| kynttilänpäivä |
Minulla on rakas muisto 94-vuohtiaasta nyt jo edesmenneestä äidistäni. Eräänä helmikuisena iltana hän piti sylissään vauvaa, lapsenlapsenlastaan. Muistikuvassani he katsovat toisiaan silmiin. Vanhuksen ja vauvan kohtaamisessa olivat yhtä aikaa läsnä tämä hetki, mennyt ja tulevaisuus. Näin itseni osana sukupolvien ketjua. Hetki oli pakahduttavan täysi.
Evankeliumiteksti kuvaa Simeonia, joka pitää jerusalemilaisessa temppelissä käsivarsillaan Jeesus-vauvaa. Tässäkin hetkessä on yhtä aikaa läsnä mennyt, tämä hetki ja tulevaisuus. Ja samalla siinä on kyse paljon enemmästä.
Simeonin ja Jeesus-vauvan kohtaaminen sisältää erityistä valoa, lupauksen pelastukseen liittyvästä valosta. Siksi Herran palvelijaksi itsensä nimeävä Simeon sanoo, että nyt hän saa lähteä rauhassa, lupaus on täyttynyt. Jeesuksen vanhemmat seuraavat sivusta ihmeissään mitä heidän lapsestaan sanotaan. Ihmeissään, vaikka eivät Jeesuksen perheen vaiheet siihen astikaan olleet olleet juutalaisen normiperheen vaiheita.
Evankelista Luukas käyttää tässä raamatunkohdassa termejä pakanakansa sekä Israel. Sanaa pakana saati pakanakansa ei enää juurikaan kuule kirkollisessa kielenkäytössä. Hyvä niin. Joskus joku yksittäinen henkilö saattaa sanoa pakana tarkoittaessaan ettei pidä itseään kristittynä.
Keitä ylipäätään olisivat tämän ajan pakanakansat? Tuntuisi pelkästään epäkorrektilta nimetä joku maailman kansoista pakanakansaksi. Tai puhutella toista ihmistä pakanana. Eikö se sisällä ajatuksen siitä, että minä olen parempi ihminen, koska olen kristitty. Tai että kansani on toista kansaa parempi.
Menneitä sanamuotoja arvostellessa on hyvä muistaa, että myös meidän käyttämämme kieli vanhenee aikanaan, ja osa siitä muuttuu epäkorrektiksi tulevien sukupolvien mielissä.
Myös sanan Israel merkitys on muuttunut Simeonin ajoista. Vaikka jo Vanhassa testamentissa puhutaan useaan otteeseen Israelista, nykyisin sana Israel merkitsee vuonna 1948 perustettua valtioita. Sanana Israel synnyttää vahvoja tunteita ja jakaa ihmisiä kiistelemään ja pahimmillaan sotimaan toisiaan vastaan.
Pelastuksen valo on kaukana sieltä, missä vauvoja kuolee aikuisten sotiessa. Silti yhdelläkään ihmisellä ei ole valtaa määritellä sitä, keneltä pelastuksen valo on lopullisesti saavuttamattoman kaukana.
Siksi tässäkin evankeliumikohdassa oleellisinta on Jeesus-vauvan tuoma, kaikille kansoille ja kaikille ihmisille tarkoitettu pelastuksen valo. Oleellista on myös kysymys siitä, olenko minä tässä elämässä osaltani tuomassa valoa, vai lisäämässä pimeyttä.
Luukkaan evankeliumi 2:22–33
– – Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.