Katolinen arkkitehti Antoni Gaudi suunnitteli Barcelonaan merkillisen kirkon. Basilikan peruskivi laskettiin 1882, ja rakennustyö jatkuu edelleen. Viime marraskuussa saatiin valmiiksi evankelistojen mukaan nimetyt neljä tornia. Viimeinen, Jeesuksen Kristuksen torni pystytetään yli 172 metrin korkeuteen.
Sagrada Familia oli Gaudin yritys luoda taidetta, joka luontoa jäljittelemällä julistaisi Jumalan hyvyyttä ja kauneutta. Hänelle luonto oli rakkauden liturgiaa.
Sagrada Familian pilarit muistuttavat maailmaa kannattelevaa holvistoa ja elämää kuhisevaa metsää. Torneja koristavat mehevät hedelmät, Hengen hedelmien ja ehtoollisen symbolit.
NIITÄ KATSELLESSA ajatukset liikkuvat myös maailman luomiseen. Kun Jumala ryhtyi työhön, hänellä oli materiaaleinaan pimeys, kaaos, muodottomuus, merkityksettömyys, toisin sanoen ei-mitään.
Ensimmäinen Mooseksen kirja kertoo, kuinka näistä aineksista syntyi valoa, harmoniaa ja tarkoituksenmukaisuutta. Syntyi elämä sen loputtomassa moninaisuudessaan. Vesien alla ja maan päällä alkoi liikkua toisiaan palvelevia yksilöitä ja laumoja, jotka olivat rakkaudella kiinni toisissaan.
Jumala katsoi kaikkea mitä hän oli saanut aikaan. Taivaankappaleita, kasveja, eläimiä, miestä ja naista. Hänestä se kaikki oli tov, hyvää ja aisteja hivelevää.
Kun kaiken luonut Jumala ryhtyi suunnittelemaan rakkauskirjettä kadoksiin joutuneelle ihmiselle, hän arvatenkin halusi, että se kirjoitetaan kauniisti.
Siksi Raamatussa on niin monta kirjallista tyylilajia ja kielen rikkautta. On runoja ja proosaa, vertauskuvia ja symboleita ja kiehtovasti rakennettuja kertomuksia. Koko kaanon tarjoaa esteettistä nautintoa, ja jopa profeettojen tuomionjulistukset soivat kuin sinfonia.
Antiikin suuri filosofi Platon teki kuitenkin harmillisen virheen, josta me maksamme vieläkin. Hänen mielestään taide oli todellisuuden kuvasta tehty toinen, epätarkka kuva. Ei sellaisesta voinut olla hyötyä totuuden tuntemisen kannalta, Platon päätteli.
Lisää ongelmia aiheutti valistusfilosofi Immanuel Kant, jonka monimutkaiset teoriat erottivat kauneuden, totuuden ja hyvyyden toisistaan. Eksyksiin joutuivat myös järki, tahto ja tunne.
Ilman kauneutta hyvyys ei ollut hyvyyttä eikä totuus totuutta
KEHKEYTYI TYÖNJAKO, jossa tiede sai tehtäväkseen tuottaa objektiivista totuutta ja tunteiden osuudeksi jäi toimia esteettisen aistimisen kanavana. Tieto hyvästeli uskon maailman ja samalla esteettisistä arvoista tuli pelkkiä makuasioita. Taideteoreetikot irrottivat taiteen ensin moraalista ja sitten kauneudesta.
Kantista alkaen kristikunnalla on ollut vaikeuksia käsittää, mikä merkitys kauneudella ja erityisesti Raamatun kauneudella on kirkolle. Pyhästä kirjasta on tehty systemaattisia analyysejä, joiden tulokset tarjoillaan tietona.
Katolinen teologi, filosofi ja kirjallisuudentutkija Hans Urs von Balthasar ajatteli, ettei kirkolla ole varaa moiseen erehdykseen. Hän kirjoitti tuhansia sivuja totuuden, hyvyyden ja kauneuden kuulumisesta yhteen.
Antiikin ajattelijat kuvasivat totuutta, hyvyyttä ja kauneutta kolmena sisarena, jotka eivät koskaan jättäneet toisiaan. Jos yksi heistä ilmeni jossakin, myös kahden muun oli oltava paikalla. Von Balthasar näki nämä Kolmiyhteisen Jumalan ominaisuuksina, ja siksi niitä ei voinut erottaa. Ilman kauneutta hyvyys ei ollut hyvyyttä eikä totuus totuutta.
Von Balthasar suri sitä, että kirkko oli jättänyt kauneuden sisarista viimeiseksi. Hänen mielestään kirkon olisi pitänyt aloittaa kauneudesta, sillä se johdattaisi myös hyvyyteen ja totuuteen.
Pappismunkki Serafim Seppälän mukaan Jumala on kauneinta, mitä ajatus voi lähestyä. Siksi Raamattukin on kaunis. Teoksessaan Kauneus – Jumalan kieli (2010) Serafim tutkii Raamatun kauneutta ilmaisevien sanojen lukemattomia vivahteita. Kauneus liitetään Jumalaan niin monin eri tavoin, että tekee mieli sanoa: ”Jumala on kauneus.”
LÄNTISESSÄ KRISTIKUNNASSA tämä piirre on jäänyt Jumalan voiman ja mahdin varjoon, mikä Serafimin mukaan näkyy koko läntisessä kulttuurissa. Kuitenkin Jumalan tuonpuoleisuuden ja ihmisen tämänpuoleisuuden välillä kauneus on silta. Kauneus yhdistää Jumalaan, sillä kauneus on hänestä lähtöisin. Juutalainen filosofi Filon Aleksandrialainen katsoi, että Raamatun sameasilmäinen Lea on kauniimpi kuin tämän silmiä hivelevä sisar Raakel, sillä kauneus on viime kädessä sitä, mikä on sielulle hyväksi.
Myös ortodoksisen liturgisen teologian kehittelijä, isä Alexander Schmemann ajatteli, ettei kristinuskoa voi ilmaista ideoiden varassa. Hänelle ideoita tärkeämpää oli kokemus – kokemus maailmasta ja elämästä Jumalan valtakunnan valossa. Tämä valtakunta paljastuu kaikessa mistä maailma koostuu: väreissä, äänissä, liikkeissä, ajassa ja tilassa. Jumalanpalvelus luo toisen, ajan taakse aukeavan ulottuvuuden, ja kirkko on olemassa paljastaakseen sen. Liturgisen teologian tehtävä on paljastaa tämä ”erilainen ulottuvuus”, professori Schmemann opetti.
Tämän vuoksi uskonto ja taide kuuluvat yhteen. Estetiikan dosentti ja retriitinohjaaja Päivi Huuhtanen-Somero kirjoittaa teoksessaan Kaunis hyvä aistihavainnosta johdattelijana Jumalan kauneuden sanoin kuvaamattomaan kokemukseen.
Huuhtanen-Somero kertoo Pyhän Katarinan luostarin igumeenista Johannes Siinailaisesta, joka rinnasti aistienvaraisen näkemisen ja rukouksessa tapahtuvan kauneuden katselun. Kumpaakaan ihminen ei voi hallita, vaan molemmat ovat Jumalan lahjoja.
Igumeeni havainnollisti opetuksiaan kertomuksella. Eräs mies näki epätavallisen kauniin naisen ja liikuttui voimakkaasti. Aistimus synnytti suunnattoman rakkauden täyttämän yhteyden Jumalaan.
Myös Daavid koki rakkauden täyteyttä. Hän kirjoitti lemmenrunoja, joiden kohteena oli Jerusalemin temppeli. Daavidin silmissä se oli kaunis, koska Herran kirkkaus asui siellä. Daavid pyysi, että hän saisi aina asua temppelissä ja tutkia siellä Herran suloisuutta ja kaunista lakia.
Suloinen täyteys saa Raamatussa rinnalleen tyhjän ja pimeän. Tyhjää ja pimeää oli myös temppelin kaikkein pyhimmässä. Pelottava paikka kutsuu etsimään Jumalaa myös sieltä, mistä mieluummin emme etsi.
Kauneus kätkeytyy Raamatussa usein vastakohtaansa. Profeetta Jesaja katsoo mielensä kuvassa Herran kärsivää palvelijaa ja oikein erikseen mainitsee, että näky on hirvittävä. Silti mikään ei ole niin kaunis kuin hän, joka rikkirevittynä rukoilee pahantekijöidensä puolesta.
Antoni Gaudin Sagrada Familiassa on useita sisäänkäyntejä. Yksi kuvaa kärsimystä, yksi Jumalan ihmiseksi syntymistä ja yksi Jumalan kirkkautta. Rakennusta on kutsuttu kiveen veistetyksi Raamatuksi.
Kun Jeesuksen mukaan nimetty torni parin vuoden päästä valmistuu, Barcelonan ylle nousee maailman korkein kirkko.
Päivi Huuhtanen: Kaunis hyvä. Esseitä kirjallisuudesta, estetiikasta ja uskonnosta. 1986.
Andrew Louh: Hyvyyttä ja kauneutta etsimässä. Ortodoksisia ajattelijoita Filokaliasta nykypäivään. 2020.
Serafim Seppälä: Kauneus – Jumalan kieli. 2010.
***
Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!
Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.
Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.
Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.
Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!
[post_title] => Essee: Mikä on kristinuskon ja Raamatun suhde kauneuteen? [post_excerpt] => Kantista alkaen kristikunnalla on ollut vaikeuksia käsittää, mikä merkitys kauneudella ja erityisesti Raamatun kauneudella on kirkolle. [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => essee-mika-on-kristinuskon-ja-raamatun-suhde-kauneuteen [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-07-23 11:06:27 [post_modified_gmt] => 2024-07-23 08:06:27 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=95725 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Essee: Mikä on kristinuskon ja Raamatun suhde kauneuteen? [title] => Essee: Mikä on kristinuskon ja Raamatun suhde kauneuteen? [href] => https://staging.kotimaa.fi/essee-mika-on-kristinuskon-ja-raamatun-suhde-kauneuteen/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 95726 )
Essee: Mikä on kristinuskon ja Raamatun suhde kauneuteen?
True Blood, Twighlight, Veren vangit, Vampyyripäiväkirjat, From Dusk till Dawn – listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Vampyyrit tai tarkemmin sanottuna verta imevät petomaiset ihmisolennot ovat kautta historian kiinnostaneet ihmisiä. Tarinoita tällaisista olioista tunnetaan jo muinaisesta sumerilaisesta ja babylonialaisesta kulttuurista.
Yksi tällainen hahmo oli eräänlainen naisdemoni Lamaštu(m), jonka uskotiin aiheuttavan keskenmenoja ja kaikenlaisia sairauksia etenkin vastasyntyneille. Tämä hirviö toimi öisin, ja hänen ulkonäkönsä oli erikoinen: kalpea ja tuhkainen iho, joka oli karvan ja veren peitossa, jalat kuin linnulla, kotkan tai leijonan pää sekä aasin hampaat.
Kyseinen hahmo kuvattiin myös muinaisbabylonialaisissa teksteissä lihaa syöväksi ja verta juovaksi hirviöksi. Vastaavanlainen naisdemoni on sittemmin esiintynyt juutalaisessa perinteessä Lilit-hahmon muodossa, josta on maininta tuntemastamme Jesajan kirjassakin.
veressä on elämä ja se on oleva minun
MODERNIN IHMISEN tietoisuuteen vampyyrit ovat tulleet Bram Storkerin ikonisesta romaanista Dracula (1897), joka on kirjoitettu nerokkaalla tavalla kirje- ja päiväkirjamuotoon. Kirjan päähenkilöä inspiroi ristiriitainen 1400- ja 1500-luvuilla elänyt Valakian prinssi Vlad Dracula. Tämä tuli tunnetuksi toisaalta julmuudestaan ja toisaalta eräänlaisena patrioottina, joka taisteli Ottomaanien valtakunnan leviämistä vastaan nykyisen Romanian alueella.
Viime vuosikymmeninä vampyyrit ovat kuitenkin saaneet sarjoissa, elokuvissa ja kirjallisuudessa hyvinkin luovia muotoja. Niistä on tullut ikään kuin vertauskuva ihmisen pimeälle ja petomaiselle puolelle. Samalla taiteen ja viihteen keinoin vampyyrien kautta on käsitelty ihmisen olemassaoloon liittyvää ahdistusta, kuolemattomuuden kaipuuta, hyvän ja pahan välistä taistelua, uskonnollisuutta ja ihmissuhteita.
