Olisi taatusti ”Iki” silmiään hieraissut ja suunsa suureksi hämmästyksestä avannut, mikäli olisi nuorena runoilijamaisterina tiennyt juhlamessua hänelle tulevaisuudessa järjestettämän. Että häntä, kapinallista ja jumalanpilkasta syytettyä pappilan poikaa näin kirkonmenoin muisteltaisiin?
Ilmari Kiannon syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Kiantoa muistetaan juhlavuonna monin tavoin. Lähtölaukaus kirkolliselle muistamiselle tapahtui Temppeliaukion kirkossa 21.1. juhlamessun muodossa. Mutta mikä oli kahdeksalla vuosikymmenellä kirjoittaneen Kiannon suhde kirkkoon ja uskontoon?
Calamniuksen pappissukuun syntyneen Ilmarin isä toimi poikansa syntyessä Pulkkilan kappalaisena, kunnes pian siirtyi kirkkoherraksi Suomussalmelle. Suomussalmella perhe asettui Karhulan pappilaan, jonka ilmapiiri edusti kultturellia pappilakulttuuria parhaimmillaan. Monessa teoksessaan Kianto palasi lapsuudenkotinsa maisemaan. Erityisen viehättävän näköalan suo herraskainen muistelo Kultahäät Wanhassa pappilassa, jossa soitto soi, puheita pidetään ja smokingit ja kaftaanit komeilevat.
Vaikka pappilakoti oli todellinen sivistyksen tyyssija, sijaitsi se Kainuun karujen korpimaiden keskellä. Vaikka nuori Ilmari oli säätyläinen, viihtyi hän hyvin korven kulkijoiden ja mökkiläisten seurassa, mitä äitinsä tiedetään paikoin paheksuneenkin.
Kristinusko oli luonnollisesti olennainen osa kirkkoherran perheen elämää. Kirjailijan tytär Raija-Liisa Kianto kertoo Maan sielu -antologian esittelytekstissä, miten ”Raamatun kertomukset olivat pappilan lapsille arkipäivää ja iltasatua, kristinuskon dogmien ihmetteleminen ja pohdiskelu nousi luontevasti henkisestä kasvuympäristöstä”. Päätyipä veljensä Rurik peräti papiksikin. Toisin oli kirjailijanalun laita. Olihan jonkun vastattava kapinallisen osastakin.
KIANNON USKONTOSUHTEESTA on kirjoitettu paljon. Suomussalmelainen kirjailija-teologi Risto Kormilainen on pitänyt asiaa esillä ansiokkaasti pitkään ja Kiantoon syventynyt kirjoittajajoukko, Kiannon oma perikunta mukaan lukien, on sivukaupalla sivunnut kirjailijan aatteellista taivalta. Paljon mielenkiintoista tietoa Kiannon uskontosuhteesta löytyy myös Panu Rajalan taiten tekemästä Suomussalmen sulttaani -elämäkerrasta.
Kiannon ajattelun kokonaiskuva on kauttaaltaan jännitteinen. Kirjailija oli hurvitteleva moralisti, kirkkoa vastustanut pappilan poika ja torppareita ymmärtänyt punakaartilaisten inhoaja.
Mahdollistiko kodin keskusteleva ilmapiiri pojan levottoman pohtivaisuuden? On paikoin jopa yllättävää, miten suvaitsevasti August Calamnius suhtautui poikansa pohdiskeluihin. Nuoren Ilmarin intouduttua tolstoilaisuudesta, isä kävi pitkiä keskusteluja poikansa kanssa ja tutustui itsekin Tolstoin ajatteluun. Ensimmäisissä uskonkriiseissään Kianto kirjoitti jopa kirjeitä Tolstoille ja sai kreiviltä niihin vastauksiakin. Kianto vaatii venäläisen ajattelun ”näkymätöntä tsaaria” tilille siitä, että tämän takia Kiannon oli mahdotonta uskoa Jumalaan samalla tavoin. Myös kirkkovastaisuus heräsi. Kianto ryhtyi näkemään monet kirkonmiehet hurskastelijoina, jotka palvovat rituaaleja ja järjestelmää, mutta ohittavat sen todellisen rakkaudenopin, jonka puolesta Kristus kuoli.
Sielun vihollinen -kertomuksessa Kianto perkaa identiteettinsä myllerrystä. Outo ilmestys piinaa syrjäkylän asukkeja! Kyläläiset luulevat kulkijaa milloin pikkupiruksi, milloin paholaiseksi. Kun eräs ukko rientää kertomaan perkeleen uhasta pappilaan, epäilty paholainen paljastuukin ”pappilan nuoreksi maisteriksi”. Analyysia ennakkoluuloista vai syyllisyydentuntoa isien teiden jättämisestä?
