Hans Christian Andersenin sadut ovat maailman rakastetuinta ja eniten käännettyä kirjallisuutta. Pieni vedenneito on lumonnut suomalaisia tänä syksynä baletin muodossa Helsingin kansallisoopperassa.
Traaginen kertomus prinssiin rakastuvasta meren tyttärestä on punottu tanskalaisen satusedän elämäntarinaan. Vedenneidon rakkauden hintana on raukeaminen meren vaahdoksi.
Kolme vuotta sitten samalle lavalle loihdittiin Lumikuningatar. Tämäkin tuotanto oli suurmenestys.
Andersenin sadut ovat surumielisiä, joskus jopa lohduttomia, kuten Pieni tulitikkutyttö. Tulitikkuja myyvä ryysyläinen paleltuu pakkaseen uudenvuoden juhlijoiden kävellessä välinpitämättöminä hänen ohitseen.
Vaikka tarinassa voi nähdä sosiaalisen kannanoton köyhien puolesta, se kuvaa ennen muuta ulkopuolisuutta ja kuolemaa.
Monet Andersenin saduista päättyvät kuolemaan. Pitikö kirjailija sitä parempana kuin elämää? Miksi hänen sulkakynänsä kirjoitti niin haikeasti?
Rujot juuret
Odensen kaupungissa köyhään perheeseen syntyi vuonna 1805 lapsi, joka jäi ainoaksi. Hänelle annettiin kasteessa nimeksi Hans Christian. Kastepappi valitti, että vauva parkuu kuin kissa.
Kotina perheellä oli yksi ainoa huone, tosin puhdas ja kauniiksi laitettu.
Elämän lannistama taiteellinen luonne. Näin kuvailee rovaniemeläinen taidehistorioitsija ja kirjallisuudentutkija Sisko Ylimartimo Andersenin isää, köyhää rajasuutaria.
Äiti puolestaan oli lähes lukutaidoton pyykkäri, joka ansaitsi perheen niukan leivän isän haaveillessa paremmasta elämästä. Isä kertoi pojalleen tarinoita, nikkaroi tälle leluja ja menetti Napoleonin sodassa mielenterveytensä. Hän kuoli Hans-pojan ollessa 11-vuotias.
Perheellä oli salaisuus, äidin avioton lapsi, josta Andersen ei mainitse muistelmissaan sanaakaan.
Kertomuksessa Hän ei kelvannut mihinkään satusetä kertoo pyykkäristä ja tämän pojasta. Kylmissä vesissä toisten vaatteita pestessään ”äiti kulta” naukkailee lämpimikseen pullosta ja kuolee lopulta viinaan. Näin kävi myös Andersenin omalle äidille.
Hän ei kelvannut mihinkään on satututkijoiden mielestä avaimenreikä, josta voimme katsella kirjailijan lapsuuteen.
Hans Christianin isoäiti hoiti Odensen sairaalan ja köyhäinkodin puutarhaa. Muorin mukana kulkeva poika näki orpojen ja raihnaisten luona, kuinka pitkiä elämän varjot voivat olla. Isoäidin hoitamien ruusujen tuoksussa hän kuunteli talon asukkaiden tarinoita.
Ruma ankanpoikanen kertoo kenties kirjailijan halusta peitellä rujoja juuriaan. Pilkatun joutsenenpoikasen todellinen olemus paljastuu vasta täysikasvuisena.
Kolme vuotta sitten Tanskan kansallisarkiston uumenista löytyi Andersenin ensimmäinen satu Talikynttilä, jonka hän kirjoitti ollessaan vasta koulupoika. Kynttilä ei löydä paikkaansa maailmassa. Vasta kun se lopulta sytytetään, sen sisäinen kauneus paljastuu.
Taivasusko
Sadunkertojan elämästä ei puuttunut ristiriitoja aikuisenakaan. Hän rakastui, mutta sai rukkasia ja jäi lopulta naimattomaksi.
Ruotsalainen oopperalaulaja Jenny Lind oli hänen elämänsä suuri rakkaus, jolle hän omisti sadun Satakieli.
Vaikka Andersen sai jo elämänsä aikana suosiota tarinankertojana, hän ei itse satujaan erityisemmin arvostanut. Hän olisi halunnut mieluummin olla arvostettu romaani- ja näytelmäkirjailija.