Draculassa keskeinen teema oli valon ja pimeyden välinen taistelu. Valon valtakuntaa edustivat kristilliset symbolit ja pimeyttä taas verta imevä vampyyri. Myös myöhemmin esimerkiksi elokuvissa vampyyrit ovat kaihtaneet kristillisiä symboleja, kuten ristiä.
Vampyyrit voikin tässä nähdä ikään kuin vääränä tulkintana kristillisen ehtoollisen veren nauttimisesta tai ajatella, että ne rikkovat Mooseksen lakiin kuuluvaa veren nauttimiskieltoa.
Francis Ford Coppolan Stokerin romaaniin perustuva elokuva Bram Stoker´s Dracula (1992) alkaa vaikuttavalla kohtauksella, jossa rakkaansa traagisella tavalla menettänyt ja kirkkoa ottomaaneja vastaan puolustanut prinssi sanoutuu irti kirkosta ja Jumalasta. Tämän päätteeksi hän lyö miekkansa kirkon ristiin, joka alkaa valua verta. Prinssi kerää rististä pulppuavan veren kalkkiin ja juo sen. Lisäksi hän uhmaten viittaa verensyönnin kieltävään Pentateukin kohtaan sanomalla ”veressä on elämä ja se on oleva minun”.
Coppolan elokuva on alkuperäisen romaanin tavoin kristillisiä viittauksia täynnä.
VIIME VUOSIKYMMENTEN trendinä on kuitenkin ollut se, että vampyyrifantasian kristilliset yhteydet ovat vähentyneet. Esimerkiksi Anne Ricen Vampyyrikronikat-sarjassa kuolemattomat ovat ennemminkin eräänlaisia filosofeja, jotka pohtivat kuolemattomuuteen liittyviä kysymyksiä ja haasteita.
Teineille ja nuorille aikuisille suunnatut Twilight ja Vampyyripäiväkirjat käsittelivät kuolemattomuuden näkökulmasta kasvuun ja ylipäänsä elämään liittyviä kysymyksiä. Vampyyripäiväkirjoissa verenjuonti samaistetaan päihteiden käyttöön: osa sarjan hahmoista ei halua ”käyttää” ollenkaan, osa kohtuullisesti ja osalla homma lähtee täysin lapasesta.
Toisaalta esimerkiksi televisiosarja True Blood yhdisti sekä muinaisia että moderniin elämään liittyviä elementtejä. Siinä vampirismi toimi vertauskuvana (homo)seksuaalisuudelle ja kaapista ulos tulemiselle. Samalla sarja imi vaikutteita muinaisesta mytologiasta. Sarjassa seikkaili babylonialaisesta ja juutalaisesta mytologiasta tuttu jumalatar tai eräänlainen naisdemoni eli Lilit, josta on tullut joidenkin modernien feministien esikuva.
Ehkäpä vampyyrifiktion suurin anti onkin se, että se muistuttaa meidän kaikkien primitiivisestä ja eläimellisestä puolestamme
VAMPYYRIFIKTIO ONKIN loistava tapa käsitellä olemassaoloon, ihmiselämään ja kuolemattomuuteen liittyviä haasteita. Onpa sen kautta käsitelty jopa koulukiusaamista, kuten esimerkiksi ruotsalaisessa elokuvassa Ystävä hämärän jälkeen.
Vaikka vampyyrit voi valjastaa melkein minkä tahansa inhimillisen ilmiön kuvaamiseen, niitä yhdistävä tekijä on petomaisuus. Usein vampyyrit tunnistaa ylisuurista kulmahampaista. Petomaisuus tulee harvinaisen selvästi esille siitä, kuinka vampyyrit käyvät usein kurkkuun kiinni samalla tavoin kuin leijona gasellin kaulaan.
Vampyyrien voi myös nähdä edustavan ihmisen petomaista puolta. Meilläkin on petoeläimille tyypilliseen tapaan silmät kallon etupuolella sekä raateluun tarkoitetut kulmahampaat. Olemme olleet myös historiallisesti sekasyöjiä. Kasvisten, marjojen ja muiden luonnonantimien lisäksi ihminen on syönyt pitkään myös lihaa.
Ihminen onkin kauan ollut lajinsa historiassa toisaalta saalistaja ja toisaalta käärmeiden ja isojen villipetojen saalistuksen kohde. Sen vuoksi vampyyrifiktionkin voi nähdä näiden kahden primitiivisen inhimillisen puolen edustajana.
Voimme saaliseläimen näkökulmasta samaistua fiktiota lukiessa tai katsoessa vampyyrien uhrien rooliin tai sitten petomaisesta näkökulmasta vampyyreihin – perspektiivi voi vaihdella yksilöittäin ja toisaalta oman mielialankin mukaan.
Ehkäpä vampyyrifiktion suurin anti onkin se, että se muistuttaa meidän kaikkien primitiivisestä ja eläimellisestä puolestamme.
Nykyajan mukavuuksien keskellä meiltä helposti unohtuu se tosiasia, että esimerkiksi metsästys on pitkään ollut lähes väistämätöntä hengissä pysymiseksi. Etenkin tämä pätee Suomeen, jossa on perinteisesti ollut hyvät metsästysmaastot ja toisaalta äärimmäinen ilmasto. Ilman lihaa on ollut vaikea selvitä ankarista talvista hengissä.
MEISSÄ JOKAISESSA on oma pimeä puolemme. Sitä voi nimittää synniksi, pahuudeksi, aggressioksi, väkivaltaisuudeksi tai oman edun tavoitteluksi.
Ongelmia sen kanssa syntyy etenkin silloin, jos tuon pimeän puolen kanssa ei opi elämään tai sitä ei edes tunnista. Silloin siitä uhkaa tulla huono isäntä.
Vampyyrifiktio voikin antaa meille keinoja hyvän saarnan tavoin oppia tunnistamaan itsessämme oleva ”verenjano”. Kun ihminen on kohdannut pimeän puolensa ja oppinut tulemaan sen kanssa rakentavalla tavalla toimeen, sen voi parhaimmillaan jopa valjastaa palvelemaan hyvää.
Vampyyrifiktiossa yksi keskeinen arkkityyppi onkin vampyyrisankari, joka pystyy valjastamaan poikkeukselliset voimansa hyvän palvelukseen. Samalla tavoin me ihmisetkin voimme valjastaa esimerkiksi meissä asuvan aggressiivisuuden palvelemaan hyvää, kuten heikoimpien ja oikeudenmukaisuuden puolustamista.
[post_title] => Vampyyritarinat ovat yhä suosittuja ja vampyyrimainen hahmo mainitaan Raamatussakin – mitä taruolento kertoo ihmisyydestä? [post_excerpt] => Vampyyrit tai tarkemmin sanottuna verta imevät petomaiset ihmisolennot ovat kautta historian kiinnostaneet ihmisiä. Tarinoita tällaisista olioista tunnetaan jo muinaisesta sumerilaisesta ja babylonialaisesta kulttuurista. [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => vampyyritarinat-ovat-yha-suosittuja-ja-vampyyrimainen-hahmo-mainitaan-raamatussakin-mita-taruolento-kertoo-ihmisyydesta [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-07-11 14:07:23 [post_modified_gmt] => 2024-07-11 11:07:23 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=95271 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Vampyyritarinat ovat yhä suosittuja ja vampyyrimainen hahmo mainitaan Raamatussakin – mitä taruolento kertoo ihmisyydestä? [title] => Vampyyritarinat ovat yhä suosittuja ja vampyyrimainen hahmo mainitaan Raamatussakin – mitä taruolento kertoo ihmisyydestä? [href] => https://staging.kotimaa.fi/vampyyritarinat-ovat-yha-suosittuja-ja-vampyyrimainen-hahmo-mainitaan-raamatussakin-mita-taruolento-kertoo-ihmisyydesta/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 95272 )
Vampyyritarinat ovat yhä suosittuja ja vampyyrimainen hahmo mainitaan Raamatussakin – mitä taruolento kertoo ihmisyydestä?
Ukrainan sodan, rajaturvallisuuden ja repivän sisäpolitiikan värittämän synkän mediamaiseman keskellä on vaikea muistella globaalin vastuun kysymyksiä. Kuitenkin kiihtyvä ilmastonmuutos ja muun muassa ilmastopakolaisuus vaativat meiltä yhteiskuntana ja yksilöinä eettistä pohdintaa.
Sisäänpäin kääntyminen ja rajojen sulkeminen ulkoiseen uhkaan ja kansalliseen turvallisuuteen vedoten ei ole yksioikoista, kun puhutaan koko planeettaan vaikuttavista ilmiöistä ja globaalista vastuunjaosta. Ilmastonmuutoksen seuraukset vaativat yhteisöiltä ja yksilöiltä vaikeita valintoja, jotka täytyy tehdä epävarmassa ja hämmentävässä maailmassa. Ilmastoetiikka tarjoaa suuntaa moraalikompassin
kalibroimiseksi.
Suomessa ilmastonmuutoksen ja etiikan suhdetta on käsitellyt muun muassa erinomainen Ilmastonmuutos ja filosofia -antologia (2020). Eräs ilmastoetiikan suurista kysymyksistä liittyy yksilön rooliin ilmastonmuutoksen torjunnassa.
YKSILÖN VASTUUN MÄÄRITTÄMISTÄ osana yhteisöjä sekoittaa moni asia. Yksi sellainen on yksilöiden, yhteiskuntien ja koko planeetan mittasuhteiden yhteensovittamisen vaikeus. Suomen valtion päästöt ovat esimerkiksi koko planeetan mittakaavassa pienet, mutta keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on maailmanlaajuisessa vertailussa erittäin suuri.
Ilmastonmuutoksen armoilla olemme yksilöinä osa ihmiskuntaa ja planeettaa, emme ensisijaisesti suomalaisia, saksalaisia tai kiinalaisia. Yksilön päästöt tulisikin suhteuttaa muiden yksilöiden päästöihin globaalisti. Siinä vertailussa jokaisella suomalaisella ja länsimaalaisella on tutkimustiedon valossa kosolti parannettavaa.
Länsimaisen elämäntavan ylikuormittavuutta voi tutkiskella myös nykyisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kautta. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on tehnyt valtioiden koskemattomuudesta ja itsemääräämisoikeudesta taas Suomessakin ajankohtaisen kysymyksen. Markku Oksanen pohtii Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjassa ilmastonmuutoksen suhdetta valtioiden olemassaolon oikeuteen, pitkälti yhteiskuntatieteilijä Margaret Mooren ajatuksiin pohjaten.
On mahdollista, että kykenemättömyytemme kestävämpään elämäntapaan ja kunnianhimoisempaan ilmastopolitiikkaan aiheuttaa kokonaisten valtioiden muuntumiseen elinkelvottomiksi esimerkiksi valtamerien vedenkorkeuden noustessa. Onko meillä moraalinen velvollisuus ottaa vastaan mereen huuhtoutuvien maiden asukkaat, tai jopa tarjota heille maa-alueita suvereenin valtion “siirtämiseksi” uuteen paikkaan?
POLIITTISISTA ERIMIELISYYKSISTÄ huolimatta kukaan tuskin toivoo tilannetta, jossa miljoonat ihmiset joutuvat jättämään kotinsa ilmastonmuutoksen seurauksena. Päättäjillä niin Suomessa kuin muuallakin soisi olevan nykyistä huomattavasti suurempaa rohkeutta toteuttaa vaikuttavaa ilmastopolitiikkaa.
Mitä voisimme toisaalta itse tehdä ilmastonmuutoksen heittämän, lähes musertavan haasteen edessä? Poliittinen vaikuttaminen on tietenkin liberaalissa demokratiassa hyvä tapa. Näin voidaan asteittain jarruttaa muun muassa energiapolitiikan, maankäytön ja liikenteen negatiivisia ilmastovaikutuksia.
Säde Hormio muistuttaa monen muun ilmastoetiikkaa tutkineen filosofin ja teologin tavoin siitä, että yksilön valintojen ja poliittisten päätösten väliin mahtuu laaja skaala erilaisia yhteisöjä. Näiden kautta ja osina voimme työskennellä paremman tulevaisuuden puolesta.
Yksin emme jaksa emmekä pysty, mutta yhdessä tekemisessä on muutoksen mahdollisuuden lisäksi myös toivon siemen. Omissa arkiympyröissämme kestävämpiä valintoja vaaliessamme olemme mukana laajemmassa muutoksessa, joka kertautuu pienistä yhteisöistä suurempiin ja yhä korkeammalle tasolle. Samalla luodaan poliittista ja sosiaalista painetta päättäjille lakimuutosten ja globaalin tason sääntelyn aikaansaamiseksi.
