Olen tullut vieraalle maalle, Hiljaisen rukouslaulun retriittiin. Jotain tuttua tässä paikassa, Karjalohjalla sijaitsevassa Heponiemen hiljaisuuden keskuksessa, kuitenkin on minulle jo 14 vuoden takaa.
Silloin tulin tänne hiljentymään orpona ja syyllisenä. Isä oli kuollut, ja olin jättänyt hänet yksin viimeisenä yönä. Sitä taakkaa kannoin Puujärven rantoja kiertäessäni. Nuo kalliot ja puut. Tuolla lämpeni sauna. Tuolla asuin, Iltalassa.
Hyväksyvä ja avara hiljaisuus oli minulle silloin vierasta. Olin viljellyt ahdasta, moittivaa ja rankaisevaa hiljaisuutta läheisiäni kohtaan.
Nyt tulen tänne taas, rauhoittumaan ja etsimään uusia polkuja.
{kuva_5a58f08c-fc6c-469c-839d-b4693a026f6a}
Näillä rannoilla ovat muutkin kulkeneet etsimässä rauhaa. Kiertelen niemellä paikan entisten omistajien jalanjäljissä. Heistä ensimmäinen oli kirjailija ja valokuvaaja I. K. Inha, joka osti 1900-luvun alussa Pipolan talon hevoshaan ja rakennutti mökin ollakseen näillä rannoilla ”ikuisesti”.
Pysähdyn Maisterin tuvalla, josta Inha jatkoi levotonta matkaansa jo vuoden kuluttua. Hän myi paikan Juho ja Hildi Ennolalle, joiden koti valmistui vuonna 1904. Myöhemmin niemelle kohosi talousrakennuksia, sauna ja leskeyskoti Iltala sille puolisolle, joka eläisi kauimmin. Lapseton pariskunta avasi kotinsa ovet myös kahdelle pikkutytölle sekä kansanedustaja Hilda Käkikoskelle, joka oli Heponiemen vakiovieras. Tämä on vieraanvaraisuuden niemi.
Avaan Iltalan oven ja riisun kengät porstuassa. Kurkistan huoneeseen, jossa majoituin 14 vuotta sitten.
Kansio hyllyssä kertaa paikan historiaa. Ennolat testamenttasivat Heponiemen Diakonissalaitokselle vuonna 1912, pari vuotta ennen Juhon kuolemaa. Hildi antoi päärakennuksen Diakonissalaitoksen talouskoulun käyttöön, ja kun talo paloi vuonna 1917, koulu siirtyi Iltalaan. Iltala oli myös Hildin loppuvuosien koti.
{kuva_a6dde18f-568f-49a4-8c24-b22b45c4a5bd}
Vuosien varrella Heponiemi tarjosi lepoa, rauhaa ja turvaa yksinäisille naisille, Karjalasta tulleille evakoille ja diakonissoille sekä inkeriläisille pakolaisille. Myöhemmin täällä toimi lepokoti ja kehitysvammaisten perheryhmäkoti. Rippileirejäkin pidettiin.
Kun Heponiemen päällikkö ja retriitin toinen ohjaaja Sari Enkkelä avaa oven, vastaan läikähtää lämpö ja kahvin tuoksu. Eteisessä on korillinen villasukkia. Voi valita huoneensa ja asettua taloksi.
Heponiemen hiljaisuuden keskus vihittiin käyttöön palmusunnuntaina 1997, ja pian pidetyn ensimmäisen retriitin jälkeen tuhannet ovat tulleet tänne etsimään hiljaisuutta. Viipyneet hetken tai pidemmän tovin ja jatkaneet matkaa. Inha, Ennolat, sisaret, evakot, pakolaiset, lapset, nuoret, ja me, retriittiläiset.
Yhtenä heistä olen täällä. Isä on saanut levätä rauhassa jo pitkään mutta pilkistelee muistoissa. Pihalla oleva pajusta, rautalangasta ja tervasta tehty Jenni Tieahon taideteos Matkalla on kuin rapistunut vene, jota soudin Vaahteruksella, kun isä laski verkkoja.
Nyt kokoan itseäni yhteen paikkaan, ollakseni ilman arjen verkkoja ja verkostoja, muistojen ja odotuksen leikkauspisteessä, tässä hetkessä.