Sadussa Viisasten kivi isä sanoo pojalleen, että kauneus, totuus ja hyvyys ovat se viisasten kivi, joka pitää maailmaa pystyssä.
Niiden ymmärtämiseksi tarvitsemme aisteja, jotka ovat Jumalan ihmiselle antamia ”tulisuudelmia, sydänsuudelmia ja hartaita jumalsuudelmia”.
Sisko Ylimartimon mukaan Andersenilla oli vahva usko taivaaseen, jonne paha ei pääse. Lumikuningattaren alussa paholainen tuhoutuu yrittäessään nousta taivaaseen vääristämään peilillään Jumalan ja enkelien kasvot.
Tunnettu tanskalainen pappi ja Andersenin saduista väitellyt filosofian tohtori Kathrine Lilleør näkee jopa kirjailijan kaikissa saduissa teologisen ulottuvuuden.
Teoksessaan Äiti ja aate kirjailija Rauni Paalanen puolestaan kuvaa Andersenin elämänkatsomusta kristillis-panteistiseksi. Kirjailijan äiti uskoi hyviin ja pahoihin luonnonhenkiin, ihmissusiin, aaveisiin ja taikakaluihin. 1800-luvun Tanskassa tällainen oli yleistä.
Muistelmissaan Andersen kertoo saaneensa ripille pääsynsä kunniaksi uudet, narskuvat saappaat.
”Saappaat narskuivat, ja sydäntäni riemastutti, miten koko kirkkokansa nyt saattoi kuulla, että ne olivat uudet. Harras mielialanikin häiriintyi kokonaan, huomasin, ja sain näin kauhean omantunnontuskan siitä, että ajatukset askaroivat yhtä paljon saappaissa kuin Jumalan armossa.”
Tarinassa Punaiset kengät turhamainen Karen menee kirkkoon uusissa punaisissa kengissään. Hän ajattelee vain niitä, eikä kuule Jumalan sanaa. Kengät alkavat tanssia ja ne kuljettavat Karenia vastentahtoisesti yli maitten ja mantujen. Lopulta ei voida tehdä muuta kuin antaa pyövelin katkaista Karenin jalat. Kengät ja jalat jatkavat tanssiaan.
Kun Karen vanhana naisena tulee kirkkoon kainalosauvoillaan, Jumala kuitenkin armahtaa. Myös Andersenin äidin aviottoman tyttären nimi oli Karen.
Lumikuningatar päättyy hetkeen, jossa sadun Kai ja Gerda istuvat ruusutarhassaan ”täysikasvuisina mutta kuitenkin sydämeltään lapsina”.
Isoäiti lukee heille Raamattua: ”Jollette tule lasten kaltaisiksi, niin ette tule Jumalan valtakuntaan.”
Lapsenusko
Kirjassaan Elämäni tositarina Andersen kertoo lapsenuskostaan: ”Olin aina koulunkäyntini alusta lähtien suorastaan eläytyen oppinut kaiken mitä uskonnosta opetettiin. Omaksuin sen täysin tunneperäisesti ja ennen kaikkea ajatuksen, että Jumala on rakkaus. Kaiken mikä soti tätä ajatusta vastaan ja helvetin tulen minä sen sijaan hylkäsin.”
Tarinassa Kertomus ankara pappi saarnaa helvetin tulesta. Samaan aikaan ”ulkona lauloivat pienet linnut iloisesti ja aurinko paistoi lämpöisesti, ja jokainen pieni kukkanen näytti sanovan: Jumala on sentään niin äärettömän hyvä meille kaikille.”
Kuva: Sakari Viika. H. C. Andersenin satuun pohjautuva Pieni merenneito sai ensi-iltansa Kansallisbaletissa lokakuussa.
Kirjallisuutta:
• Sisko Ylimartimo: Satujen elämää, elämän satuja. Näkökulmia H. C. Andersenin elämään, tuotantoon ja perintöön. BTJ Kirjastopalvelu 2005.
• Rauni Paalanen: Äiti ja aate. ntamo 2011.
• Hans Christian Andersen: Elämäni tositarina. Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti 1995.