Heikki Huttunen ottaa rivakasti kantaa vilkkaana käytävään ekumenia-keskusteluun. Kotimaa24 julkaisee kokonaisuudessaan Huttusen blogissaankin julkaiseman kirjoituksen, jossa hän ottaa kantaa pastori Päivi Jussilan ja professori Risto Saarisen jatkamaan keskusteluun.
– En pysy perässä, kun seuraan ekumeenisten kollegojeni Päivi Jussilan ja Risto Saarisen luterilaista itseruoskintaa. Siltä minusta näyttää, kun he sättivät jotain mitä kutsuvat valkoisen miehen teologiaksi, joka tapahtuu tyypillisimmillään Pohjoismaissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Muu maailma kai huokaa ja odottaa sellaisen ekumenian vaipuvan omaan mahdottomuuteensa. Ohhoh, ajattelen, onpas NIIN 80-lukua että…, Huttunen aloittaa kirjoituksensa.
Päivi Jussila väitti hiljattain Rauhan Tervehdys -lehden kolumnissa ekumeenisen ykseysliikkeen ajautuneen karille. Kotimaa24:n haastattelema Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarinen piti Jussilan ekumeniasta esittämiä kysymyksiä vakavasti otettavina. Saarisenkin mukaan kirkkojen 1960-1970-luvulla muotonsa saanut ykseyden tavoittelu on saavuttanut lakipisteensä ja on laskevalla kaarella.
Lue Jussilan ja Saarisen näkemykset ekumenian nykytilasta:
”Ekumeeninen liike vaalii yhtenäisyyden harhaa”
Päivi Jussila kertoo mihin pyrki paljon puhuttaneella kolumnillaan
Professori: Suomalainen ekumenia jäänyt telineisiin
Lue myös: Lähetyskolumnin laineet lyövät – Piispa: En arvioinut kolumnistin uskoa
Tampereen piispa: Oulusta kuuluu outoja
Piispa: ”Murrosikäisellä otetella” kirjoitettu kolumni loukannut ihmisiä
Heikki Huttusen kirjoitus – Ekumeniako muka turhaa?
En pysy perässä, kun seuraan ekumeenisten kollegojeni Päivi Jussilan ja Risto Saarisen luterilaista itseruoskintaa. Siltä minusta näyttää, kun he sättivät jotain mitä kutsuvat valkoisen miehen teologiaksi, joka tapahtuu tyypillisimmillään Pohjoismaissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Muu maailma kai huokaa ja odottaa sellaisen ekumenian vaipuvan omaan mahdottomuuteensa. Ohhoh, ajattelen, onpas NIIN 80-lukua että…
Ymmärrän Päivi Jussilan ja Risto Saarisen huolen ykseyden tavoittelun tarkoituksenmukaisuudesta. Mutta minusta syynä on ekumeenisen dialogin menestys, ei sen epäonnistuminen. 1900-luvulla on nimittäin edetty kirkkojen välisestä vihanpidosta rinnakkaineloon ja yhteystyöhön. Myös on alettu ymmärtää teologiaa toisen tradition kannalta. Toisaalta – melkein kaikki on sanottu, mutta melkein mitään ei ole tehty. Monesta olennaisesta asiasta on saavutettu yhteinen ymmärrys, mutta koska on lähdetty toisilleen kaukaisista teologian ja kulttuurin lähtökohdista, tämän toteaminen sanoissa ja teoissa antaa odottaa. Minusta kysymys on luovuuden ja rohkeuden puutteesta teologiassa. Se ei koske pelkästään ekumeenista dialogia, vaan meitä teologeja yleensä.
Jos ekumenia yhdistetään 1900-luvun kehitysoptimismiin, sen aika on ohi. Näemme kirkkojen ja kristittyjen turhautuvan yhteisen hankeen hitauteen ja huolehtivan omasta identiteetistään, vähän niin kuin eräät haikailevat ulos Euroopan Unionista. Ykseyshanke ei onnistunutkaan? Onko 2000-luku erillisten kirkkojen ja vastakkaisten teologioiden vuosituhat?