Eräässä Maan sielu -kirjan johdantotekstissä Raija-Liisa Kianto kertoo, miten ”yleinen väärinkäsitys on se, että Kianto olisi ollut ateisti”. Tällainen kärjistys todella onkin eittämättä virheellinen eikä edes mahdollinen, mikäli on Kiantonsa lukenut. Kianto ei vastusta pyhää eikä Jumalaa, mutta järjestelmää ja tekopyhyyttä vastaan hän taistelee uupumatta. Kuten Raija-Liisa Kianto summaa: ”ei (Kianto) kapinoinut Jumalaa, vaan yhteiskuntaa, kirkkoa ja varsinkin pappeja vastaan”.
Kapina sai Kiannon toimimaan papinpojalta odottamattomalla tavalla. Hänestä tuli ensimmäinen suomalainen mies, joka vihittiin siviiliavioliittoon, hän jätti lapsensa kastamatta ja kirjoitti tulikivenkatkuisia pamfletteja ”totuuden puolesta” kirkkoa vastaan.
Kaikki kirjoitukset eivät silti soineet kiivaassa rekisterissä. Esimerkiksi Punaisen viivan kanssa samana vuonna ilmestynyt Pikku Syntejä (1909) on pikkunokkela kokonaisuus, joka ammentaa Vanhan testamentin kertomuksista. Nurinkuriset tulkinnat ovat paikoin rabeliaanista rehvastelua, paikoin sukua Sigurd Wettenhovi-Aspan hersyvälle maailmannäylle. Kaskuilevat mukaelmat kertovat niin Aatamin syvästä naisenkaipuusta kuin riemuhymnejä urkuharmoonilla pistävästä tissuttelevasta Nooastakin.
Pian joutui humoristi pinteeseen. Kuvaus Abrahamista ja Saarasta aiheutti kohun, ja seuraavaksi luettiin syyte jumalanpilkasta. Vaikka Helsingin raastuvanoikeuden tuomio olikin vapauttava, kokemus järkytti Kiantoa. Ehkä siksi seuraavien kirjojen sivuilta saatiin lukea yhä synkempiä arvioita kristittyjen tekopyhyydestä. Nokittelu oli molemminpuolista, ja esimerkiksi Pyhä viha -kirjaa (1910) kutsuttiin Kotimaa-lehdessä ”pitkäveteiseksi häväistystekeleeksi”.
ERÄÄNLAINEN HENKINEN tilinpäätös oli Vapaauskoisen psalttari (1912), jossa Kianto esittää kirkkaasti ”rehellisen etsimyksen” vaateensa. Turhautuneena hän kääntyy Jumalan puoleen ja julistaa, kuinka ”Sinä olet aina ollut puolellani”. Tyypillinen kristitty on Kiannon mukaan vapaalle etsijälle kateellinen pikkusielu. Jotain olennaista tiivistyy myöhemmän Ristiinnaulitse-novellin kohtaan, jossa Kristus kertoo Isälleen: ”He ovat varastaneet nimeni, omistamatta henkeäni.”
Jumalaa Kianto ei konsaan jättänyt. Usein hän palasi ”Luonnon herraan” ja luonnossa kohtaamaansa pyhän tuntuun. Risto Kormilainen kuvaa, että uskonnolliset kokemukset sekoittuvat Kiannolla vahvasti luontoelämyksiin. Siellä ihmisen lähelle voi käydä se, jota myös sanotaan Jumalaksi. Myös Rajala löytää Jumalan Kiannon maailmasta, ja päättelee, että Kiannolla on halki elämänsä ”oma Jumalansa, johon hän luottaa, mutta sen todellisesta olemuksesta hän ei tarkemmin kerro”.
SOVINTO SYNTYI sittemmin myös kirkon kanssa. Yli 40 vuotta kirkosta erossa ollut kirjailija liittyi kirkkoon 1966, tyttärensä mukaan ”pappispoikansa mieliksi”. Syttyikö kiivaan etsijän rinnassa vanhemmiten kaipuu takaisin vanhempien pappilaan? Vetikö Calamniusten veri takaisin kieroksi kirotun kirkon helmoihin?
Ainakin Kiannon inho pappeja kohtaan tuntui laantuneen niin, että muiden kirkkokritiikki jopa loukkasi. Esimerkiksi Väinö Linnan pappiskuvaukset saivat Kiannolta katkeran tuomion.
Ehkä Kianto oli edellä aikaansa. Ehkä radikaalin kuvainrepijän suurin synti oli vain polttava totuudenjano. Ehkä pappilan poika rakasti olevaisen ”hyvää ja hirveää isäntää” niin, ettei kestänyt mitään vaillinaista. Ja ehkä jostain pilvien lomasta, Jumalan kultaisen päivyen ja kuun hopeisen keträn takaa kuuluu naurunremahdus, kun Nälkämaan poika nauttii Nooan viiniviljelmistä sieraimissaan Aabelin lihapaistin käry.