerran nähneet toisensa silmästä silmään Kremlin loisteliaissa saleissa.”
Ahlamo kertoo videoillaan myös 30-vuotisessa sodassa taistelleen sotapäällikkö Åke Tottin hautajaisista. Kahdeksan sotilaskomppaniaa osallistui hautajaissaattueeseen Turun linnasta Turun tuomiokirkkoon.
Isonvihan aikana 1700-luvulla venäläinen kenraalikuvernööri Gustaf Douglas varasti pyhän piispa Henrikin luut kuljettaakseen ne Pietariin. Laiva haaksirikkoutui ja luut katosivat. Osa niistä löytyi kuitenkin kirkkoon muuratusta komerosta.
Vuonna 1917 venäläinen sotilaskomppania etsi valkokaartilaisten asekätköä kirkosta. Vanhoja hautoja avattiin. Lopulta suuresta laatikosta löytyi Sortavalassa painettuja Pipliaseuran Raamattuja. Joku oli luullut painavien laatikoiden sisältävän aseita.
Talvisodan aikana kirkon silloiset suntiot ja ainakin yksi papeista valvoivat vuorollaan öitä kirkkotilassa. Ajatuksena oli, että jos pommi sytyttää kirkossa tulipalon, niin on heti valmius sammuttaa se. Kirkon lähelle osuneet pommit eivät aiheuttaneet suurta tuhoa, vain ikkunoita särkyi.
Kirkon tornissa päivystivät ”harmaat naakat”, lotat jotka ottivat vastaan viestejä sota-aluksilta ja toimittivat ne eteenpäin.
Kirkon tornissa päivystivät ”harmaat naakat”, jotka ottivat vastaan viestejä sota-aluksilta.
TURUN TUOMIOKIRKON kelloja on soitettu Yle1:ssä jatkosodasta lähtien. Kesäkuussa tulee 80 vuotta siitä kun niitä soitettiin radiossa ensimmäisen kerran.
Jatkosodan loppuvaiheissa presidentin puoliso Gerda Ryti toivoi, että kaikki suomalaiset rukoilisivat isänmaan puolesta kuunnellessaan Turun tuomiokirkon kelloja. Rauha saatiin muutamaa kuukautta myöhemmin.
Lukuisista sodista huolimatta Turun tuomiokirkon historiassa on ollut rauhan aikaa paljon enemmän kuin sota-aikaa.
KYSYIN TURKULAISILTA rauhaan liittyviä ajatuksia. Ensimmäisenä tapasin Brinkkalan talon kirjakahvilassa arkkihiippakunnan kuurojenpapin ja yhdenvertaisuusasioista vastaavan Tiinakaisa Honkasalon.
”Rauhan merkitys vain korostuu, kun seuraa pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Ei jaksa uskoa, että on totta että ihmiset toimivat yhä moukkamaisen raukkamaisesti ja vallanhimoisesti. Rauhaa on puolustettava jykevästi kaikin keksittävin keinoin: puututtava vääryyksiin teoin, puhein ja rukouksin.
Joulurauhan julistus Suomen Turusta on symbolisen liikuttava ja itselleni merkittävä tilaisuus. Olen seurannut sitä lapsesta lähtien aina joko televisiosta tai nyt onnekseni jälleen paikan päällä. Rauhattomuuteen rauhan esillä pitäminen yhteisöllisesti on hyväksi. Kannatellaan toisiamme. Sisäistä rauhaa kannattaa myös vaalia, se vasta on oiva suoja kaiken hälyn ja epävakauden keskellä.”
TURUN TUOMIOKIRKON kirkkoherra Aulikki Mäkinen muistuttaa siitä, että maailman isojen kriisien ja sotien keskellä rauhan merkitys korostuu aina.
”Yritän pitää yllä toivon kuvia, sillä epätoivo ei vie eteenpäin. Rauha alkaa luottamuksesta ja oikeudenmukaisuudesta, ja niitä on pidettävä yllä yhteiskunnassa, myös täällä Suomessa. Julistaessaan joulurauhan Suomen Turku muistuttaa, ettei rauha ole itsestään selvyys, vaan yhteisten ponnistelujen tulos.
Tänä vuonna toivon joulurauhaan sisältyvän erityisesti hyvää tahtoa ja ymmärrystä ihmisiä kohtaan, rauhaa myös tälle luomakunnalle, joka ei kestä nykyistä elämäntapaamme. Toivon hetken lepoa meille kaikille, jotta keräisimme voimia tehdäksemme maailmasta paremman paikan elää.”
Yritän pitää yllä toivon kuvia, sillä epätoivo ei vie eteenpäin.
