Helsingin yliopiston globaalin teologian, maailmankuvien ja aatevirtausten apulaisprofessori Ville Päivänsalo arvioi sunnuntaina Helsingissä päättyneen pohjoismaisen systemaattisteologisen konferenssin monella tavalla onnistuneeksi.
– Mielessä liikkuu ennen kaikkea kiitollisuus siitä, että niin moni teologi ympäri Pohjoismaita oli valmis tulemaan tänne kylmään Helsinkiin. Keskustelu konferenssissa oli todella antoisaa, Päivänsalo tiivistää.
Kahdeksannentoista pohjoismaisen systemaattisteologisen konferenssin teema oli ekumeeniset ja uskontojenväliset haasteet. Konferenssin aihepiireistä nousseista keskusteluista Päivänsalo tiivistää tärkeimmät:
– Ensimmäisenä tulee mieleen islamin vaikutusvallan nopea kasvu Pohjoismaissa ja Suomessa sekä tätä osaltaan vauhdittava turvapaikanhakijoiden virta Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta.
Päivänsalon mukaan konferenssin keskusteluissa pääpaino oli selvästi myönteisessä suhtautumisessa monikulttuurisuuden lisääntymiseen. Vieraanvaraisuutta korostettiin keskeisenä kristinuskon arvona.
– Silti esiin tuli myös todella vakavana haasteena radikalisoitunut islam. Miten monikulttuurisuuskehitys ei ylipäänsä johtaisi identiteettien radikalisoitumiseen? Entä miten Euroopan kirkot onnistuisivat entistä paremmin vastaamaan humanitaarisiin haasteisiin ja samalla rakentamaan rauhaa jo konfliktialueilla? Päivänsalo hahmottelee.
Muina keskeisinä teemoina hän mainitsee kysymyksen toivosta, jota käsitteli esityksessään varsinkin konferenssiin osallistunut Kirkkojen maailmanneuvoston pääsihteeri Olav Fykse Tveit, sekä kysymyksen Kristuksen ainutlaatuisuudesta ja Jumalan armosta.
Kirkko ja akateeminen teologia sopivat yhteen
Länsimainen akateeminen teologia on itsenäistä. Joskus siinä on esiintynyt myös tietoisia pyrkimyksiä mahdollisimman suuren hajuraon tekemiseen kirkkoihin ja uskonnollisiin yhteisöihin.
Toisaalta tiede on sidoksissa myös yhteiskunnassa vaikuttaviin organisaatioihin. Lääketiedettä harjoitetaan siksi, että sairaaloissa sairaita voitaisiin parantaa. Vaikka akateemisen teologian kysymyksenasetteluilla ei aina haeta suoraa käytännöllistä hyötyä, ei tätä tutkimusta kuitenkaan kokonaisuudessaan harjoiteta sen itsensä vuoksi. Esimerkiksi Suomessa kansankirkkojen papisto saa akateemisen koulutuksen, ja ylipäätään kirkot ja uskonnolliset yhteisöt hyötyvät akateemisen tutkimuksen tuloksista.
Konferenssin päätöspäivänä järjestettiin Helsingin tuomiokirkossa messu, jota konferenssin järjestäjät olivat osaltaan toteuttamassa seurakunnan yhteistyökumppaneina. Ekskursioita järjestettiin puolestaan Uspenskin katedraaliin, Helsingin synagogaan ja yhteen helsinkiläiseen islamilaiseen yhteisöön.
Konferenssiin osallistui korkean tason kirkonihmisiä. Olav Fykse Tveitin ohella mukana olivat Ruotsin arkkipiispa Antje Jackelén ja Porvoon piispa Björn Vikström sekä esimerkiksi imaami Anas Hajjar.
Päivänsalon mukaan teologian alalla näyttää tulleen entistä vaikeammaksi vaalia jonkinlaista täydellistä erotusta tieteellisen ja käytännöllisesti suuntautuneen teologian kanssa.
– Teologiaa kehitetään joka tapauksessa akateemisten tutkimusten lisäksi vahvasti myös käytännöllisissä konteksteissa. Akateemisempien ja kirkollisessa elämässä päätoimisesti mukana olevan teologien on siten hyödyllistä yrittää oppia toisiltaan, olipa tunnustuskunta mikä tahansa.
Konferenssi vahvisti Päivänsalon mukaan käsitystä, että teologian keskeiset aiheet nousevat edelleen paljolti yhteiskunnallisista ja kirkollisista käytännön haasteista.
– Siten teologiaa voidaan tosiaan pitää eräänlaisena katsomusanalyyttisena lääketieteenä, pyrkimyksenä parantaa maailmaa niillä välineillä, joita parantamiseen soveltuvilla teologian aloilla on käytettävissä, Päivänsalo sanoo.
Toisaalta hänestä on niin, että aina kun teologia menee liian pitkälle – ikään kuin reaktiiviseksi – nostetaan yhä uudestaan tarve tarkastella teologian keskeisiä teemoja niiden sisäisestä klassisesta dynamiikasta käsin.
– Itselläni ei ole ollut tapana kiinnittää paljonkaan huomiota siihen, missä tehtävässä joku teologi palvelee kuunnellessani häntä. Vastaavasti esimerkiksi talouden ja politiikan tutkijat ottavat joskus kantaa suoraan yhteiskunnallisiin kysymyksiin käytännön keskeltä ja joskus akateemisesti, Päivänsalo sanoo.
Pohjoismaiseen luterilaisuuteen on tullut vallan kritiikki
Pohjoismainen yhteydenpito on perinteisesti ollut myös Suomessa melkein arvo sinänsä. Päivänsalo mielestä pohjoismaista luterilaisuutta luonnehtii globaalissa katsannossa sen asema enemmistöuskontona ja samalla kansankirkollisuus.
