Taivalkosken seurakunnan kirkkoherra ja lääninrovasti Tuomo Törmänen on iloisesti yllättynyt, että Pohjois-Suomessa on lähtenyt liikkeelle aiempaa avoimempi ja rehellisempi keskustelu hoitokokouksista ja muista vanhoillislestadiolaisuuden kipukohdista.
– Kalevan uusi päätoimittaja Sanna Keskinen on ollut reipasotteinen. Perinteisesti aiheen käsittely on ollut täällä hyvin varovaista, mutta ehkä aika on nyt vihdoin kypsä sille, että näitä kysymyksiä käsitellään pohjamutia myöten, Törmänen sanoo Kotimaalle.
Törmänen oli osaltaan virittelemässä keskustelua lestadiolaisuuden ongelmien kohtaamisesta viime syksynä Rovaniemen kirkkoherranvaalin yhteydessä. Hän tekee liikkeestä myös väitöskirjaa, aiheenaan lestadiolaisuuden ja poliittisen vasemmiston kohtaaminen Pohjois-Suomessa vaaran vuosina 1944–1948.
– Suvussani on lestadiolaista taustaa, mutta itse en ole ollut koskaan lestadiolainen. Kun otan kantaa näihin asioihin, lähipiiristänikin sanotaan, että olisi parempi olla hiljaa. Tutkijana kuitenkin ajattelen, että juuri siitä, mistä ei haluta puhua, pitää puhua.
”Termiä hoitokokous käytetään hyvin monella tavalla”
Torstaina 14.1. Oulun rauhanyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja Timo Aho puhui Kalevassa hoitokokouksista tavallisesta poikkeavalla tavalla todeten, että hoitokokoukset ovat keskeinen osa hänen johtamansa yhdistyksen toimintaa. Kotimaan jutun aiheesta voi lukea täältä.
Tämä on herättänyt keskustelua sekä liikkeen sisällä että ulkopuolella ja nostanut esiin kysymyksen käsitteiden määrittelystä.
– Ongelma on, että termiä hoitokokous käytetään hyvin monella tavalla. Aho käytti termiä tavanomaista laajemmassa merkityksessä. Yleensä sitä käytetään vain tilanteista, joihin liittyy selkeää, usean ihmisen harjoittamaa hengellistä painostusta hoidettavaa kohtaan, sekä tavoite pitää oman liikkeen jäsenet ruodussa opillisesti ja elämäntavan osalta, Tuomo Törmänen sanoo.
Myös vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluva Kiimingin seurakunnan kirkkoherra Pauli Niemelä hämmästeli Timo Ahon näkemyksiä julkisessa Facebook-päivityksessään.
Hän totesi, että herätysliike on pahoitellut ja pyytänyt anteeksi hoitokokouksissa ilmenneitä harhaoppeja ja käytänteitä, joten on erikoista, jos hoitokokoukset ovat yhä osa jonkin rauhanyhdistyksen tavallista toimintaa. Sielunhoito perustuu Niemelän mukaan ihmisen omaan toiveeseen ja kunnioittavaan kohtaamiseen.
Samaa painottaa Tuomo Törmänen.
– Tavalliseen sielunhoitoon ei koskaan kuulu minkäänlainen painostus eikä julkisuus. Kyse on myötätuntoisesta ja empaattisesta rinnalla kulkemisesta ja asioiden pohdiskelusta, johon aloite tulee aina henkilöltä itseltään.
– Myös vanhoillislestadiolaisuuden sisällä harjoitetaan tällaista sielunhoitoa, mutta se ei tapahdu hoitokokouksissa.
Törmäsen mukaan hoitokokouksella on aina selkeä tavoite: Se on herätysliikkeen näkökulmasta onnistunut, jos hoidettava pysyy sen päätteeksi ruodussa eli opettaa ja elää taas kuten vanhoillislestadiolaisuudessa on nähty hyväksi. Hoitokokous pitää rajat kirkkaana, ja aloite siihen tulee aina joltakin muulta kuin hoidettavalta itseltään.
Ongelman ytimessä väitetty yksimielisyys opissa ja elämäntavassa
Tuomo Törmäsen mukaan vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokoukset eivät ole nykyään samanlaisia kuin 1970-luvulla, jolloin rivimummoja ja -pappoja hoidettiin väärästä hengestä jopa viikoittain koko rauhanyhdistyksen edessä.
– Nykyisin hoitokokoukset ovat harvinaisempia ja kohdistuvat usein jollain tavoin vaikutusvaltaisiin ihmisiin kuten nuoriin teologeihin.
Niiden tarpeellisuus perustuu liikkeessä Törmäsen mukaan ennen kaikkea siihen, että lestadiolaisuuden perusrakenteisiin kuuluu ajatus yksimielisyydestä ja muuttumattomuudesta opissa ja elämäntavoissa.
– Liike ei kestä sitä, että tämä perusrakenne tulee nykyään jatkuvasti haastetuksi. Kokemuksesta tiedän, että vierekkäisten paikkakuntien rauhanyhdistyksissäkin on käytännössä eri linjauksia eri asioista. Nettiaika ja koronan aiheuttama etäaika tekevät kuvitellun yhtenäisyyden vaalimisesta vaikeaa.
Asiaa yritetään selvittää hoitokokouksin ja sisäisellä opetuksella, mutta liikkeen on Törmäsen mukaan välttämätöntä löytää jatkossa muita ratkaisuja.
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n 9.1. pidetty puhujienkokouksen alustus on netissä kaikkien vapaasti kuunneltavissa.
– Alustuksessa painotettiin hätkähdyttävästi, että vanhoillislestadiolaisten ei pitäisi avioitua ei-lestadiolaisten kanssa. Tätä perusteltiin useilla raamatunkohdilla. En ole pitkään aikaan kuullut julkisesti aivan tällaista puhetta, Törmänen sanoo.
”Vanhoillislestadiolaisuuden kipukohdista puhuttaessa käytetään paljon sanallista kikkailua”
Tuomo Törmäsen mukaan hoitokokoukset ovat raflaava ja mediaseksikäs aihe, mutta oikeasti se on vain yksi kipukohta liikkeen ja evankelis-luterilaisen kirkon välillä. Hän peräänkuuluttaa laajaa ja syvää keskustelua niistä.
– Ongelmat eivät häivy vaikenemalla. Eteenpäin päästään vain kohtaamalla kipukohdat yhdessä. Näistä asioita puhuttaessa käytetään paljon sanallista kikkailua. Asioista pitäisi puhua avoimesti tavalla, jonka kaikki ymmärtävät.
Törmänen uskoo, että puolueeton teologinen tutkimus ja yhteiseen pöytään asettuminen mahdollistavat rakentavan yhteistyön yhteisessä kirkossa.
– Some ei ole paras paikka käsitellä näitä asioita. Kirkon pitäisi nyt vihdoin pohtia, mikä olisi paras foorumi ja kokoonpano pohtia näitä kysymyksiä niin, ettei keskustelu jäisi yksittäisten ihmisten heitoiksi.
Törmäsen mukaan liikkeestä lähteneiden ääni on kuulunut viime aikoina julkisuudessa hyvin, ja se on tärkeää.
– Meidän olisi kuitenkin tärkeää kuulla myös liikkeen jäsenten ääniä sekä vanhoillislestadiolaisia pappeja. Papit ovat usein vaikeassa välikädessä.
Lue myös:
***
Seuraa Kotimaata
Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ilmoita asiavirheestä