RAUHANTURVAAJANA LÄHI-IDÄSSÄ palvellut everstiluutnantti Pentti Korhonen evp on yksi noin 20 000 suomalaisesta Nobelin rauhanpalkinnon saaneesta rauhanturvaajasta. Palkinto myönnettiin vuonna 1988 YK:n rauhanturvaajille.
”Me upseerit olemme olleet aina huolissamme rakkaan kotimaamme turvallisuudesta ja asukkaidemme hyvinvoinnista. Suomalaisten mielissä olemme olleet usein väärinymmärtäjiä ja tyhmiä, koska emme ole aina luottaneet naapuriemme ystävällisyyteen ja hyväntahtoisuuteen. Suuri osa meistä on palvellut YK-tehtävissä eri puolilla maailmaa ja saanut sieltä konkreettisia kokemuksia rauhan säilymisestä. Uskon, että suomalaisten silmät ovat viime aikoina auenneet katsomaan maailman rauhaa uudesta näkökulmasta.
Tämän vuoden joulurauhaan toivon liittyvän valtioiden johtajien yhteisymmärrystä ja tulevaisuuden yhteisiä positiivisia näkemyksiä. Ajatuksiini ovat vaikuttaneet varmaan ne kolme joulua, jotka olen viettänyt Lähi-idän alueella rauhanturvatehtävissä.”
KATARIINAN SEURAKUNNAN diakoni Hanna Suhonen ajattelee, ettei rauhaa voi saavuttaa ilman oikeudenmukaisuutta.
”Minua puhutteli Syöpäsäätiön Roosa-nauha -kampanjan vetoomus ’Liity rakkauden rintamaan’. Ajattelen, että tähän taisteluun meitä jokaista kutsutaan omalla paikallamme. On tärkeää välttää kaikenlaista vastakkainasettelua, rakentaa siltoja, pyrkiä kunnioittavaan keskusteluun kaikkien kanssa, vaikka olisikin eri mieltä. Martti Ahtisaaren kuolema nosti esiin hänen arvokkaan perintönsä, esimerkin rauhan rakentajana. Tätä voimme soveltaa omaan elämäämme.
Jeesus syntyi koko maailman, kaikkien kansojen Vapahtajaksi. Aivan jokainen ihminen tässä maailmassa on saman arvoinen. Mihin tämän todeksi eläminen meitä jokaista kutsuu? Keihin meillä on mahdollisuus luoda yhteyttä? Keille voimme jakaa omastamme?”
KIRKKOSOSIOLOGIAN EMERITAPROFESSORI Eila Helander on uusturkulainen, hän on kotoisin Helsingistä. Helander on työskennellyt myös muun muassa Keniassa, Tansaniassa ja Karibialla.
”Sodan jälkeen syntyneenä olen saanut elää rauhanajan Suomessa. Kuluneena syksynä rauhan itsestäänselvyys on kadonnut. Sota Euroopassa ja kiristyvä maailmapoliittinen tilanne ovat merkinneet, että ajatus laajenevasta sodan uhasta nousee aika ajoin mieleen. Rauhan pikaista toteutumista ei pidetä todennäköisenä. Tämä aiheuttaa levottomuutta ja koettelee omaa sisäistä rauhan tunnetta. Koska en itse voi konkreettisesti vaikuttaa rauhan syntymiseen, oma ratkaisuni on rukoilla sen toteutumiseksi. Tämänpuoleisten voimien ja mahdollisuuksien puuttuessa tai ehtyessä tietoisuus tuonpuoleisten resurssien rajattomuudesta antaa voimia elämään tässä ja nyt.
Sanana joulurauha tuo mieleen Turun joulurauhan julistuksen. Lapsuudessa kuuntelimme sen radiosta. Olen muutaman kerran osallistunut Turussa itse tapahtumaan kymmenien tuhansien turkulaisten kanssa. Joulurauhan julistuksessa on selkeä yhteiskunnallinen viesti, joka rajoittuu joulun aikaan ja koskee ihmisten välistä kanssakäymistä ja koko yhteiskuntaa. Tänä vuonna toivon, että joulurauha ulottuisi myös oman maamme rajojen ulkopuolelle ja joulun aikaa laajemmalle.”
Rauha merkitsee minulle nyt sitä että en pelkäisi. Tätä merkitystä en ajatellut ennen kuin sota Ukrainassa syttyi.
AVHUSTA KUSHNAROVA on äiti ja isoäiti. Hän muutti viime vuoden elokuussa Turkuun Ukrainasta. Tapaan hänet Linnasmäen opistolla, jossa hän käy kotoutumiskoulutusta.
”Rauha merkitsee minulle nyt sitä että en pelkäisi. Tätä merkitystä en ajatellut ennen kuin sota Ukrainassa syttyi. Nyt pelkään esimerkiksi laukkuja tai muovikasseja, jotka lojuvat kadulla. Pelkään että niissä on pommi. Toivon, että sodan päättyessä pääsen eroon pelon tunteesta.