Filosofi Mikko M. Puumala huomauttaa väitöskirjassaan ilmastonmuutoksen olevan niin laaja ja vaikea ongelma, että arkipäivän valinnoiksi pilkottunakin ihmisen on sitä vaikea käsittää. Kärjistäen: olisi kohtuutonta vaatia yksilöiltä ilmastonmuutokseen liittyviä moraalisia arjen valintoja, koska emme voi kokonaan “valita pois” hiilijalanjälkeämme.
Näkökulma ei silti vapauta meitä vastuusta. Tulevaisuuden arkimoraali liittyy siihen, että meidän tulee yksilöinä olla valmiita suuriinkin elämäntapaamme liittyviin kompromisseihin, jotka juontuvat lisääntyvästä ilmastonmuutosta torjuvasta sääntelystä. Tällöinkin meidän on kyettävä näkemään itsemme osana maailmanlaajuista yhteyttä – jokaisen sitoutumisella sääntelyyn on vaikutusta.
ILMASTOVALINTOJEN VAIKEUDESTA ja mutkikkuudesta johtuen on perusteltua osoittaa tiettyä ilmastoarmeliaisuutta itseään ja muita kohtaan. Toisaalta yksilön valintojen merkityksestä on nykyään erittäin paljon tutkimustietoa.
Ilmastovaikutuksia on mahdotonta täysin välttää, mutta tietoon perustuvia valintoja esimerkiksi kestävämmän kulutuksen ja liikkumisen puolesta voi tehdä ilman sääntelyn painettakin. Eettiseksi ohjenuoraksi kestävämpään elämään käy hyvin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon 2008 julkaistun ilmasto-ohjelman ihmiskuntaan ja planeettaan kohdistuvat kolme perusarvoa: kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus.
Ilmastoetiikan erityistä antia ilmastokeskustelulle on paitsi yhteisvastuun globaalin luonteen tunnustaminen, myös näkökulman kääntäminen ulkoa sisäänpäin. Keskiössä ei ole pelkästään valintojemme muille koituvat vaikutukset, vaan myös valintojen suhde meihin itseemme. Elämme sananmukaisesti toivotonta elämää, jos ajattelemme ettei valinnoillamme ole mitään merkitystä.
Teologi Risto Saarinen on puhunut ilmastotoivosta Immanuel Kantin filosofiaan perustuen (HS 9.2.2020). Saarisen mukaan toivon oikeuttaa se, että ottaa selvää asioista ja toimii tietoon perustuen.
TOIVON JA OPTIMISMIN EROISTA ovat muistuttaneet teologit Panu Pihkala kirjassaan Päin helvettiä? (2017) sekä Björn Vikström (Hufvudstadsbladet 3.12.2023) Optimismi sortuu usein perusteettomaan toiveajatteluun koskien esimerkiksi teknologian roolia ilmastokriisin ratkaisemisessa. Toivo sen sijaan kytkeytyy kokemukseen siitä, että ihmiset ovat ennenkin vakavassa paikassa kyenneet yhdessä suurenmoisiin ponnistuksiin ja saavutuksiin.
Ilmastoetiikka kutsuu meitä keskittymään vähemmän materiaaliseen hyvään ja suuntaamaan katseemme ihmissuhteisiin, luontoon ja yksinkertaisempaan elämään. Sekavassa ja rikkinäisessä maailmassa jokainen valistunut valinta on kaikessa pienimuotoisuudessaankin tärkeä askel uudenlaisen, kestävän ja täyteläisen elämäntavan löytämiseksi.
Tietoisuus siitä, että ilmastovalintamme ovat perusteltavissa laajemmin kuin vain itsellemme juuri nyt koituvalla hyvällä luo toiveikkuutta ja auttaa jaksamaan eteenpäin.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen dosentti sekä ympäristöhistorioitsija ja teologisen etiikan maisteri Åbo Akademissa.
[post_title] => Ilmastoetiikka tarjoaa selkänojaa politiikan ja arjen valinnoille [post_excerpt] => Ilmastonmuutoksen armoilla olemme yksilöinä osa ihmiskuntaa ja planeettaa, emme ensisijaisesti suomalaisia, saksalaisia tai kiinalaisia. [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => ilmastoetiikka-tarjoaa-selkanojaa-politiikan-ja-arjen-valinnoille [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-06-20 10:51:57 [post_modified_gmt] => 2024-06-20 07:51:57 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=93992 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Ilmastoetiikka tarjoaa selkänojaa politiikan ja arjen valinnoille [title] => Ilmastoetiikka tarjoaa selkänojaa politiikan ja arjen valinnoille [href] => https://staging.kotimaa.fi/ilmastoetiikka-tarjoaa-selkanojaa-politiikan-ja-arjen-valinnoille/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 94210 )
Ilmastoetiikka tarjoaa selkänojaa politiikan ja arjen valinnoille
Luen Kotimaasta (16.2.) reportaasia, jonka on kirjoittanut Susanna Vilpponen. Se alkaa seuraavasti:
”Kolarin seurakunnan keittiössä on hiljaista. Aurinko on taas alkanut paistaa talven pimeimmän jakson jälkeen ja sen valo siivilöityy sälekaihtimien välistä sisään. Seurakunnan diakoniatyöntekijä Tiia Helander lataa keskittyneesti kahvinpuruja kahvinkeittimeen.
– Vaikeinta tässä työssä on keittää kahvia, kun en sitä itse juo, Helander sanoo ja nauraa.”
Uskon lukemani. Tai oikeammin luotaan siihen mitä lehdessä on painettuna. Luotan, että toimittaja on ollut seurakunnan hiljaisessa keittiössä aurinkoisena päivänä, nähnyt valon siivilöityvän sälekaihtimien välistä ja huomannut Helanderin ilmeen. Ja lisäksi Helander on sanonut sen, mitä lehdessä lukee. Ja nauranut tai ainakin hymyillyt sanoessaan mitä toimittaja kertoo hänen sanoneen.
Luotan, että journalismi kertoo faktoja ja kuvaa todellisuutta sellaisena kuin se on.
Journalistisen perinteen ja muodon vuoksi juttu on aloitettu kerronnallisesti tunnelmahvälähdyksellä. Vaikka se on kokemuksellinen, sekin on totta. Kyse on toimittajan havainnosta, hänen äänestään, johon voin luottaa, kuten luotan myös toimitussihteeriin, joka on editoinut jutun. Luotan journalistiseen prosessiin.
Juttu kutsui minut paikkaan ja tilanteeseen, johon en ilman jutun lukemista ja siihen liittyviä kuvia olisi päässyt. Olen jutun ansiosta yhtä kokemusta rikkaampi.
LUOTTAMUS JOURNALISMIIN on ollut yksi kevään keskusteluaiheista. Erityisesti medioiden sisällä tätä keskustelua on käyty ahkerasti ja siitä on myös tehty juttuja.
Keskustelun taustalla on kaksi asiaa. Ensinnäkin huoli journalismin tulevaisuudesta ja luotettavuudesta keskellä valeuutisia ja sosiaalisen median taipumusta vetää mutkat suoriksi. Vakavasti otettavan journalismin on oltava luottamuksen arvoista.
Toisekseen taustalla on Aamulehden eläkkeellä olevan toimittaja Matti Kuuselan kirja Journalisti – Toisenlainen toimittaja. Siinä hän kertoo muutamien juttujensa taustoista ja paljastaa, että on käyttänyt fiktiota faktojen sijaan. Tämä johti siihen, että Aamulehti poisti Kuuselan jutut nettiarkistosta ja alkoi tarkistaa, mikä niissä on totta ja mikä ei.
Palkittu Kuusela edusti niin sanottua kerronnallista journalismia, jossa on mukana kaunokirjallisia elementtejä ja uutismaisuuden lisäksi tavoitellaan elämyksiä.
Lukijan uskottiin ymmärtävän, mistä Kuuselan jutuissa on kyse. Näin ehkä tapahtuikin painetussa lehdessä, jossa juttu aikoinaan asettui osaksi kokonaisuutta. Lehdessä on aina erilaisia ja eri-äänisiä juttuja, joissa on faktoja, mielipiteitä ja näkemyksiä, jopa viihdettä.
Verkossa taas jutut ovat esillä sellaisenaan ilman graafista jäsentelyä. Jos tekstissä ei kerrota, että esimerkiksi haastattelu on osin fiktiota, ei lukija sitä välttämättä sivulauseiden nyansseista huomaa.
Kaikki fakta-fiktio-keskusteluun osallistuneet ovat kuitenkin pohjimmiltaan samaa mieltä siitä, että journalismin tulee perustua faktoihin.
Journalismi on perusmuodossaan tapa kertoa todellisuudesta. Uutinen puolestaan on muutoksesta kertomista tosiasioihin pitäytymällä – ja ehkä niitä tasapuolisesti kommentoimalla.
USKONTOJOURNALISMIA KOSKEVAT samat totuudellisuuden vaatimukset kuin kaikkea muutakin journalismia. Myös niin sanottu kristillinen tai kirkollinen journalismi ovat osa uskontojournalismin käsitettä.
Uskontojournalismin faktallisuuteen kuuluu esimerkiksi sen erottaminen, kuka jutussa kulloinkin puhuu. Onko se haastateltava vai toimittaja. Uskosta ja Jumalasta puhuttaessa tämä on joskus hankalaa.
Esimerkiksi Uusi Tie -lehdessä oli taannoin haastattelu, jonka tekijä kirjoittaa:
”Mummon rukoukset kantoivat Jeesuksen luo, hän [haastateltava] ajattelee.” Mutta samaisessa haastattelussa kirjoittaja toteaa, että ”Jumala puhui hänelle ihmisten kautta, jotka eivät tunteneet häntä [haastateltavaa].”
Ensimmäisessä lainauksessa kokemus on haastateltavan, jälkimmäisessä lainauksessa kirjoittaja tuntuu tietävän haastateltavan puolesta. Lukija saattaa syystäkin hämmentyä, sillä hän on todennäköisimmin kiinnostunut haastateltavan ajatuksista, eikä siitä, mitä tulkintoja toimittaja haasteltavan kokemuksille antaa.
Yleisesti toimittajan tulkintojen takana saattaa olla hänen oma vakaumuksensa ja taustayhteisönsä antama toimeksianto ja rajaus. Tällöinkin, mikäli halutaan pitää kiinni journalismista, tulee lukijan saada tietää, kuka kulloinkin puhuu: haastateltava, toimittaja, taustayhteisö – tai väitetysti jopa Jumala itse.
USKONTOJOURNALISMISSA EI ole kyse niinkään objektiivisesta totuudesta vaan, kuten kaikessa journalismissa, faktoista.
Uskontojournalismi on samanlaista kuin kaikki muukin journalismi, jolla on erityiskohde. Koska uskonto on monitahoisempi ilmiö kuin vaikkapa urheilu tai talous, on uskontojournalismissa erilaisia kerrostumia ja lähestymistapoja.
Esimerkiksi median julkaisija saattaa tavoitella yhdenlaista uskonnollista tai teologista totuutta, mutta ilman faktoja sitä tuskin löytyy. On eri asia puhua mediassa totuuden etsinnästä julkaisijan näkökulmasta kuin puhua julistuksen keinoin ja naamioida se journalismiksi.
Sana-lehden pääkirjoituksessa (11.4.) Ilkka Enkenberg kirjoittaa otsikolla Totuus on itseisarvo:
”Kristillinen lehti, joka tekee uskontojournalismia, on pyrkimyksessään totuuteen vielä herkemmässä asemassa kuin moni muu media. Kristinuskon sisällä on tuhansista asioista tuhansia erilaisia tulkintoja, joita voidaan perustella Raamatulla. Tämä asettaa kristilliselle journalismille omat haasteensa. Median tehtävä on käsitellä erilaisia todellisuudesta tehtyjä tulkintoja, teorioita ja mielipiteitä.”
KESKUSTELU MATTI Kuuselan paljastuksista ja metodeista on samalla keskustelu journalismin muutoksesta. Se mikä oli trendinä ehkä hyväksyttää takavuosikymmeniä ei ole sitä enää.
Journalisti-lehdessä (12.4.) Maria Lassila-Merisalo kirjoittaa, että Kuusela-tapauksen jälkipyykissä näkyy sukupolvien välinen ero:
”Kasarilla gonzosta innostuneelle printtinatiiville journalismi voi ymmärrettävästi näyttäytyä laajempana ja löyhärajaisempana ilmiönä kuin nuoremmalle kollegalleen.”
Lassila-Merisalon mukaan nyt voisi olla hyvä toimituksissa keskustella siitä miten itse kukin ymmärtää journalismin. Samalla voi löytyä vastaus kysymykseen, millä keinoin yleisön luottamus journalismiin voisi vahvistua.