Ystävä varoitti, että aluksi voi kuulua ”kohinaa”, ennen kuin oikea taajuus löytyy. Kohinaa aiheuttaa se, että huomaan kaksien villasukkien lisäksi pakanneeni mukaan myös helmasyntini, tapani ja taipumukseni. Kuljen huoneen ovelta toiselle. Yritän saada parhaan mahdollisen: hyvä näköala, keinutuoli, kodikkuus, sopivasti erillään muista, lähellä kappelia ja ruokalaa.
Valitsen huoneen, jossa on kaksi ikkunaa: järvelle ja pihan puolelle metsään.
Myöhemmin harmittaa, etten ottanut sitä, jossa oli keinutuoli. Myöhemmin tajuan myös sen, että voin katsoa kerralla vain yhdestä ikkunasta, yhtä näköalaa. Tarvitsen kerralla vain yhdet villasukat. Voin istua yhdellä tuolilla. Juoda yhdestä kupista. Olla yhdessä paikassa kerrallaan. Aloittaa matkan yhdellä askeleella.
{kuva_8021da89-6863-4602-822f-01821d598a3e}
Huoneeni pöydällä odottaa kirja Ajatus joka kantaa. Marquise du Deffant rohkaisee: ”Matka ei ole mikään ongelma. Hankala on vain ensimmäinen askel.” Bertil Martinsonin miete hymyilyttää: ”Se joka ei tunnustele suljettuja ovia, voi olla lukittuna avoimien ovien taakse.” Tulipa tunnusteltua aika montaa majoitustilojen ovea.
Päivällinen alkaa iloisessa puheensorinassa. Vaihtavat kuulumisia, tutustuvat. Ruoka on taivaallisen hyvää, samoin tumma siirappinen leipä. Iltapalaksi jokainen tekee rasiaan eväät.
Sitten käydään läpi talon ja viikonlopun tapoja. Aloitan oman hiljaisuuteni etuajassa, vähän ulkopuolisena ja epävarmana.
En ole hiljaisuuden tyyppiä, retriittikonkari, jolla on mukavat vaatteet, villaa, huopaa ja huivia.
Farkut ja korvakorut ovat amatöörimäiset. Olen epävarma, saako katsoa, nyökätä, noteerata.
Mielikuvitus laukkaa. Entä jos huudan unissani apua tai lauteilla lipsahtaa: lisää löylyä! Ohjeet rauhoittavat. Olemme hiljaisuudessa, puhumatta, yhdessä, kukin tavallaan ja tiellään. Kun kohina vähenee, löytää oikean olonsa.
Siinä, missä ruokapöytä notkui herkuista, kirjahylly notkuu kiinnostavista teoksista. Se valinnan vaikeus! Lopulta sujautan kassiini lehtiön, kynien, avainten, villasukkien ja voiteiden sekaan iltalukemiseksi Jean Vanierin kirjan Elämme arkissa. Sen on kustantanut Sinapinsiemen ry, suomennos on Anna-Maija Raittilan ja Taisto Niemisen. Alkulehdellä on omistuskirjoitus: ”Heponiemeen Morbackan terveiset.” Se on kuin lämmin kosketus edesmenneeltä hiljaisuuden vaalijalta, Anna-Maijalta.
{kuva_3cf1959f-0e83-4886-b370-3d42c191da2b}
Kappelissa pysäyttää kauneus. Ruusut hehkuvat alttarilla, liekit loistavat hämärässä. Retriitin toinen ohjaaja Hilkka-Liisa Vuori, Hili, istuu kannel sylissään, iloisena ja levollisena. Hän ohjaa keskiaikaiseen hellään, hiljaiseen rukouslauluun. Oikeastaan ei tarvitse osata laulaa eikä rukoilla. Huokaisu riittää. Se on yksinkertaisin rukousääni. Sitten tarvitaan huokaisijan keho kaikupohjaksi.
Etenemme huokaisusta sydämellä soivaan a-ääneen ja otamme kädet mukaan. Laulamme aata useita kertoja painaen kädet sydämelle ja kuunnellen, miten se resonoi meissä. Sitten u-vokaali kädet kohotettuina Jumalan puoleen. Ja vielä e kurottaen ympärille, ja syvä o juuriin.