Vaikka asun nyt Turussa, vaaran tunne on jäänyt siitäkin huolimatta että tiedän olevani turvassa ja rauhassa.
Tänä jouluna toivon erityisesti sitä, että ihmiset halaisivat enemmän ja uskaltaisivat olla lähellä toisiaan. Silloin maailma olisi parempi paikka.”
DANIIL KOZLOV, taitelijanimeltään Susinukke Kosola, on suomalainen ja turkulainen runoilija. Hän on syntynyt Neuvostoliitossa, mutta muutti jo lapsena Suomeen.
”Kuluneena syksynä minulle on valjennut, että rauha ja rauhan kannattaminen eivät ole Suomessakaan itsestään selviä asioita. Moni haluaa nähdä verta ja saa siitä jopa sadistista nautintoa. Moni välittää rauhasta valikoiden, välittämättä lainkaan uhreista, jotka eivät kuulu oman empatian tai kiinnostuksen piiriin. Rauha on edelleen aate, joka vaatii tarkempaa määrittelyä, konkreettisempia strategioita sen toteuttamiseksi sekä vahvoja puolestapuhujia.
Toivon, että tänä vuonna joulurauhan aikana voitaisiin pitää mielessä kaikki ne paikat, konfliktit, humanitaariset kriisit ja ihmisryhmät, jonne ja joille toivoisi rauhaa, mutta jotka eivät ole olleet esillä mediassa viime aikoina. Tietyllä tapaa se on ankeaa, mutta se asettaa meidän rauhamme – jota pidämme lähes selviönä – globaaliin perspektiiviin. Meillä todella on jotain, mistä olla kiitollisia, ja mielestäni meillä on velvollisuus toivoa tätä samaa rauhaa kaikille; muistaa heitä, joilla ei sitä ole.”
OTTO TAMMI on 19-vuotias kaarinalainen, joka käy viimeistä vuotta Puolalanmäen lukiota.
”Kulunut syksy on vaikuttanut ajatuksiini rauhasta; koen rauhan entistäkin tärkeämpänä ja osaan arvostaa rauhaa aiempaa enemmän. Olisikin hienoa nähdä rauhassa ja sovussa elämään kykenevä ihmiskunta tulevaisuudessa, toivottavasti mahdollisimman pian.
Tänä vuonna toivon erityisesti joulurauhaan sisältyvän rauhan tai edes tulitauon maailman sota- ja konfliktialueilla. Sodat tuottavat valtavasti inhimillistä kärsimystä kaikille osapuolille eivätkä ne johda mihinkään hyvään.”
Joulurauhahan ei ole mikään yleismaailmallinen rauhanjulistus, vaan sen historia ja viesti ovat jotain muuta.
TURUN KAUPUNGIN protokollapäällikkö Mika Akkanen on julistanut joulurauhan Brinkkalan talon parvekkeelta vuodesta 2013 lähtien.
”Yhä jatkuva sota Ukrainassa Suomeenkin vaikuttavine lieveilmiöineen sekä Israelin ja Hamasin välille tänä syksynä puhjennut sota koskettavat varmastikin meitä kaikkia hyvin läheltä. Rauha, vaikka Suomessa olemme siinä vuosikymmeniä tottuneet elämään, voi ikävä kyllä olla yllättävän hauras.
Joulurauhahan ei ole mikään yleismaailmallinen rauhanjulistus, vaan sen historia ja viesti ovat jotain muuta. Kuitenkin toivon, että tämänvuotinen joulurauhanjulistus osaltaan antaisi näinä levottomina aikoina rauhan ja turvallisuuden tunteen meille jokaiselle sydämiimme.”
[post_title] => Joulurauhaa löytämässä [post_excerpt] => Jouluaattona Suomen Turku julistaa jälleen joulurauhan. Vaikka sota ja rauha kuuluvat Turun tuomiokirkon historiaan, rauhanaikaa on ollut enemmän. Kysyimme turkulaisilta mitä he ajattelevat rauhasta. [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => joulurauhaa-loytamassa [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2023-12-21 14:33:10 [post_modified_gmt] => 2023-12-21 12:33:10 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=49893 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Joulurauhaa löytämässä [title] => Joulurauhaa löytämässä [href] => https://staging.kotimaa.fi/joulurauhaa-loytamassa/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( [td_subtitle] => Jouluaattona Suomen Turku julistaa jälleen joulurauhan. Vaikka sota ja rauha kuuluvat Turun tuomiokirkon historiaan, rauhanaikaa on ollut enemmän. Kysyimme turkulaisilta mitä he ajattelevat rauhasta. ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 49907 )
Joulurauhaa löytämässä
"Maalittaminen on nykyaikaista traumapuhetta puhtaimmillaan: menettänyt merkityksensä ja siksi mahdoton ottaa vakavasti. Kun huomionkipeän kansanosan tehokkain keino alleviivata omaa tärkeyttään on kokea pahoja, pahoja, pahoja asioita, maalitetuksi joutuminen kieltämättä kuulostaa paljon rankemmalta kuin kieriskeleminen siinä, että on saanut monta notifikaatiota ja yläastetasoisia haukkuja ex-Twitterissä. Maalittaminen ei myöskään ole wokettajien fobiahölinää vaan armeijaslangia, joten se kelpaa välineeksi myös miehille ja perussuomalaisille, joiden uhriutumistarve on yhtäläinen."