Nykymaailmassa eritaustaiset ihmiset elävät naapureina. Kyky sietää ja kuunnella toisennäköisiä ja toisuskoisia rakentaa yhteyksiä, joita ei ennen ollut. Tämä yhteinen tila on arvo sinänsä. Elämme tässä mielessä ekumeenista aikaa. Kristittyjen kesken tämä aika on innoittanut konsensus-menetelmän: yhteinen Kristus-usko luo turvallisen ekumeenisen tilan, jossa voidaan käydä vuoropuhelua, vaikka teologiset ja eettiset johtopäätökset olisivatkin erilaisia. Asioissa edetään konsensuksen ja yhteisen rukouksen voimin, ei äänestysten tahdissa. Kirkkojen Maailmanneuvoston ja monien muiden ekumeenisten järjestöjen siirtyminen konsensus-päätöksentekoon osoittaa mielestäni, että ekumeeninen liike on edelleenkin kristillisen ajattelun ja toiminnan kärjessä. Milloinkahan suomalaiset kirkkomme siirtyisivät konsensus-päätöksentekoon?
Päivi Jussila peräänkuuluttaa muun maailman kuin miehisen pohjoisen teologiaa. Se on nähdäkseni jo parikymmentä vuotta sitten tullut mukaan ekumeeniseen työhön. Ekumeeninen teologia ja työ ovat nykyään kokonaisvaltaisia. Radikaalit yhteiskunnalliset toimijat tuntevat klassiset kirkkoisät ja akateemiset kirjoittajat ymmärtävät kontekstin olennaisuuden. Ekumeniaa eivät tee enää vain valkoiset miehet luterilaisesta tai reformoidusta Euroopasta. Maailmanlaajuinen katolinen kirkko on siinä mukana. Afrikan ja Aasian protestanteilla on siinä äänekäs osansa. Lähi-Idän ja itäisen Euroopan ortodokseillakin on annettavaa. Vaikka se vaikeaa onkin, koko ihmiskunnan kokemus vaikuttaa siihen miksi kristillinen ekumenia tänään ja huomenna muodostuu.
Kristittyjä eivät yhdistä kirkkojen elämän moniväriset kukinnot, vaan yhteisen rungon juuret.
Teologinen työ paneutuu juuriin ja niiden repeämiin. Se ei ole mediaseksikästä eikä sillä tehdä nopeaa tulosta. Mutta kun vuosisataisia syytöksiä ja katkeran vihollisuuden symbolisia syitä tutkitaan yhdessä, saavutetaan kovalla työllä tuloksia, jotka vapauttavat kirkkoja ja kansoja vammauttavista viholliskuvista. Ekumeenisella teologisella työllä voi olla valtavaa kerrannaisvaikutusta. Siitä olemme kuulleet vasta alkusoittoa.
Tarkoitan esimerkiksi sellaisia ekumeenisen teologian saavutuksia kuin 1500 vuotta pitkän monofysiittis-diofysiittisen skisman ratkaisua, ortodoksien ja katolilaisten yhteisiä johtopäätöksiä yli 1000 vuotta kestäneestä Filioque-kiistasta, enkä vähiten katolis-luterilaista yhteistä julistusta vanhurskauttamisesta, joka puuttuu Länsi-Eurooppaa 500 vuotta jakaneen reformaation peruskysymykseen.
Pitää olla täysin tietämätön tämänkaltaisten konfliktien vaikutuksesta kirkkojen ja kansojen itseymmärrykselle, jos kohauttaa olkapäitään niiden ratkaisemiselle. Vertaisin ekumeenista teologista dialogia luonnontieteitten perustutkimukseen. Siinä luterilaiset valkoiset miehet ja naiset ovat aika hyviä, mutta tietääkseni eivät suinkaan väitä olevansa ainoita.