Samalla kädet piirtävät sitä maastoa, jossa olen yhteydessä itseeni, Jumalaan ja lähimmäiseen.
Yksinkertaista kokonaisen ihmisen ja luomakunnan teologiaa.
Rukoushetkessä monen käsi liukuu otsalta rintaan, olalta toiselle, ristinmerkki. Kolmen teologiaa. Muistan jollain arkisella ja yksinäisellä hetkellä ajatelleeni Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä ja kysyneeni: Pääseekö porukkaan? Ihan vaan tavallisena ihmisenä.
Rublevin Pyhä Kolminaisuus -ikoni kappelin seinällä vastaa kysymykseen ja kutsuu katsojan siihen yhteyteen, yhteiseen pöytään.
Käsien kohottaminen on helppoa. Olen löytänyt karismaattis-gregoriaanisen ylistyksen ja kaipauksen! Kun sanat tulevat mukaan, kädet vahvistavat niiden viestiä, sydämelle, ylös, sydämelle.
{kuva_8659626d-4497-4feb-8c09-34b34ccb080d}
Kannel helähtää ja vaimenee. Sari Enkkelä lukee Pyhän Birgitan rukouksen:
Jumala, tarvitsen hiljentämistä elämääni. Haluan jättää kaiken kiireen, turhat huolet ja läsnäolemattomat hetket, kaiken turhan perässä juoksemisen ja levottomat yöt. Haluan pysähtyä. Hengittää ja olla hiljaa. Kunnes sinä, Jumala, hengität minussa.
Kävelen kireässä pakkasessa Iltalan pihaan ja katselen hetken kuuta ja tähtiä. Valmiit sanat psalmista 8 löytyvät helposti lainattaviksi:
”Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?”
Muistan rakkaitani. Yksi on toisella puolella maapalloa. Toiset eri puolilla Suomea, kotona ja pitkällä matkalla maalle pudottamaan lumia katolta.
Ilmoitan heille retriittiohjaajan numeron, josta saa tärkeissä asioissa kiinni, ja suljen puhelimen. Olen irti verkoista, joihin olen pakonomaisesti takertunut: Facebook, WhatsApp, tekstiviestit, sähköpostit, iltapäivälehtien verkkosivut, televisio, tietokone…
Siirryn toisenlaiseen verkkoon, hiljaisuuteen, sanattomaan yhteyteen, luottamukseen. En kontrolloi, en ota kantaa. Irrotan otteeni.
Joku pitää rakkaani tiellä, joku kannattelee katolla ja maailman toisella reunalla, etteivät he putoa.
Mielessä on myös ystävien vastasyntynyt lapsenlapsi, joka taistelee hengestään. Jaksaako pieni hengittää? Jaksaako sydän? ”Tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?” mielessäni kaikuu.
Pidätkö? kysyn, kun puhallan pakkashuurua taivaalle.
Lasken sydämeni sydämeesi, Herra.
Lasken tahtoni tahtoosi, Herra.
Lasken rakkaani rakkauteesi, Herra.
Laulu ja kellon kilinä herättävät lauantaihin. Olen nukkunut kymmenen tuntia. Hili varoittikin, että huokailua ja laulua voi seurata syvä väsymys. Lisäisin: ruokailua, huokailua ja laulua.
Kello kilkattaa kappelin kulmalla hyvissä ajoin, mutta myöhästyn rukoushetken alusta värivoiteen verran. Olisin pärjännyt ilmankin, luomuna ja ajoissa, mutta mietin vaatteita ja mukaan tarvittavia tavaroita.
{kuva_ eb993490-7d82-4b7b-b60e-fb9889a3ba95}
Istun ja huokaisen. Joku haukottelee hartaasti. Ikonissa alttarilla Jeesus-vauvan poski on hellästi Marian poskea vasten. Muistan sitä vastasyntynyttä. Aina häntä ajatellessani mieleeni tulee ”Jeesuksen syli”. Vauva on vanhempiensa sylissä, mutta hän on heidän kanssaan myös Vapahtajan sylissä.
Hiljaisuuden retriitissä kuvat puhuvat ja vähät sanat korostuvat. Ei tarvitse lukea rivien välistä, ei noukkia olennaista viestiä puheen paljoudesta. Laulamme psalmin selviä sanoja:
”Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: ’Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani.’”