Oskari Onninen kolumnissaan Iltalehdessä 27.9.
"Ympäröi itsesi myös muilla kuin innostavilla ja inspiroivilla ihmisillä."
Emilia Kujala kolumnissaan Ylellä 25.9.
"En näe syntiä niinkään yksittäisenä tekona kuin asenteena lähimmäistä ja Jumalaa vastaan. Rasismi ja homofobia ovat syntiä, samoin kuin kaikki sellainen, missä alistetaan joku eriarvoiseen asemaan millä tahansa perusteella."
Kari Kanala Kirkko & kaupunki -lehden haastattelussa 25.9.
[post_title] => Tällä viikolla sanovat toimittaja Oskari Onninen, psykoterapeutti Emilia Kujala ja kirkkoherra Kari Kanala [post_excerpt] => [post_status] => publish [comment_status] => open [ping_status] => open [post_password] => [post_name] => talla-viikolla-sanovat-toimittaja-oskari-onninen-psykoterapeutti-emilia-kujala-ja-kirkkoherra-kari-kanala [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2023-10-25 09:23:00 [post_modified_gmt] => 2023-10-25 07:23:00 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => http://kmdev2.kummeli.fi/?p=235 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Tällä viikolla sanovat toimittaja Oskari Onninen, psykoterapeutti Emilia Kujala ja kirkkoherra Kari Kanala [title] => Tällä viikolla sanovat toimittaja Oskari Onninen, psykoterapeutti Emilia Kujala ja kirkkoherra Kari Kanala [href] => https://staging.kotimaa.fi/talla-viikolla-sanovat-toimittaja-oskari-onninen-psykoterapeutti-emilia-kujala-ja-kirkkoherra-kari-kanala/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 138 )
Tällä viikolla sanovat toimittaja Oskari Onninen, psykoterapeutti Emilia Kujala ja kirkkoherra Kari Kanala
Koko Suomi sinnittelee muutoksen kourissa, joten selviytymistarinat ovat nyt herkkua haavoihin. Ei riitä, että maa jakautuu kahtia, niukkuuteen vajonneeseen itään ja vihreän energian vaurastuttamaan länteen. Suurin numeroin mitattu rahoitusvaje ajaa kuntia sulkemaan uima- ja jäähalleja sekä leikkaamaan mieltä kohottavasta kulttuurista.
Syntyvyyden romahdus näkyy kouluissa jo vuonna 2030, kun peruskouluikäisten määrä putoaa 82 000 lapsella. Se on pyöreästi Porin kaupungin verran.
[post_title] => Juuri nyt Suomessa on meneillään suuria rakenteellisia muutoksia – Olisiko lopulta yhteisöllisyys se, mistä meidän pitäisi olla eniten huolissamme? [post_excerpt] => [post_status] => publish [comment_status] => open [ping_status] => open [post_password] => [post_name] => juuri-nyt-suomessa-on-meneillaan-suuria-rakenteellisia-muutoksia-olisiko-lopulta-yhteisollisyys-se-mista-meidan-pitaisi-olla-eniten-huolissamme [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2023-12-11 14:27:47 [post_modified_gmt] => 2023-12-11 12:27:47 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => http://kmdev2.kummeli.fi/?p=134 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Juuri nyt Suomessa on meneillään suuria rakenteellisia muutoksia – Olisiko lopulta yhteisöllisyys se, mistä meidän pitäisi olla eniten huolissamme? [title] => Juuri nyt Suomessa on meneillään suuria rakenteellisia muutoksia – Olisiko lopulta yhteisöllisyys se, mistä meidän pitäisi olla eniten huolissamme? [href] => https://staging.kotimaa.fi/juuri-nyt-suomessa-on-meneillaan-suuria-rakenteellisia-muutoksia-olisiko-lopulta-yhteisollisyys-se-mista-meidan-pitaisi-olla-eniten-huolissamme/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 135 )