– Perinteisesti tähän on myös liittynyt tietty myönteisyys valtiovaltaa kohtaan, joskin tilanteen on nähty olevan osin muuttumassa.
Päivänsalon arvion mukaan globaalin etelän kirkoissa, esimerkiksi Intiassa, luterilaisuuteen kuuluu hyvinkin vahvaa yhteiskunnallis–poliittista kritiikkiä. Myös Luterilaisen maailmanliiton suunnasta kuuluu myös usein kriittisiä ja profeetallisia äänenpainoja.
– Pohjoismaisen luterilaisuuden kontribuutioon näyttää edelleen kuuluvan sitkeästi tietynlainen poliittinen maltillisuus verrattuna moniin globaalin etelän poliittisen teologian suuntauksiin. Tosin arkkipiispa Jackelén muistutti esimerkiksi siitä, että aivan liian helposti hyväksymme sellaiset globaalit rakenteet, jotka ovat ihmisten terveydelle paljon haitallisempia kuin tavanomaiset hieman epäterveelliset ruokailutottumukset. Siten ainakin globaalin tason poliittinen kritiikki kuuluu nykyisin eräällä tapaa myös luterilaisuuden pohjoismaiseen valtavirtaan, Päivänsalo pohdiskelee.
Pohjoismainen kirkkojen ja valtion suhde oli konferenssissa myös keskusteluissa.
– Kysyttiin esimerkiksi sitä, muistuttavatko luterilaiset kirkot Pohjoismaissa liikaa palvelu- tai vakuutuslaitosta. Toisaalta kirkon ei haluttu samastuvan myöskään esimerkiksi yhteisöllisyyteen sinänsä, vaikka monissa muissa maissa luterilaisuus on yhteisöllisempää ja yhteisöllisyyttä toivottiin lisääkin.
Päivänsalon mukaan tällä hetkellä kirkko–valtio-suhteesta vaikuttaa teologien kesken olevan selvästi kaksi koulukuntaa.
– Yksinkertaistettuna niin, että olisiko hyvä vai huono asia, että Pohjoismaissa kirkko menettäisi tiettyä institutionaalista luonnettaan, tai toisin sanottuna pääsisi eroon siitä.
Pohjoismaista luterilaisuutta näyttäisi Päivänsalon mukaan edelleen luonnehtivan eräänlainen tavallisen kohtuullisen elämän arvostus.
– Myös huoli radikalismista, nousipa se miltä uskonto- tai ideologiataustalta tahansa, vahvistaa tarvetta arvostaa pohjoismaista tavallista elämäntapaa. Nykyisin radikaalit identiteetit kiinnostavat usein eräänlaisena vastateesinä tavallisuudelle, kohtuullisuudelle ja jopa tietynlaiselle laitosmaisuudelle, mutta juuri radikalismia hillitseviä piirteitä yhteiskunta tarvitsisi, Päivänsalo toteaa.
Pohjolan yhteinen kieli on nykyään englanti
Pohjoismaiset eri alojen tieteelliset kokoukset pidetään nykyisin yleensä englanniksi. Englanti oli myös Helsingissä nyt päättyneen konferenssin kieli. Käytännössä on siis luovuttu ajatuksesta, että kaikki osallistujat puhuisivat äidinkieltään ja suomalaiset koulussa opittua ruotsia.
– Jos pohjoismaiset teologit puhuisivat yhtä sujuvasti ruotsia kuin englantia, niin varmaankin tuo kieli voisi edelleen olla yhtä hyvin ruotsi. Toisaalta kun nykyisin nuoremmatkin osallistujat ovat tottuneet esittelemään tutkimuksiaan sujuvasti englanniksi, en ainakaan itse näe miksi asiaa täytyisi tehdä sen vaikeammaksi, Päivänsalo sanoo.
Esimerkiksi suomalaisille voisi olla hyvä harjoitella ruotsia tällaisissa konferensseissa, mutta Päivänsalon mukaan ei olisi tarkoituksenmukaista, että kielikysymykset nousisivat näissä mitenkään suureen rooliin.
– Joskushan kielikysymykset ovat suorastaan haitanneet aiheisiin keskittyvää akateemista työskentelyä. Yksittäisiä ruotsin-, suomen- tai vaikkapa tanskankielisiä tärkeitä teologisia käsitteitä voi kyllä sitten esitellä ja analysoida erikseen.
Päivänsalo uskoo pohjoismaisen yhteydenpidon voimaan myös teologiassa.
– Elämme aikoja, jolloin pohjoismainen yhteistyö ylipäänsä näyttäytyy nähdäkseni tärkeämpänä kuin pitkään aikaan. Juuri toisilta Pohjoismailta meillä voisi edelleen olla kaikkein eniten opittavaa muun muassa monikulttuuristumisen matillisessa ja hallitussa edistämisessä. Konferenssi vahvisti käsitystäni, että paljon edellytyksiä keskinäiseen ymmärtämiseen enenevässä määrin on löydettävissä.
Päivänsalo arvioi, että tulevaisuuden pohjoismainen teologinen yhteistyö on entistä vähemmän taustaviritykseltään luterilaista.
– Se voi kuitenkin olla hyvässä mielessä entistä monipuolisempaa ja entistä paremmin pohjoismaisia yhteiskuntia ja uskonnollisia yhteisöjä hyödyttävää, Ville Päivänsalo toteaa.
Kuva: Veikko Somerpuro / Helsingin yliopisto