Nälkä. Leipä on imelää ja puuro pehmeää. Aurinko häikäisee ja lumi kimaltelee lasin takana. Lusikka kilahtaa lautasen reunaan. Kahvi tuoksuu muttei läiky, kun aamiaisen jälkeen keinahtelen keinutuolissa järveä katsellen. Puinen istuin tuntuu hyvältä selälle, aion toivoa tällaista 60-vuotislahjaksi. Kun nostan toisenkin jalkani jalakselle ja olen kokonaan keinun varassa, se heilahtaa keveämmin. Terästyvätkö kaikki aistit näin nopeasti?
Huoneessani luen mietelauseen: ”Kun käännät kasvosi kohti aurinkoa, et näe varjoa.” Ajatus on kuurosokean Helen Kellerin. Nautin omasta hiljaisuudesta ja toisten sanoista. Olen täällä, koska ”uskallettua on viipyä ja vaarallista on jatkaa matkaa”, kuten Birgitta sanoi ja rukoili:
Osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Täytä siis minun ikävöimiseni. Tulen luoksesi niin kuin sairas tulee lääkärin luo. Anna, Herra, minun sydämelleni rauha.
{kuva_7fde428a-0070-42d4-b43b-f987d8f1b98a}
Tammipolku johtaa kallion laelle käppyrämännyn kupeeseen, tikkojen koputukseen, pakkasen naksahteluun ja suojeltuun tammilehtoon. Puhelin on mukana vain kuvaamista varten, lentotilassa. Pääsen lähelle käpytikkaa, jota yritän saada asettumaan ruutuun. Ei tottele, kiertää kelon toiselle puolelle, pyrähtää pois. Yhteen kuvaan saan pysäytettyä sen lennon kelon ja kuusen välissä. Ihmisen tallaaman polun vieressä on lumessa kuoppa, josta jäljet johtavat metsään. En tunnista lajia makuusijasta enkä jäljistä.
Laskeudun kallion päältä tielle ja muistan sananlaskun: ”Eivät ihmiset vuoriin kompastu, vaan kiviin.” Rannassa on yllättävän lämmin. Aurinko tanssii. Lumen ja kallion pehmeät kaaret myötäilevät toisiaan. Jäällä joku tulee vastaan, hymyilee ja vahvistaa psalmin 8 sanoja:
”Ja kuitenkin sinä teit hänestä lähes jumal’olennon, sinä seppelöitsit hänet kunnialla ja kirkkaudella; panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkainsa alle: lampaat ja karjan, ne kaikki, niin myös metsän eläimet, taivaan linnut ja meren kalat ja kaiken, mikä meren polkuja kulkee. Herra, meidän Herramme, kuinka korkea onkaan sinun nimesi kaikessa maassa!”.
{kuva_056ac63f-e633-4d30-930e-317d74753f45}
Iltapäivällä käyn lyhyen keskustelun Hilin, ohjaajan kanssa. Aiheita olisi paljonkin. Joku ihminen ärsyttää sanomatta sanaakaan. Survon hänet mielikuvaani tietämättä hänen elämänkohtalostaan mitään. Ehkä joku toinen, ammoin minua ärsyttänyt tyyppi kurkkii hänen takaansa.
Sitten vertailu ja kilpailu. Aina voi vertailla: vaatteita, ulkonäköä, ikää, olemisen varmuutta. Retriitissä tällainen kokemattomampi voi kilpailla myös siitä, ehdinkö varata parhaan huoneen, paikan ruokajonossa, keinutuolin ruokailun jälkeen, suojaisimman kallionkolon rannassa ja korkeimman rukousjakkaran kappelissa. On yllättävän vaikea hellittää ohjaksista ja antaa mennä.
Mutta haluan puhua jännittämisestä ja stressistä. Miten sydän muuttuisi moukarista myllyksi kevätpurossa?
Miten kivi vatsassa sulaisi leiväksi? Miten koko olemukseen pesän tehnyt hyväksymättömyys kääntyisi hellyydeksi?
Ohjaaja tietää, mistä puhun. Hän näyttää pieniä harjoituksia, joilla voi helpottaa fyysistä oloa, avata leukaperien kireyttä ja vierittää kiveä syrjään vatsassa. Psyykkiseen helpotukseen on vielä matkaa, mutta saan rukouksen tietä viitoittamaan:
Antaudun Jumalan edessä. Antaudun elämän edessä. Annan olla. Annan mennä.