Myös uskontojournalismia tekevän median on syytä tarkastella toimintaansa ja suhdettaan faktoihin – miksei myös totuuteen.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Kotimaan julkaisupäällikkö.
***
Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!
Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.
Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.
Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.
Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!
[post_title] => Essee: Totta sekä maassa että taivaassa – myös uskontojournalismin on perustuttava faktoille [post_excerpt] => Uskontojournalismi on samanlaista kuin kaikki muukin journalismi, jolla on erityiskohde. Koska uskonto on monitahoisempi ilmiö kuin vaikkapa urheilu tai talous, on uskontojournalismissa erilaisia kerrostumia ja lähestymistapoja. [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => essee-totta-seka-maassa-etta-taivaassa-myos-uskontojournalismin-on-perustuttava-faktoille [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-05-30 10:53:44 [post_modified_gmt] => 2024-05-30 07:53:44 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=92075 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Essee: Totta sekä maassa että taivaassa – myös uskontojournalismin on perustuttava faktoille [title] => Essee: Totta sekä maassa että taivaassa – myös uskontojournalismin on perustuttava faktoille [href] => https://staging.kotimaa.fi/essee-totta-seka-maassa-etta-taivaassa-myos-uskontojournalismin-on-perustuttava-faktoille/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 92142 )
Essee: Totta sekä maassa että taivaassa – myös uskontojournalismin on perustuttava faktoille
Ristillä roikkuu penkkipunnerrusta harrastaneen näköinen proteiinitankattu Jeesus-hahmo. Kyseinen meemi nostatti reaktioita seurakuntayhtymän rakennuksen polttamistoiveesta aina ihmettelyyn siitä, että mikä tässä nyt on niin loukkaavaa. Toisessa kuvassa eteerisen oloinen Jeesus tasapainoilee runebergintortut käsissään katse taivaissa. Sen analysoitiin edustavan ”armoa alennusmyynnissä. Huonoilla kuvilla, huonolla taiteella”.
Helsingin seurakuntayhtymän viestinnän ylläpitämä Facebook-tili Kirkko Helsingissä on julkaissut jo pitkään niin sanotun Maanantaimeemin. Olen yhtenä tiimin jäsenenä tekemässä niitä. Kuvatun kaltaiset alkuvuoden meemit herättivät kohua aina iltapäivälehteä myöten. Lienee hyvä kysyä, ratsastiko Jeesus aasilla vai aasi Jeesuksella?
Bodarijeesus-meemi poistettiin pian julkaisunsa jälkeen ennen suurempia reaktioita. Helsingin yhtymän viestintäpäällikkö Kimmo Holappa perusteli poistoa postauksen huonolla ajoituksella, tarkoittaen käynnissä ollutta paaston aikaa. Kotimaa-lehdessä päätöstään kommentoineen Holapan mukaan meemien tavoitteena on jakaa hyvää mieltä sekä käsitellä uskoa ja uskontoa vähemmän vakavasti. Pyhä ja huumori on hänestä vaikea yhdistelmä ja siksi juuri niin mielenkiintoinen.
"Meemien ymmärtäminen vaatii kehittynyttä silmää osana medialukutaitoa"
VAHVOISTA REAKTIOISTA päätellen meemien lukutaito ei ole Suomessa, ainakaan kirkon piirissä, vielä korkealla tasolla. Meemit ovat moniulotteinen ilmiö, joka tarjoaa uudenlaisia tapoja viestiä ja vaikuttaa. Niiden julkaisukulttuurin pitääkin kuulua tietty kapinallisuus, ennakkoluulottomuus ja sopiva ajoitus. Juuri sen takia bodarijeesus olisi mielestäni istunut pääsiäisen odotukseen.
Termi meemi tulee kreikan sanasta mimeme, joka viittaa matkimiseen. Sen lanseerasi 1970-luvun puolivälissä evoluutiobiologi Richard Dawkins. Tyypillisesti se on muutaman kuvan visuaalinen esitys, johon on lisätty tekstiä. Kuvat ja teksti eivät välttämättä liity suoraan toisiinsa. Usein oivallus tai tunnereaktio syntyy niiden yhdistelmästä.
Meemien vaikuttamisen keinoja ovat huumori, kärjistäminen, kehystäminen, samaistuttavuus, tunteisiin vetoaminen ja vastakkainasettelu. Apulaisprofessori Bradley E. Wigginsin mukaan meemit eivät ole vain pelkkiä kulttuurillisia yksiköitä. Ne ovat myös visuaalisia argumentteja ja oma viestinnän lajinsa. Internet-meemit voivat luoda visuaalisen argumentin, jolla voidaan sysätä liikkeelle uusi keskustelu tai laajentaa jo olemassa olevaa.
Meemien ymmärtäminen vaatii kehittynyttä silmää osana medialukutaitoa. Niissä yhdistyvät vaikuttamishalu, intertekstuaalisuus, sisäpiirin vitsit sekä luova ilmaisu. Meemin jopa kuuluukin herättää torjuntaa. Niiden ideaa voi tiivistää klassisesti siten, että mikään ei muutu, ellei joku suutu.
Meemit sulkevat lähes väistämättä osan vastaanottajistaan pois. Tämä saattaa olla ”kaikkien kansankirkolle” ongelmallista. Toisaalta aina ei voi miellyttää kaikkia, jos haluaa herättää keskustelua. Jutun alussa kuvatuissa tapauksissa meemit tarjoavat todennäköisesti myös eräänlaisen ukkosenjohdattimen, jonka kautta muissa yhteyksissä syntynyt tyytymättömyys kirkon maallistumiseen purkautuu.
Kun pohditaan meemien vastaanottoa, on sukellettava kirkon ja kuvataiteen historiaan. Varhaiskristillisellä ajalla kuvataiteen käyttö kirkossa oli vähäistä. Kuvia saatettiin pitää epäilyttävinä, osittain juutalais-kristillisen perinteen kuvakiellon vuoksi.
Keskiajalla tilanne muuttui, kun kirkot alkoivat täyttyä maalauksista ja veistoksista, vaikka niitä pidettiinkin Jumalan kunnioituksen kannalta riskinä. Protestanttisessa uskonpuhdistuksessa jotkut, kuten uskonpuhdistaja Jean Calvin, vastustivat voimakkaasti kuvien käyttöä jumalanpalveluksessa peläten niiden johtavan harhaan. Kuva puhuu voimakkaammin kuin sanat, mikä tekee siitä Sanan kirkossa vaikeammin kontrolloitavan.
"Uskonnollisia tunteita tai näkemyksiä on syytä ravistella"
TAITAVA HUUMORI synnyttää parhaimmillaan ihmisten välille kanavan, jonka käsittelyn kautta saattaa syntyä yhteistä tulkintaa. Loukkaava huumori puolestaan sulkee yhteyden ja ruoppaa osapuolia erottavaan vallihautaan lisää syvyyttä. Vaikka huumorin vaikuttavuudesta onkin ristiriitaisia tuloksia, se on tutkitusti tehokkaimpia meemien vaikuttamisen keinoja. Jotta huumori voi olla vaikuttavaa, viestin sisältämän huumorin täytyy olla vastaanottajan tunnistettavissa Näin summaa meemeistä gradun tehnyt Lassi Niininen.
Jotkut saattavat tulkita uskonnollisia tunteita ravistelevat meemit loukkaukseksi. Toisaalta myös uskonnollisia tunteita tai näkemyksiä on syytä ravistella ja pyhyyden pintaa on voitava raapia, jotta voidaan päästä entistä syvemmälle.
"Jumalaa pilkattaessa Jumalaa itse asiassa ylistetään"
Pappi ja esseisti Juhani Rekola on todennut, ettei kristitty voi olla varma, kärsiikö hän totuuden tunnustamisen vai yksinkertaisuutensa ja jästipäisyytensä vuoksi.
1300-luvulla teologi ja mystikko mestari Eckhartin väite herätti kiistan. Hänen mukaansa ”Jumalaa pilkattaessa Jumalaa itse asiassa ylistetään”. Nykyään kiteytystä on helpompi ymmärtää. Ytimessä on ajatus, että meillä ei ole keinoja erottaa mielikuvia itse Jumalasta, ja mielikuvamme ovat alttiita muuttumaan oman mielemme mukaisiksi.
Eckhartin viestin voisi tulkita, että riski pilkata oikeaa Jumalaa on pieni, koska pilkka kohdistuu vain mielikuvaan, joka voi parhaimmillaankin olla epätäydellinen ja pahimmillaan pahasti vääristynyt. Oman mielikuvan pitäminen totuutena Jumalasta voi päinvastoin olla epäjumalan palvontaa.
Helsingin seurakunnat tunnetaan reippaasta ja rohkeasta viestinnästään, siinä sattuu ja tapahtuu kuin konsanaan HIFK:n pelissä. Jotkut muistavat Kirkko ja kaupunki -lehden Kerettiläinen-palstan sekä Ville Rannan pilapiirrokset, joilla haastettiin kuvia kumartelematta kirkon tuhatvuotista tosikon mainetta.
Meemi, jossa Jeesus kannattelee runebergintorttuja, voidaan tulkita monella tavalla. Sitä ei tarvitse tuomita takavuosien klassisen taiteeseen vertaamalla, kuten Hannu Kuosmanen teki Vartija-lehdessä. Vertailukohtaa kannattaa etsiä vaikkapa katutaiteesta. Voimme tunnistaa Jeesus-hahmon poseeraavan pitkälti samaan tyyliin kuin katutaitelija Banksyn kulutuskriittisessä Christ With Shopping Bags -teoksessa. Kyseinen työ on yksi taiteilijan tunnetuimmista. Sitä näkee muun muassa julisteissa ja t-paidoissa.
Bodarijeesus-meemissä puolestaan kyse ei ole edes kuvamuunnoksesta. Lähtökohtana on Etelä-Koreassa sijaitseva patsas, joka on ollut jo vuosia viraali, eli netissä leviävä. Meemiä voi tarkastella myös terävänä ajankohtaishuomiona, jossa kristittyjä hartaampaa paastoa harjoittavat esimerkiksi kehonrakentajat.
Kaiken tulkinnan ja selittelyn jälkeenkin meemihuumori on vaikea vaikuttamisen laji, jokainen julkaisua ei voi olla napakymppi. Joskus Maanantaimeemi voi hyvin olla niin sanottu maanantaikappale. Ehdotan silti, että ilmiön tarkastelussa punaisena lankana voisi olla Martti Lutherin neuvo olettaa lähimmäisestä, tässä tapauksessa meemistä, lähtökohtaisesti hyvää.
Kirjoittaja on pappi ja somekouluttaja.
***
Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!
Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.
Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.
Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.
Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!
[post_title] => Essee: Ratsastivatko aasit jälleen Jeesuksella? [post_excerpt] => 1300-luvulla teologi ja mystikko mestari Eckhartin väite herätti kiistan. Hänen mukaansa ”Jumalaa pilkattaessa Jumalaa itse asiassa ylistetään”. [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => essee-ratsastivatko-aasit-jalleen-jeesuksella [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-05-15 15:30:07 [post_modified_gmt] => 2024-05-15 12:30:07 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=90213 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Essee: Ratsastivatko aasit jälleen Jeesuksella? [title] => Essee: Ratsastivatko aasit jälleen Jeesuksella? [href] => https://staging.kotimaa.fi/essee-ratsastivatko-aasit-jalleen-jeesuksella/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( [td_via] => Jan Ahonen ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 90219 )
Essee: Ratsastivatko aasit jälleen Jeesuksella?
Se oli erilainen pääsiäinen. Taivaalta leirin yläpuolella kuului nytkin ajoittain miehittämättömien lentolaitteiden moottoreiden heikkoa surinaa. Harvoin niitä pystyi näkemään, mutta siellä ne valvoivat Etelä-Libanonia taivaalta käsin. Joskus taivaankannen yli pyyhki korkealla hävittäjiä. Omalla tavallaan ne kaikki muistuttivat siitä, että vaikka näillä kukkuloilla ja laaksoissa, kylissä ja kaupungeissa oli nyt enimmäkseen rauhallista, sodan varjo ja uhka oli aina läsnä. Pääsiäisenäkin. Koskaan ei voinut varma siitä, etteivät Israel ja Hizbollah jonkun episodin päätteeksi ajautuisi yhteenottoon. Ja rauhanturvajoukot olivat siinä välimaastossa.
Olin joitakin vuosia sitten suomalaisen kriisinhallintajoukon sotilaspappina Etelä-Libanonissa, missä suomalaiset palvelevat YK:n Unifil-operaatiossa monien muiden kansakuntien joukossa. Rotaationi puoleen vuoteen sattui myös pääsiäinen. Sen viettäminen vieraissa oloissa on samankaltainen kokemus kuin joulu vierailla mailla: silloin huomaa sen, mitä kaikkea kotoista molempiin juhliin sittenkin kuuluu – vaikka Jeesuksen ylösnousemuksen juhla onkin rajat ylittävä kirkon juhla.
LEIRISSÄMME OLI sekä suomalaisia, irlantilaisia että fidžiläisiä sotilaita. Lisäksi lähikylissä oli paikallisia libanonilaisia maroniitteja ja kreikkalaiskatolilaisia. Pääsiäinen koitti kaikille. Asian monenlaisen merkityksen varsinkin noissa oloissa ymmärtää, kun ajattelee, että entä jos näin ei olisikaan?
Eri kansallisuudet käyttivät samaa leirin kirkkoa. Suomalainen pitkänperjantain palvelus oli ensin, sen jälkeen katolinen palvelus. Osallistuin tapani mukaan molempiin. Olimme irlantilaisen paterin kanssa työtovereita, olihan meillä yhteinen vastuumme pataljoonan rauhanturvaajista. Käytännön työ oli parhaimmillaan hyvin ekumeenista. Vaikka emme me sitä useinkaan sillä nimellä kutsuneet.
Läntisillä kirkoilla on paljon yhteistä. Pitkänperjantain palvelus oli koruton, molemmat jumalanpalvelukset – luterilainen ja katolinen – vietettiin tyhjän alttarin äärellä. Itse sijoitin mustalle alttarivaatteelle punaisia ruusuja, mitä katolinen kollegani tuntui pitävän hyvänä ideana.
Silloin ja myöhemmin olen kovasti ajatellut noiden kirkkojen vanhoja tapoja ja miten sitkeästi ihmiset vaikeissa oloissakin niistä pitävät kiinni.
PITKÄNPERJANTAIN OHJELMAAN kuului myös joukkojemme vierailu läheisessä maroniittikylässä, jossa osallistuimme yli tuhannen paikallisen ihmisen kanssa iltapäivällä ristintien asemien kulkemiseen. Kylä kuului niihin, joissa käytiin kovia taisteluita vuoden 2006 sodassa ja monet rakennukset vaurioituivat pahasti. Matka alkoi kylän uudelta kirkolta. Keulassa kulkivat Jeesus ja ryövärit ristejään kantaen, sotilaiden vartioimina. Joukko lauloi ja rukoili kulkiessaan arabiaksi, ehkä arameaksikin – onhan se usein Lähi-idän vanhojen kirkkojen sakraalikieli. Lopulta päädyttiin kukkulalla sijaitsevan kylän vanhemman kirkon eteen "Golgatalle". Silloin ja myöhemmin olen kovasti ajatellut noiden kirkkojen vanhoja tapoja ja miten sitkeästi ihmiset vaikeissa oloissakin niistä pitävät kiinni. Traditioissa on voimaa, jonka hengellistä merkitystä emme aina muista.
Pitkänperjantain ekumeeninen vietto jatkui illan hämärtyessä pataljoonamme leirissä toisella Via Dolorosa -kulkueella. Leiri – lempinimeltään "Kivi" – sijaitsi varsin korkean kukkulan tai vuoren laella. Sen betonivalleilla ja piikkilangoilla aidattuun alueeseen kuului laaja vuorenrinne, jossa risteili polkuja. Talvisateiden jälkeen rinne oli nyt keväällä pitkälti liki kaikissa väreissä kukkivien villikukkien peittämä. Rakensin kollegani kanssa polun varsille asemia, joissa muisteltiin Jeesuksen ristintien vaiheita.
Eri kansallisuuksista koostuva rauhanturvaajajoukkomme nousi kulkueessa yli 60:een. Kaksi vapaaehtoista kantoi suurikokoista ristiä, jonka juurella luimme aina pysähdyspaikoissa sopivia raamatunkohtia ja rukouksia. Kuviakin heijastettiin projektorista valkokankaalle siellä ulkosalla. Kulkiessa luettiin papin johdolla Herran rukousta ja Marian tervehdystä. Kokemus oli Lähi-idän keväisen lämmön ja tihentyvän pimeyden keskellä mieleenjäävä päätös pitkälleperjantaille.
Sotilasleirissä joukon tehtävä sanelee tietenkin päivien ohjelman, myös pääsiäisaikaan. Partioissa ja vartiossa käytiin päivin ja öin. Muutkin tehtävät pyörivät tai olivat tarvittaessa valmiina 24/7. Mutta pääsiäistä vietettiin, jos se rauhanturvaajille oli palvelukselta mahdollista.
LANKALAUANTAIN ILTANA vietettiin englanninkielinen katolinen pääsiäisvigilia, johon olin saanut kutsun saarnaajaksi. Tunsin tilanteen itselleni hyvin harvinaiseksi mahdollisuudeksi sekä ekumeenisen luottamuksen ja arvostuksenkin osoitukseksi. Palvelukseen tuli kirkontäydeltä irlantilaisia ja olipa joukossa muutama muukin suomalainen. Olen saarnannut englanniksi usein, sillä vuosia aikaisemmin palvelin Porvoon sopimuksen mahdollistamana Lontoossa erästä Englannin kirkon seurakuntaa sen pappina, mutta rima oli silti korkealla: pidän vieraalla kielellä saarnaamista aika vaikeana, vaikka itse kieltä osaisinkin hyvin. Kielimuurin lisäksi on ylitettävä myös kulttuurimuuri, ja kenties katolinen saarnaperinnekin poikkeaa luterilaisesta?
Irlantilaista kuulijakuntaa ajatellen muistan siteeranneeni saarnassa myös heidän kaikkien tuntemaansa Father Ted -sarjaa, jossa niin ikään tunnettu lause "That would be an ecumenical matter" herätti tiettyä hilpeyttäkin – mutta itse asia tuli selväksi. Ja toki saarnan pohjateksti oli evankeliumista, ei jostakin tv-tuotannosta. Muuten messu oli pitkä ja maustettu hieman karut olosuhteet huomioon ottaen niillä liturgisilla herkuilla, jotka olivat mahdollisia.
PÄÄSIÄISPÄIVÄN AAMUNA oli sitten vielä suomalainen ja irlantilainen pääsiäisjumalanpalvelus. Suomalaisen messun keskivaiheilla annettiin leirin kaiuttimista hälytys, joka edellytti ainakin kirkonpenkissä saapuvilla olleen lääkintähenkilökunnan jäsenten siirtymistä leirin sairaalaan. Ehkä se oli harjoitus, ehkä jotakin muuta. Keskeytys kuitenkin muistutti jälleen siitä, missä olimme ja mitä olimme tekemässä: varautuminen oli jatkuvaa.
Kaikkea ei voi selittää. Täytyy vain uskoa, että Herra tekee ihmeitä.
Pääsiäisenä seurakunta liittyy kristinuskon suurimpien ihmeiden ja keskeisimmän sanoman äärille. Se yhdistää Jeesukseen uskovia yli kansallisten ja tunnustuskuntien rajojen. Pääsiäinen on ihme. Samalla se on lohdullinen lupaus kuoleman voittamisesta ja iankaikkisesta elämästä. Kaikkea ei voi selittää. Täytyy vain uskoa, että Herra tekee ihmeitä.
Olen sen verran romantikko, että Jeesuksen ylösnousemuksen juhlan aika siellä Pyhän maan rajoilla jäi todella mieleen. Poikkeusolot, aina uhkaavan sodan varjo sekä toisten rauhanturvaajakansallisuuksien ja varsinkin paikallisten libanonilaisten kristittyjen kohtaaminen toivat siihen oman vivahteensa. Ja eihän sitä voinut olla ajattelematta, että ei kovin kaukana täältä Jumala kerran herätti Poikansa kuolleista. Pääsiäisen suuri ihme muutti maailmaa, teki Herransa kuolemaa surreista oppilaista rohkeita julistajia ja lähetti helluntain ihmeen jälkeen evankeliumin leviämään kaikille kansoille.
Eikö kaiken sotimisen jälkeen rauhan saaminen noille paljon nähneille ja kärsineille ikivanhoille Lähi-idän maille olisi mahdollista, kun suurempiakin ihmeitä on tapahtunut?
SIUNATTUA PÄÄSIÄISTÄ! KRISTUS ON YLÖSNOUSSUT!
[post_title] => Sodan varjon ja ekumenian pääsiäinen Libanonissa – ei kovin kaukana täältä Jumala kerran herätti Poikansa kuolleista [post_excerpt] => Lankalauantain iltana vietettiin englanninkielinen katolinen pääsiäisvigilia, johon olin saanut kutsun saarnaajaksi. Tunsin tilanteen itselleni hyvin harvinaiseksi mahdollisuudeksi sekä ekumeenisen luottamuksen ja arvostuksenkin osoitukseksi. [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => essee-sodan-varjon-ja-ekumenian-paasiainen-libanonissa-ei-kovin-kaukana-taalta-jumala-kerran-heratti-poikansa-kuolleista [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-03-31 08:35:56 [post_modified_gmt] => 2024-03-31 06:35:56 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=84545 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Sodan varjon ja ekumenian pääsiäinen Libanonissa – ei kovin kaukana täältä Jumala kerran herätti Poikansa kuolleista [title] => Sodan varjon ja ekumenian pääsiäinen Libanonissa – ei kovin kaukana täältä Jumala kerran herätti Poikansa kuolleista [href] => https://staging.kotimaa.fi/essee-sodan-varjon-ja-ekumenian-paasiainen-libanonissa-ei-kovin-kaukana-taalta-jumala-kerran-heratti-poikansa-kuolleista/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 84740 )
Sodan varjon ja ekumenian pääsiäinen Libanonissa – ei kovin kaukana täältä Jumala kerran herätti Poikansa kuolleista
Olisi taatusti ”Iki” silmiään hieraissut ja suunsa suureksi hämmästyksestä avannut, mikäli olisi nuorena runoilijamaisterina tiennyt juhlamessua hänelle tulevaisuudessa järjestettämän. Että häntä, kapinallista ja jumalanpilkasta syytettyä pappilan poikaa näin kirkonmenoin muisteltaisiin?
Ilmari Kiannon syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Kiantoa muistetaan juhlavuonna monin tavoin. Lähtölaukaus kirkolliselle muistamiselle tapahtui Temppeliaukion kirkossa 21.1. juhlamessun muodossa. Mutta mikä oli kahdeksalla vuosikymmenellä kirjoittaneen Kiannon suhde kirkkoon ja uskontoon?
Calamniuksen pappissukuun syntyneen Ilmarin isä toimi poikansa syntyessä Pulkkilan kappalaisena, kunnes pian siirtyi kirkkoherraksi Suomussalmelle. Suomussalmella perhe asettui Karhulan pappilaan, jonka ilmapiiri edusti kultturellia pappilakulttuuria parhaimmillaan. Monessa teoksessaan Kianto palasi lapsuudenkotinsa maisemaan. Erityisen viehättävän näköalan suo herraskainen muistelo Kultahäät Wanhassa pappilassa, jossa soitto soi, puheita pidetään ja smokingit ja kaftaanit komeilevat.
Vaikka pappilakoti oli todellinen sivistyksen tyyssija, sijaitsi se Kainuun karujen korpimaiden keskellä. Vaikka nuori Ilmari oli säätyläinen, viihtyi hän hyvin korven kulkijoiden ja mökkiläisten seurassa, mitä äitinsä tiedetään paikoin paheksuneenkin.
Kristinusko oli luonnollisesti olennainen osa kirkkoherran perheen elämää. Kirjailijan tytär Raija-Liisa Kianto kertoo Maan sielu -antologian esittelytekstissä, miten ”Raamatun kertomukset olivat pappilan lapsille arkipäivää ja iltasatua, kristinuskon dogmien ihmetteleminen ja pohdiskelu nousi luontevasti henkisestä kasvuympäristöstä”. Päätyipä veljensä Rurik peräti papiksikin. Toisin oli kirjailijanalun laita. Olihan jonkun vastattava kapinallisen osastakin.
KIANNON USKONTOSUHTEESTA on kirjoitettu paljon. Suomussalmelainen kirjailija-teologi Risto Kormilainen on pitänyt asiaa esillä ansiokkaasti pitkään ja Kiantoon syventynyt kirjoittajajoukko, Kiannon oma perikunta mukaan lukien, on sivukaupalla sivunnut kirjailijan aatteellista taivalta. Paljon mielenkiintoista tietoa Kiannon uskontosuhteesta löytyy myös Panu Rajalan taiten tekemästä Suomussalmen sulttaani -elämäkerrasta.
Kiannon ajattelun kokonaiskuva on kauttaaltaan jännitteinen. Kirjailija oli hurvitteleva moralisti, kirkkoa vastustanut pappilan poika ja torppareita ymmärtänyt punakaartilaisten inhoaja.
Mahdollistiko kodin keskusteleva ilmapiiri pojan levottoman pohtivaisuuden? On paikoin jopa yllättävää, miten suvaitsevasti August Calamnius suhtautui poikansa pohdiskeluihin. Nuoren Ilmarin intouduttua tolstoilaisuudesta, isä kävi pitkiä keskusteluja poikansa kanssa ja tutustui itsekin Tolstoin ajatteluun. Ensimmäisissä uskonkriiseissään Kianto kirjoitti jopa kirjeitä Tolstoille ja sai kreiviltä niihin vastauksiakin. Kianto vaatii venäläisen ajattelun ”näkymätöntä tsaaria” tilille siitä, että tämän takia Kiannon oli mahdotonta uskoa Jumalaan samalla tavoin. Myös kirkkovastaisuus heräsi. Kianto ryhtyi näkemään monet kirkonmiehet hurskastelijoina, jotka palvovat rituaaleja ja järjestelmää, mutta ohittavat sen todellisen rakkaudenopin, jonka puolesta Kristus kuoli.
Sielun vihollinen -kertomuksessa Kianto perkaa identiteettinsä myllerrystä. Outo ilmestys piinaa syrjäkylän asukkeja! Kyläläiset luulevat kulkijaa milloin pikkupiruksi, milloin paholaiseksi. Kun eräs ukko rientää kertomaan perkeleen uhasta pappilaan, epäilty paholainen paljastuukin ”pappilan nuoreksi maisteriksi”. Analyysia ennakkoluuloista vai syyllisyydentuntoa isien teiden jättämisestä?
Eräässä Maan sielu -kirjan johdantotekstissä Raija-Liisa Kianto kertoo, miten ”yleinen väärinkäsitys on se, että Kianto olisi ollut ateisti”. Tällainen kärjistys todella onkin eittämättä virheellinen eikä edes mahdollinen, mikäli on Kiantonsa lukenut. Kianto ei vastusta pyhää eikä Jumalaa, mutta järjestelmää ja tekopyhyyttä vastaan hän taistelee uupumatta. Kuten Raija-Liisa Kianto summaa: ”ei (Kianto) kapinoinut Jumalaa, vaan yhteiskuntaa, kirkkoa ja varsinkin pappeja vastaan”.
Kapina sai Kiannon toimimaan papinpojalta odottamattomalla tavalla. Hänestä tuli ensimmäinen suomalainen mies, joka vihittiin siviiliavioliittoon, hän jätti lapsensa kastamatta ja kirjoitti tulikivenkatkuisia pamfletteja ”totuuden puolesta” kirkkoa vastaan.
Kaikki kirjoitukset eivät silti soineet kiivaassa rekisterissä. Esimerkiksi Punaisen viivan kanssa samana vuonna ilmestynyt Pikku Syntejä (1909) on pikkunokkela kokonaisuus, joka ammentaa Vanhan testamentin kertomuksista. Nurinkuriset tulkinnat ovat paikoin rabeliaanista rehvastelua, paikoin sukua Sigurd Wettenhovi-Aspan hersyvälle maailmannäylle. Kaskuilevat mukaelmat kertovat niin Aatamin syvästä naisenkaipuusta kuin riemuhymnejä urkuharmoonilla pistävästä tissuttelevasta Nooastakin.
Pian joutui humoristi pinteeseen. Kuvaus Abrahamista ja Saarasta aiheutti kohun, ja seuraavaksi luettiin syyte jumalanpilkasta. Vaikka Helsingin raastuvanoikeuden tuomio olikin vapauttava, kokemus järkytti Kiantoa. Ehkä siksi seuraavien kirjojen sivuilta saatiin lukea yhä synkempiä arvioita kristittyjen tekopyhyydestä. Nokittelu oli molemminpuolista, ja esimerkiksi Pyhä viha -kirjaa (1910) kutsuttiin Kotimaa-lehdessä ”pitkäveteiseksi häväistystekeleeksi”.
ERÄÄNLAINEN HENKINEN tilinpäätös oli Vapaauskoisen psalttari (1912), jossa Kianto esittää kirkkaasti ”rehellisen etsimyksen” vaateensa. Turhautuneena hän kääntyy Jumalan puoleen ja julistaa, kuinka ”Sinä olet aina ollut puolellani”. Tyypillinen kristitty on Kiannon mukaan vapaalle etsijälle kateellinen pikkusielu. Jotain olennaista tiivistyy myöhemmän Ristiinnaulitse-novellin kohtaan, jossa Kristus kertoo Isälleen: ”He ovat varastaneet nimeni, omistamatta henkeäni.”
Jumalaa Kianto ei konsaan jättänyt. Usein hän palasi ”Luonnon herraan” ja luonnossa kohtaamaansa pyhän tuntuun. Risto Kormilainen kuvaa, että uskonnolliset kokemukset sekoittuvat Kiannolla vahvasti luontoelämyksiin. Siellä ihmisen lähelle voi käydä se, jota myös sanotaan Jumalaksi. Myös Rajala löytää Jumalan Kiannon maailmasta, ja päättelee, että Kiannolla on halki elämänsä ”oma Jumalansa, johon hän luottaa, mutta sen todellisesta olemuksesta hän ei tarkemmin kerro”.
SOVINTO SYNTYI sittemmin myös kirkon kanssa. Yli 40 vuotta kirkosta erossa ollut kirjailija liittyi kirkkoon 1966, tyttärensä mukaan ”pappispoikansa mieliksi”. Syttyikö kiivaan etsijän rinnassa vanhemmiten kaipuu takaisin vanhempien pappilaan? Vetikö Calamniusten veri takaisin kieroksi kirotun kirkon helmoihin?
Ainakin Kiannon inho pappeja kohtaan tuntui laantuneen niin, että muiden kirkkokritiikki jopa loukkasi. Esimerkiksi Väinö Linnan pappiskuvaukset saivat Kiannolta katkeran tuomion.
Ehkä Kianto oli edellä aikaansa. Ehkä radikaalin kuvainrepijän suurin synti oli vain polttava totuudenjano. Ehkä pappilan poika rakasti olevaisen ”hyvää ja hirveää isäntää” niin, ettei kestänyt mitään vaillinaista. Ja ehkä jostain pilvien lomasta, Jumalan kultaisen päivyen ja kuun hopeisen keträn takaa kuuluu naurunremahdus, kun Nälkämaan poika nauttii Nooan viiniviljelmistä sieraimissaan Aabelin lihapaistin käry.
[post_title] => Essee: Pappilan pojasta kapinalliseksi — Ilmari Kiannon äkkiväärän uskontosuhteen jäljillä [post_excerpt] => Ilmari Kiannon syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Mutta mikä oli kahdeksalla vuosikymmenellä kirjoittaneen Kiannon suhde kirkkoon ja uskontoon? [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => essee-pappilan-pojasta-kapinalliseksi-ilmari-kiannon-akkivaaran-uskontosuhteen-jaljilla [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-03-05 11:24:28 [post_modified_gmt] => 2024-03-05 09:24:28 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=82167 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Essee: Pappilan pojasta kapinalliseksi — Ilmari Kiannon äkkiväärän uskontosuhteen jäljillä [title] => Essee: Pappilan pojasta kapinalliseksi — Ilmari Kiannon äkkiväärän uskontosuhteen jäljillä [href] => https://staging.kotimaa.fi/essee-pappilan-pojasta-kapinalliseksi-ilmari-kiannon-akkivaaran-uskontosuhteen-jaljilla/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 82169 )
Essee: Pappilan pojasta kapinalliseksi — Ilmari Kiannon äkkiväärän uskontosuhteen jäljillä
Kirjoitin taannoin Kotimaa.fi-sivuston blogiini lyhyen kirjoituksen, jonka otsikkona oli: Oletko uskossa vai kuljetko hengellistä tietä?
Kirjoitin, koska sanoilla on väliä. Ne synnyttävät mielikuvia, joiden avulla elämme, ja joiden voimasta me jaksamme olla olemassa.
Uskosta puhuttaessa käytetään jatkuvasti kielikuvia ja myös taistellaan niiden synnyttämillä mielleyhtymillä.
Kristillisissä piireissä on kautta aikain tunnettu viehtymystä sanamagiaan eli juuri oikeanlaisten sanojen käyttöön – väärän sanan käyttäminen voi olla merkki jopa uskosta luopumisesta tai ei-toivottujen vaikutteiden hivuttautumisesta. Oikeat sanat kutsuvat hyviä asioita, väärät sanat pahoja asioita.
Korvissani ”olla uskossa” kuulostaa siltä kuin kyykkisi kolossa piilossa ja peloissaan. Kun on uskossa ei välitä siitä, mitä ympärillä tiedetään tai tapahtuu. Uskossa oleminen on kupla, jossa usko on varmaa ja helppoa.
Jos uskosta luopuu eli nousee kolosta ylös, on ulkona.
TOKI YMMÄRRÄN, mitä uskossa oleminen tarkoittaa, ja voin jopa itse joskus myöntää olevani uskossa, jos tunnistan, että kysyjälle se on sillä tavoin latautunut termi, ettei hän ymmärrä selityksiäni. Mutta itselleni en sano olevani uskossa, enkä Jumalallekaan.
”Kulkea hengellistä tietä” sen sijaan kuulostaa korvissani siltä kuin olisi matkalla jonnekin, mutta ilman kiirettä tai pakkoa. Hengellinen tie on myös avarampi paikka kuin uskossa olon ahdas kolo.
Jos hengelliseltä tieltä kääntyy takaisin, on silti hengellisellä tiellä.
Blogikirjoitukseni alla on yli 100 kommenttia. Eräs kommentoija arvelee, että hengellisen tien kulkija on etsijä eli vasta etsimässä sitä, minkä uskossa oleva on löytänyt. Etsijällä ei ole varmuutta, joka uskossa olevalla on.
Toinen kommentoija sanoo vierastavansa ajatustani, että uskossa oleminen olisi kolossa olemista. Hänen kokemuksensa mukaan Kristukseen uskominen on iloa, rauhaa, turvallisuutta ja kelpaamisen tunnetta.
Kolmas kommentoija sanoo, että olla uskossa on kuin olisi ahtaassa huoneessa. Mutta hänelle käsite ”olla uskossa, toivossa ja rakkaudessa” laajentaa tilaa, se avaa ikkunat.
Neljäs kommentoija alkoi pohtia verbiä: olla uskossa, elää uskossa vai pysyä uskossa. Siihen voisi jatkaa: tulla uskoon, kasvaa uskossa ja vahvistua uskossa.
Viides kommentoija oli sitä mieltä, että olla-verbi tekee uskosta vääjäämättä staattista, paikallaan olevaa. Hänen mukaansa uskossa ei niinkään olla vaan tullaan joksikin, kasvetaan myös.
Kuudes kommentoija muistutti, että kyllä ihmiset tietävät mitä ”olla uskossa” tarkoittaa: se kertoo juuri sillä hetkellä vallitsevasta asiantilasta, joka tosin voi muuttua tulevaisuudessa.
Se joka on uskossa, olkoon rauhassa, ja se joka kokee kulkevansa hengellistä tietä, jatkakoon kulkuaan. Kumpikaan mielikuva ei ole toiselta pois.
KOMMENTEISTA SELVIÄÄ, että sanoilla on itse kullekin vahva tunnemerkitys. Se joka on uskossa, olkoon rauhassa, ja se joka kokee kulkevansa hengellistä tietä, jatkakoon kulkuaan. Kumpikaan mielikuva ei ole toiselta pois.
Ei ole vaikea arvata, kumpi kielikuva herättää minussa enemmän myönteisiä mielikuvia. Olen tien miehiä. Enkä suinkaan ole näkemykseni kanssa yksin.
Kristillinen kirkko on pohjimmiltaan in via, matkalla oleva kirkko. Maallinen on katoavaista ja sen vuoksi on pysyttävä liikkeellä.
Matkalla oleva kirkko on mielikuvana lohdullinen. Siinä ei tavoitella täydellisyyttä, vaan ollaan keskeneräisiä, ollaan matkalla jonnekin ja tulossa joksikin.
Tarkkaan ottaen kirkolla ei ole kotimaata, vaikka kansallisia kirkkoja on pilvin pimein. Katolinen kirkko yrittää olla globaalein. Sen vuoksi ei virallisesti ole olemassa Suomen katolista kirkkoa vaan katolinen kirkko Suomessa.
Kirkon historia on suuri kertomus jatkuvasta ulkoisesta muutoksesta. Ja vaikka kirkon sanoman syvin olemus näyttää pysyneen muuttumattomana, on se sekin kokenut muutoksia, ainakin tulkinnoissa ja näkökulmien painotuksissa.
VIRRET ILMENTÄVÄT kirkkoyhteisön näkemystä yksilön hengellisestä elämästä ja sen mielikuvista. Yhteisö myös antaa yksilölle kuvat, joiden varaan rakentaa hengellistä todellisuutta. Niinpä ei ole ihme, että lauluissa ja virsissä puhutaan paljon tiestä.
Laulava Jumalan kanssa on eteenpäin kulkeva kuoro.
”Tie valmis on, voin löytää sen keskellä kysymyksien”, lauletaan Tytti Jäppisen sanoittamassa ja Harri Piitulaisen säveltämässä virressä 511.
”Tulkoon tie sinua vastaan”, aloittaa Anna-Mari Kaskinen suomentamansa irlantilaisen laulun, joka on virsikirjassa numero 979.
”Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien”, lauletaan virressä 77. Jumalan lapsen tiestä lauletaan virressä 498. ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”, lienee kaikille tuttu.
”Meitä kuljeta tahtosi tiellä, vaikka outo on joskus se tie”, todetaan Markku Penttilän sanoittamassa ja säveltämässä virressä 930.
Myös Raamattua lukeva ihminen törmää tiehen tuon tuosta ja eri merkityksissä. Tunnetuin tieteemainen raamatunkohta lienee Jeesuksen näkemys itsestään: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh 14:6).
Huomionarvoista on, että käsitteet ovat eri paria. Tie on konkreettinen kielikuva, elämä psykologinen ja totuus filosofinen käsite.
Kristinuskon keskushenkilö on tie. Tosin hänen tarjoamansa kaidan tien lisäksi on toinen tie, lavea tie, joka johtaa kadotukseen.
Tulkitsen Jeesuksen sanan niin, että hän on hengellinen tie, ikään kuin tiepohja. Sen pinnalla on hyvä kulkea. Mutta hän on myös tiellä mukana vaeltamassa, kanssakulkijana.
Mutta kun Jeesus sanoo olevansa totuus, hän puhuu ”uskossa olemisesta”. Totuuden kolossa olemisesta. Uskonnollisella totuudella kun on sellainen ominaisuus, että se hylkii muita totuuksia. Niin ei tarvitsisi olla.
Jeesus sanoo olevansa myös elämä, joka avaa kolmen käsitteen näköalaa. Elämässä on tiellä kulkemisen avaruutta ja kulkija tuntee kasvoillaan totuuden tuulahduksia.
Lause ”minä olen tie, totuus ja elämä” on mielikuvilla ladattu. Siinä on valinnanvaraa.
USKOSSA OLEMINEN edellyttää olemista ja uskoa. Ne voivat myös kumota toisensa. Hengellisellä tiellä on kulkemista hidastavia kuoppia. Niiden nimi on ”olla uskossa”.
Kilvoittelukoloissaan asuvat erakotkin kulkevat hengellistä tietä, mutta hämärissä tosin, sillä silloin muita kulkijoita on vähemmän.
Hengellinen tie on ajattomuuden tie, jota kuljetaan ajallisesti pukeutuneena.
[post_title] => Istutko kuopassa vai kuljetko tiellä? - Kirkollisessa elämänpiirissä kielikuvilla on suuri valta ja vaikutus [post_excerpt] => Matkalla oleva kirkko on mielikuvana lohdullinen. Siinä ei tavoitella täydellisyyttä, vaan ollaan keskeneräisiä, ollaan matkalla jonnekin ja tulossa joksikin. [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => istutko-kuopassa-vai-kuljetko-tiella-kirkollisessa-elamanpiirissa-kielikuvilla-on-suuri-valta-ja-vaikutus [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-02-09 13:30:51 [post_modified_gmt] => 2024-02-09 11:30:51 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=58237 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Istutko kuopassa vai kuljetko tiellä? – Kirkollisessa elämänpiirissä kielikuvilla on suuri valta ja vaikutus [title] => Istutko kuopassa vai kuljetko tiellä? – Kirkollisessa elämänpiirissä kielikuvilla on suuri valta ja vaikutus [href] => https://staging.kotimaa.fi/istutko-kuopassa-vai-kuljetko-tiella-kirkollisessa-elamanpiirissa-kielikuvilla-on-suuri-valta-ja-vaikutus/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 58249 )
Istutko kuopassa vai kuljetko tiellä? – Kirkollisessa elämänpiirissä kielikuvilla on suuri valta ja vaikutus
Moni suomalainen on elänyt sellaisessa kristillisessä ilmapiirissä, jossa Raamattua lähestytään yhden jumalallisen totuuden sisältävänä, suljetun ja muuttumattoman totuuden kirjana.
Luterilaisissa seurakunnissa tämä näkemys alkoi murtua 1970-luvulla, eikä se enää edusta valtavirtaa. Helluntailaisuudessa ja muissa vapaakirkoissa näkemys näyttää olevan murtumassa 2000-luvulla.
Aika ajoin näkemys haastetaan. Uusimman haasteen esittää Paavo Huotarin ja Ville Mäkipellon räväkän nimen saanut, tutkimukseen perustuva Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava 2023). Jouhevasti kirjoitettu teos muistuttaa (jälleen kerran), että ei ole olemassa yhtä ainutta ja aitoa Raamatun alkutekstiä eikä kirjakokoelma ole yksi- vaan moniääninen.
Voidaan jopa sanoa, että Raamattu on maailman muokatuin kirja. Se on syntynyt satojen vuosien aikana erilaisissa historiallisissa tilanteissa, kun eri aikojen ihmiset ovat koittaneet säilyä hengissä ja ymmärtää toisia ihmisiä, historian tapahtumia ja Jumalaa.
Jos ja kun näin on, mistä ihminen nyt löytää tuen ja turvan, kun moniäänisestä ja kovin inhimillisestä Pyhästä Kirjasta ei siihen näytä olevan? Miten enää voisimme kutsua Raamattua Jumalan sanaksi?
Olen itse käynyt läpi edellä kuvatun murroksen ja jossain mielessä elän siinä edelleen. Kokemani pohjalta kerron neljästä löydöstä, jotka ovat minua auttaneet hahmottamaan pyhien kirjoitusten merkitystä.
ENSIMMÄINEN LÖYTÖ on hyvin yksinkertainen. Tiedän Jumalasta varsin vähän. Tarvitsen jotakin, mihin tarttua, jotta voisin etsiä hänen seuraansa. Etsin häntä sanasta, josta luen, että hänkin etsii minua.
Jumalaa ei ole mahdollista oppia tuntemaan ohi Raamatun tai ilman Raamattua, mutta Raamatun tunteminen ei vielä ole Jumalan tuntemista.
Joka kerta Jumalan puhe, hänen sanansa minulle, on lahja, ihme. En voi sitä määrätä, voin vain viipyä sanan äärellä. Yhtäältä ihminen on Jumalan puheen edessä kuin kuollut Lasarus haudassa. Pelastava ääni sanoo ulkopuolella: ”Tule ulos.” Ihminen ei tee mitään. Toisaalta ihminen on kuin Kleopas ja hänen toverinsa Emmauksen tiellä. Kerron omin sanoin hädästäni, pyydän apua ja Jumala näkee tarvitsevan.
Vuosisatojen aikana lukuisat etsijät ovat kysyneet, mistä Jumalaa tulisi etsiä, miten Hänet voisi löytää, missä Jumala on? Toinen löytöni on yksinkertainen vastaus tuohon kysymykseen.
Jumala asuu sekä pyhissä kirjoituksissa että ihmissydämessä. Näistä ensimmäisen opin jo lapsuudessa, kun taas jälkimmäisen olen löytänyt myöhemmin. Sen omaksumista on vaikeuttanut mieleni sopukoista kaikuva opetus: älä luota omaan kokemukseesi, älä omaan järkeesi, usko ja luota ainoastaan Jumalan sanaan.
Tänään ymmärrän, että Jumala puhuu myös inhimillisen kokemuksen kautta. Lisäksi näen, että jos Jumala ei asu sisimmässäni todellisesti, jos Hänet on aina haettava ulkopuolelta, milloin mistäkin ja millä tahansa tavalla, silloin minulla ei ole Jumalaa.
Mistä tiedän, että Jumala asuu myös minussa? Tiedän siksi, että Hän lupaa näin omassa sanassaan ja hetkittäin myös koen tämän todeksi.
Raamatun lukeminen, hengellinen harjoitus, raamattumietiskely, on Jumalan aikaa minun kanssani ja minun aikaani hänen kanssaan. En voi olla mitään muuta kuin juuri se minä, joka olen. Otan todesta sekä oman mieleni liikahdukset, kaiken mitä tapahtuu että Jumalan puheen kuuntelemisen.
Äärimmäisen yksinkertainen ja hyvin toimiva on ohje: Ajattele, että Jeesus istuu viereesi ja kysyy, mitä sinulle ihan oikeasti kuuluu tai mitä luettu teksti sinussa herättää?
Lukiessani tänään Raamattua, astuessani sisään kirkkoon, kuunnellessani saarnaa ajattelen astuvani suureen silmille näkymättömään huoneeseen, ehkä temppeliin, jossa kaikuu monen ja monenlaisen ihmisen puhe. Tämä on kolmas löytöni.
Liityn ajatusten, näkemysten ja mielipiteiden virtaan, joka on alkanut kauan ennen omaa aikaani. Ehkä olen vähän myöhässä. Joka tapauksessa huomaan, että nämä puheet ja keskustelut ovat alkaneet jo aikoja sitten. Itse asiassa taitaa olla niin, että keskustelu on alkanut jo silloin, kun yksikään tämän hetken keskustelijoista ei ollut vielä syntynytkään. Kuunneltuani aikani liityn keskusteluun, minua kuunnellaan, yhdessä yritämme ymmärtää elämää ja tukea toisiamme.
Meitä kaikkia yhteen kokoontuneita yhdistää kolme seikkaa. Ensinnäkin tieto siitä, että minut, sinut, meidät kaikki on kutsuttu mukaan. Emme olisi itse ymmärtäneet tulla, mutta tulimme, koska meidät kutsuttiin.
TOISEKSI MEITÄ yhdistää tietoisuus siitä, että olemme vastuussa siitä, mitä puhumme, mihin päädymme. Emme ole vastuussa vain toinen toisillemme, vaan on olemassa Kaikkivaltias, jolle jokainen on viime kädessä vastuussa koko elämästään.
Ja kolmanneksi meitä yhdistää tietoisuus siitä, että tämä Kaikkivaltias, meidän Jumalamme, ei ole keskustelun ulkopuolinen seuraaja, vaan aktiivinen osallistuja. Hän haluaa vaikuttaa siihen, mitä sanotaan, hän haluaa ohjata elämämme suuntaa.
Jonkin ajan kuluttua minun on poistuttava. Astuessani ovesta ulos totean, että keskustelu jatkuu ja joukko uusia ihmisiä on tulossa mukaan.
NELJÄS LÖYTÖNI on Petri Luomasen kehittämä ajatus kristinuskosta telttana (Sisäänkäyntejä Raamattuun. Tulkitsijan kirja. Kirjapaja 2017). Teltassa on neljä sisääntuloa, joiden kautta uskoon on tultu sisään ja tullaan edelleen. Nämä ovat kertomukset (narraatio), etiikka (yhteiskunnan heikossa asemassa olevat täysvaltaisena mukaan, Jeesuksen esimerkki), rituaalit (kaste, ehtoollinen) ja oppi (dogma).
Erityisesti kolme ensimmäistä kannattelivat kristillistä liikettä sen alkuvaiheissa ja niiden varassa liike kehittyi. Oppi tuli merkittäväksi vähän myöhemmin.
Teltan paalujen välille pingotettu kangas muodostaa rajan: sisäpuolella olemme ”me”, ulkopuolella ovat ”muut”. Kankaalla on toinenkin tehtävä: se yhdistää paalut toisiinsa. Esimerkiksi etiikkaa ei välity pelkästään etiikan kulman kautta – suorana eettisten arvojen ja normien opettamisena ja niistä keskustelemisena – vaan myös kertomusten kautta.
Ajan saatossa kangas kuluu, se täytyy kutoa uudestaan. Silloin teltan tekemisen traditioon yhdistyvät uudet materiaalit ja uusi kokemus. Niinkin voi käydä, että yhtenä päivänä teltan kupoli aukeaa ja taivas tulee näkyviin.
Jumalan sana ei ole suljettu kokonaisuus, se elää ja avautuu keskustelussa toisten ja Jumalan kanssa. Sen tulkinnat elävät ja juoksevat. Se ei tule ainoastaan ylhäältä, vaan myös vierestä.
Sanan sattuessa kohtaavat se, mikä tulee ylhäältä, ulkopuolelta, Jumalan luota ja se, mikä tulee alhaalta, tästä elämästä.
[post_title] => Essee: Miten Raamattua voi kutsua Jumalan sanaksi – neljä löytöä Raamatun merkityksestä [post_excerpt] => Voidaan jopa sanoa, että Raamattu on maailman muokatuin kirja. Se on syntynyt satojen vuosien aikana erilaisissa historiallisissa tilanteissa, kun eri aikojen ihmiset ovat koittaneet säilyä hengissä ja ymmärtää toisia ihmisiä, historian tapahtumia ja Jumalaa. Jos ja kun näin on, mistä ihminen nyt löytää tuen ja turvan, kun moniäänisestä ja kovin inhimillisestä Pyhästä Kirjasta ei siihen näytä olevan? Miten enää voisimme kutsua Raamattua Jumalan sanaksi? [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => essee-miten-raamattua-voi-kutsua-jumalan-sanaksi-nelja-loytoa-raamatun-merkityksesta [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-01-26 10:25:01 [post_modified_gmt] => 2024-01-26 08:25:01 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=52590 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Essee: Miten Raamattua voi kutsua Jumalan sanaksi – neljä löytöä Raamatun merkityksestä [title] => Essee: Miten Raamattua voi kutsua Jumalan sanaksi – neljä löytöä Raamatun merkityksestä [href] => https://staging.kotimaa.fi/essee-miten-raamattua-voi-kutsua-jumalan-sanaksi-nelja-loytoa-raamatun-merkityksesta/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 52591 )
Essee: Miten Raamattua voi kutsua Jumalan sanaksi – neljä löytöä Raamatun merkityksestä
Maa on niin kaunis tulee jostain syvältä sisältäni. Osaan sen ulkoa, kuten yllättävän monta muutakin virttä. Yhdessä laulaminen tuntuu omituisen hyvältä, ja hetken ajan kuvittelen taas kuuluvani tähän joukkoon. Kirkolliskokouksen päätösmessussa on ylimääräistä tunnelatausta, sillä se merkitsee samalla koko nelivuotiskauden loppua. Emme näe toisiamme enää ainakaan tällä kokoonpanolla.
Turun tuomiokirkko on aikakone. Sinne astuessaan tuntuu kuin siirtyisi toiseen epookkiin ja toiseen todellisuuteen. Säkeen ”miespolvet vaipuvat unholaan” kohdalla aistin ympärilläni historian laskokset.
Tuomiokirkon seinät ovat todistaneet monen sukupolven elämänvaiheet omine pyrkimyksineen, saavutuksineen ja pettymyksineen. Siellä on laulettu ja rukoiltu jo seitsemän vuosisadan ajan. Se on niin pitkä ajanjakso, että on mahdotonta kuvitella todellisuutta, jossa kirkon rakentajat elivät.
Vaivattomuus, jolla virren sanat virtaavat ulos suustani, muistuttaa minua jälleen kerran siitä, kuinka läpikotaisin olen kristillisen kulttuurin kasvatti. Se on jotain sellaista, jota en saisi juurittua itsestäni irti vaikka kuinka haluaisin tai vaikka kuinka yrittäisin ”kääntyä” johonkin toiseen ”uskoon”.
"Virrenveisuu muistutti minua siitä, että pääni sisällä asuva maailmankatsomus perustuu pitkälti saamaani kasvatukseen, lapsuudessa omaksumiini ajattelutapoihin ja ideaaleihin."
SILTI KYSYN itseltäni jälleen kerran: Mitä ihmettä minä oikein teen täällä? Ei minua oikeasti kiinnosta ne asiat, joita kirkolliskokous käsittelee. Enhän edes koskaan käy kirkossa tai muissa seurakunnan tilaisuuksissa. Eihän minulla pitäisi olla mitään tekemistä tämän järjettömän hallinnollisen hirviöelimen kanssa, jossa vuodesta toiseen jahnataan sellaisista itsestään selvistä asioista kuin sukupuolten tasa-arvo ja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuus.
Olen väistämättä tullut pohtineeksi sitäkin, edellyttääkö kirkolliskokouksessa toimiminen kokemusta siitä, että on niin sanotusti uskovainen. Päätösmessu muistutti minua kahdestakin syystä, joiden perusteella koko kysymys on absurdi.
Ensinnäkin Turun tuomiokirkko loihti eteeni kosmologisen näkökulman, josta katsottuna minun uskomiseni tai uskomattomuuteni tuntuu kovin vähäpätöiseltä asialta. Historian suuri hammasratas jatkaa kierrostaan minun vakaumuksestani piittaamatta. Olen hiekanmurunen universumin tiimalasissa. Tämä on mielestäni myös kristinuskon horisontti.
Toiseksi virrenveisuu muistutti minua siitä, että pääni sisällä asuva maailmankatsomus perustuu pitkälti saamaani kasvatukseen, lapsuudessa omaksumiini ajattelutapoihin ja ideaaleihin. Tässä istun, enkä muuta voi. Kiitos vaan isä ja äiti, olisitte voineet edes harkita sirkustaiteilijan uraa, mutta valitsitte sitten teologian ja lähetystyön!
EN KUITENKAAN valita, sillä olen kuluneen neljän vuoden aikana tempautunut mukaan mitä ihmeellisimpiin keskusteluihin ja kiistoihin. Ehdotuksemme siirtyä sukupulineutraaleihin työnimikkeisiin kirkossa sai heti tuulta purjeisiinsa.
Kenttäpiispaa koskeva aloitteemme karahti puolestaan kiville: kyseenalaistimme sen, että puolustusvoimien hengellisen työn johtajaa nimitetään piispaksi ja että hänellä on viran suoma oikeus osallistua kirkolliskokoukseen.
Edustajatoverieni somepäivityksiä lukiessani huomasin, että koko kauden tärkein urakka oli kirkkolain uudistus. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, etten ymmärtänyt siitä tai sen käytännön merkityksestä mitään. Mutta sen symbolinen painoarvo yllätti minut täysin. Se tiivistyi käsitteeseen tunnustuspykälä.
Jos kirkolliskokouksen lähete- ja päätöskeskusteluja on uskominen, niin tunnustuspykälä on aika korkeassa asemassa kristinuskon opinkappaleiden joukossa. Kuulosti siltä, että sen ”kaatuminen” olisi merkinnyt vakavaa uhkaa kristinuskon tulevaisuudelle Suomessa.
Kyse oli lyhyesti sanoen siitä, määritelläänkö Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustus – siis se, mihin kirkossa uskotaan – Suomen laissa vai niin sanotussa kirkkojärjestyksessä. Yritin miettiä pääni puhki, miksi opin määritteleminen nimenomaan kirkkolaissa oli niin tärkeää.
En keksinyt muuta selitystä kuin sen, että lakikirjassa kirkon autonomian ajatellaan olevan turvatumpi suhteessa yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin. Mitä sementoidumpi kirkon asema on, sitä paremmin se onnistuu suojautumaan muutoksen tuulilta.
KUULUIN SIIHEN kirkolliskokouksen yksinkertaiseen enemmistöön, jonka mielestä samaa sukupuolta olevien parien pitäisi saada kirkkohäät. Vaikka asia ei ehkä ole kosmologisesta näkökulmasta suurensuuri, sillä on erityistä merkitystä juuri nyt osana yhteiskunnallista keskustelua yhdenvertaisuudesta.
Asiana yhdenvertaisuus ei ole millään muotoa kirkolle vieras, sillä me kristityt uskomme Jumalan luoneen jokaisen yksilön omaksi kuvakseen, ja siksi ihmiset ovat samanarvoisia ihan riippumatta siitä, millaisiksi he ovat syntyneet.
Iso osa nelivuotisen kokouksen käsittelemistä asioista koski sitä, miten kirkko on toimintansa järjestänyt. Kaikki yritykset uudistaa tai edes kyseenalaistaa kirkon hallintoa ohjattiin kuitenkin kohteliaasti eteenpäin kohti hamassa tulevaisuudessa koittavaa h-hetkeä, kun kirkossa suoritetaan Suuri Rakenneuudistus. Sitkeiden huhujen mukaan Kirkkohallitus on asettanut salaisen työryhmän etsimään tarkempaa tietoa sen tulevasta ajankohdasta Ilmestyskirjan sivuilta.
"Väitän kirkolliskokouksessa tarvittavan kaltaisiani maallikoita, jotka tulevat, jos eivät ihan kirkon ulkopuolelta niin ainakin sen liepeiltä, sieltä mistä on näköyhteys maailmaan."
KOKOUKSEN AIKANA minua alkoi yhä enemmän kiinnostaa edustuksellisuus. Keitä kirkolliskokouksessa istuu ja millä perusteella? Papit valitsevat keskuudestaan 32 edustajaa ja seurakuntien luottamushenkilöt 64 maallikkoedustajaa, minkä lisäksi kirkolliskokoukseen kuuluvat kaikki piispat. Minua askarrutti erityisesti eturivissä istuvien piispojen rooli, se kuinka pieniin asioihin he puuttuivat ja kuinka suuriin asioihin he jättivät keskustelussa ottamatta kantaa.
Herätysliikkeillä on kirkolliskokouksessa pelottavan suuri valta. Sain vaikutelman, että aika moni oli paikalla varmistamassa oman taustayhteisönsä toimintamahdollisuudet kirkossa, vaikka ideana on nimenomaan koko kirkon edustaminen.
SEURAAVAT KIRKOLLISKOKOUSVAALIT järjestetään helmikuussa 2024. Millaisia ihmisiä siellä tarvitaan? Itserakkaalta kuulostamisen uhallakin väitän kirkolliskokouksessa tarvittavan kaltaisiani maallikoita, jotka tulevat, jos eivät ihan kirkon ulkopuolelta niin ainakin sen liepeiltä, sieltä mistä on näköyhteys maailmaan. Ongelmana on vain se, että he eivät koe kirkkoa, saati kirkolliskokousta, mielekkääksi toimintaympäristöksi. Minut sinne veti sukupolvien ketju.
Kirkon tulevaisuuden kannalta jättipotti edustajien joukossa olisi nuorehko koulutettu nainen, joka edustaisi ponnekkaasti sukupolvensa näkemyksiä maailmanmenosta. Erinomaista olisi, jos hän vielä osaisi ilmaista ajatuksensa kielellä, jota kirkossa ymmärretään, eli sekoittaa puheisiinsa sopivassa suhteessa hallintojargonia ja hurskaita toiveita.
Minun puolestani hän voisi olla mielipiteiltään vaikka kuinka radikaali, sillä kirkkoon syvälle pesiytynyt pysähtyneisyys kaipaa vastapainokseen reipasta ravistelua.
[post_title] => Essee: Neljän vuoden ihmiskoe [post_excerpt] => Mitä ihmettä minä teen täällä, kysyi kirkolliskokousedustaja Olli Löytty itseltään kuluneen istuntokauden aikana. Siitä huolimatta tämä hallinnollinen hirviöelin tarvitsisi juuri hänen kaltaisiaan maallikoita. [post_status] => publish [comment_status] => closed [ping_status] => closed [post_password] => [post_name] => essee-neljan-vuoden-ihmiskoe [to_ping] => [pinged] => [post_modified] => 2024-01-09 13:25:38 [post_modified_gmt] => 2024-01-09 11:25:38 [post_content_filtered] => [post_parent] => 0 [guid] => https://www.kotimaa.fi/?p=51666 [menu_order] => 0 [post_type] => post [post_mime_type] => [comment_count] => 0 [filter] => raw ) [title_attribute] => Essee: Neljän vuoden ihmiskoe [title] => Essee: Neljän vuoden ihmiskoe [href] => https://staging.kotimaa.fi/essee-neljan-vuoden-ihmiskoe/ [module_atts:td_module:private] => Array ( ) [review_source:protected] => author [td_review:protected] => Array ( ) [user_reviews_overall:protected] => 0 [is_review:protected] => [post_thumb_id:protected] => 51667 )