Poikkean kappeliin kokeilemaan rukousjakkaralla istumista. En tohdi tehdä sitä muiden katsellessa. Ehkä Joku kuitenkin näkee ja hymyilee, kun polvistun pehmeälle matolle ja asetan jakkaran alleni. Siinä on hyvä olla. Fyysisesti ja psyykkisesti.
Olla, katsoa, levätä. Olla Isän, Pojan ja Pyhän Hengen läsnäolossa, porukassa. Ikonin hellyys. Mustat oksat taivasta vasten. Huomata, että kivi on poissa.
{kuva_4fe3d89e-c10c-455d-a998-e3a92cbcef44}
Valmiiksi rentoutuneena kiipeän lauteille. Suusta ei livahda ”lisää löylyä”, vaan pienet eleet ohjaavat saunomistointa. Nostan kiulun lähelle toista saunojaa, heittäköön mielensä mukaan. Minä kyllä kestän. Hiljaista hikoilua, suihkuveden suhinaa, pukuhuoneessa föönin hurina.
Kun tähtien alla kävelen saunalta Iltalaan, isä ja mummo tulevat polulla vastaan. Isä lämmitti saunan ja kietoi ympärilleni pyyhkeen. Vähän vanhempana kipitin mummon kintereillä kapeaa polkua rinnettä ylös sisälle lämpimään. Miten lepäsin pimeässä huoneessani hetken täydellisen onnellisena, levossa, hiljaisuudessa, ilman kiviä vatsassa ja kireyttä leukaperissä. Miltä maistuivatkaan marjakeitto ja päivällä paistetut karjalanpiirakat! Lapsella oli aistit ja sydän auki.
Kappelin viimeinen rukoushetki tuntuu kotiinpaluulta kevyin kantamuksin. Mukana kulkevat vain avaimet ja tyhjä eväsrasia keittiöön palautettavaksi. Jo eteisessä ikonin edessä palaa tuli. Seinällä Pauno Pohjolaisen reliefi Patonsa murtanut virta kohisee kohti alttaria. Ikkunan takana ohuessa pilviverhossa tanssiva aurinko ja mustarunkoinen puu. Valo ja ravinto. Vaikka aurinko loistaisi miten kirkkaasti, puu tarvitsee juurensa saadakseen ravinnon. Ilman niitä se kuivettuisi kuin kelo Tammipolun varrella.
On sanomattoman vapautunut olo ja hellä mieli istua rukousjakkaralla alttarin ja Kolminaisuus-ikonin edessä. Porukassa. Ottaa paikkansa vieraanvaraisessa pöydässä.
Toinen 60-vuotislahjatoiveeni on rukousjakkara.
Olen taas kotona ja huomaan laulun hyrisevän sisälläni pitkin viikkoa. Kaipaan kauneutta, jota rukouslauluretriitti ja Heponiemi tarjosivat. Häpeilemätöntä kauneutta ja hellää hiljaisuutta. Hiljaisuutta myös takaraivossa raivoavasta itseruoskinnasta ja toisten arvostelusta.
Retriitti antoi myös kuvainnollisesti avaimet vain omaan oveen ja huoneeseen. Luvan olla selittämättä, kritisoimatta ja ottamatta kantaa. Luvan olla tavoittamattomissa, iloisessa vastuuttomuudessa ja huolettomuudessa. No, eihän se ihan niin mennyt, mutta lupa oli.
Ehkä suurinta oli mahdollisuus olla Läsnäolossa, kun sydämellä resonoi aaa, mieli kohosi uuu, kädet piirsivät ympärilleen eee, ja syvä oooo viittasi juuriin.
Saan viestin ystävieni vastasyntyneestä lapsenlapsesta. Hänet kastettiin lauantaina.
Maanantaina hänen pieni sydämensä löi viimeisen lyönnin äidin ja isän sylissä.
Herra, tule pian ja valaise yöni. Niin kuin kuolevat ikävöivät, niin minä ikävöin sinua. Sano sielulleni, ettei mitään voi tapahtua sallimattasi ja ettei mikään, minkä sinä sallit, ole toivotonta.
Kuvat: Laura Oja ja Päivi Puhakka
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä