Sohvaan se lopulta tiivistyi. Se oli keinokuituinen, mahdoton istua, epämääräisen värinen, kenties lohenpunainen, ehkä beige. Se sähköisti vaatteet ja hiukset ja liu’utti istujansa epäergonomisiin asentoihin. Tällaista sohvaa en omaan kotiini ottaisi, ajattelin, kun jälleen kerran luisuin istuintyynyjen väliin. Silti jouduin tekemään oman kotini osittain kalustettuun cambridgelaiseen asuntoon, jossa sohva oli. Sohva alkoi edustaa kaikkea sitä, mikä oli toisin kuin pitäisi, kaikkea sitä, mistä ikävöin pois.
Olen asunut perheeni kanssa pian pari vuotta ulkomailla: Cambridgessa, Canterburyssa, Roomassa. Lukulistallani on sattuneesta syystä ollut paljon maasta- ja maahanmuuttoon liittyviä kirjoja, Chimamanda Ngozi Adichieta ja Zadie Smithiä. Mutta siihen perustavanlaatuisimpaan matkakertomukseen en ollut huomannut järjestelmällisesti tarttua. Niinpä tänä keväänä rupesin lukemaan Raamattua alusta alkaen.
***
Toki Raamatussa ollaan paikoillaankin, mutta merkittävä osa kerronnasta pysyy tien päällä: Israel vaeltaa erämaassa ja pakkosiirtyy Baabeliin, Ihmisen Pojalla ei ole mihin päätänsä kallistaa ja Paavali se vasta reissaakin. Alkumetreillä Abrahamin, Iisakin, Jaakobin, Joosefin ja Mooseksen elämä on vauhdikasta. Kunnes sitten tulee töyssy. Mainiosti rullannut tarina muuttuu loputtomaksi lainsäädännöksi.
Tämä on Raamatun kuivin osa, ajattelee moni. Joissakin raamatunlukuoppaissakin kehotetaan eritoten ensikertalaisia kiiruhtamaan vanhatestamentillisen lakihetteikön ohi kohti väljempiä vesiä. Myönnettävä se on, että teksteissä vilisevä virheettömien uhrisonnien maksaa ympäröivä rasva alkaa jossain vaiheessa kuristaa kurkkua. Silti olen lukenut Exodustani, Numeriani ja Deuteronomiumiani toisin, nyt oman vaellukseni loppusuoralla.
Mooses sai Jumalalta hyvin yksityiskohtaiset jumalanpalvelusohjeet, joiden rinnalla kirkkokäsikirjat kalpenevat. Jumala käski rakentamaan ja varustamaan pyhäkköteltan, hankkimaan papeille parasta ylle ja ohjeistamaan jumalanpalveluksista vastaavat leeviläiset viimeistä piirtoa myöten. Pyhäkkötelttaan oli myös tuotava akasiapuinen kullattu arkku, johon kivitauluihin hakatut kymmenen käskyä oli sijoitettava. Liiton arkku sijaitsi pyhäkköteltan kaikkein pyhimmässä. Siellä, elämää suojelevassa laissaan, Jumala oli läsnä kansansa keskuudessa.
Liikuttavaa on, että liiton arkkuunkin Jumala käskee kiinnittää neljä kultarengasta. Renkaisiin saattoi kiinnittää kantotangot, joiden varassa arkkua siirrettäisiin, kun kansan oli aika lähteä eteenpäin. Jumala kyllä opasti Israelia pilven- ja tulenpatsaissa, mutta että Hänen pyhä läsnäolonsakin oli kannettavaa mallia. Kun matkan vaivat rasittavat kulkijaa, Vanhan testamentin kuivahko lainsäädäntö muistuttaa, että Jumala todella on, niin kuin hepreaksi sanotaan, Immanu-el, Jumala meidän kanssamme.
***
Ja kun Jumala on liikkeellä, ei häneen uskomisensakaan ole paikalleen lukittua. Se järisyttää asettumatonta uskovaa. Olen aina elänyt uskoani monenlaisilla rajoilla, eri kristillisten perinteiden rajoilla, uskon ja epäuskon rajoilla, yksityisen uskon ja yhteisön uskon rajoilla. Liityin aikuisiällä ortodoksisen kirkon jäseneksi mutta osa minusta ei koskaan lähtenyt luterilaisesta perinteestä, johon kasvoin.
Vaikka rajoilla oleminen on minulle luonteva paikka, koen siitä säännöllisesti syyllisyyttä. Kirkot odottavat, että heidän jäsenensä sitoutuvat kirkon elämään ja opetukseen, ja se on aivan oikein. Samalla ne kuitenkin tulevat vetäneeksi näkymättömät seitit, jotka määrittävät, miten toisiin kirkkoihin tulee suhtautua. Monet puhuvat rakkaudesta omaan kirkkoonsa mutta liian harvat siitä, kuinka käyvät muissakin kirkoissa ja kokevat ne aivan yhtä lailla omikseen.
Toisaalta poikkeukset riemastuttavat aina kun niihin törmää. Jokin läikähti, kun haastattelin neljä vuotta sitten dominikaani-isä Antoine Levya
Kirkko & kaupunki -lehteen. Hän kertoi miettineensä pitkään, liittyäkö ortodoksiseen vai katoliseen kirkkoon. Vaikka isä Antoinesta lopulta tuli katolilainen, rakkaus ortodoksiseen kirkkoon ei himmennyt. Hän osallistuu säännöllisesti ortodoksisiin palveluksiin. Haastattelussa isä Antoine sanoi sen laittamattomasti: ”Koska minun oli vaikea tehdä valintaa katolisen ja ortodoksisen kirkon välillä, ekumenia on aina osa minua itseäni.” Vaikka rajalla on vaikea sanoa, mihin viime kädessä kuuluu, sieltä myös näkee syvälle. Näkee sinne, missä eri kirkkojen juuret alkavat kietoutua toisiinsa ja muodostavat suuren juurakon, joka imee yhtä vettä.
***
Rajankäyntiä on lisännyt sekin, että Britanniassa ja Italiassa oman kirkollisen kolon löytyminen on ollut työlästä. Kahden vuoden ajan olen yrittänyt etsiä ortodoksista yhteisöä, jonka rukoukseen olisi hyvä yhtyä. Olen säännöllisesti lyönyt päätäni kulttuuri- ja kielimuuriin. Kreikankieliset yhteisöt ovat hyvin kreikkalaisia, romaniankieliset yhteisöt hyvin romanialaisia, venäjänkieliset hyvin venäläisiä. Ne ovat paitsi kirkkoja, myös kokoontumispaikkoja, joissa ruokien maut ovat tuttuja jo lapsuudesta ja vihdoinkin saa puhua ominta kieltä. Muukalaisten läsnäolo siedetään, mutta harva on tehnyt työtä kielellisten ja kulttuuristen esteiden poistamiseksi.
Sopivan ortodoksisen porukan puuttuessa olenkin etsiytynyt englanninkielisiin anglikaanisiin yhteisöihin. Tuttu kieli, kaunis liturgia ja huikeat virret ovat tehneet olon kotoisaksi. Tärkeintä on kuitenkin ollut uudelle avoin vastaanotto. Lähes poikkeuksetta olen tutustunut heti ensi kerralla moniin pappeihin ja seurakuntalaisiin. Seurakunnat ovat olleet monikulttuurisia ja ei-englanninkieliset ovat solahtaneet huomaamatta osaksi joukkoa. Uusi seurakuntalainen ei ole ollut uhka vaan ilo, jonka mukaan ottaminen ei ole vaatinut strategiatyöskentelyä, vaan kohtaamista.
Tutuiksi tulleet anglikaaniset seurakunnat ovat oivaltaneet sen, mitä muiden, minunkin, tulisi oivaltaa: kirkko ei ole vain minunlaisilleni. Kirkossa on tilaa, vaikka englannin aksentti ei olisikaan sama kuin BBC:n uutisankkurilla, vaikka ihonväri olisi toinen kuin omani, vaikka uskonnollinen tausta, eettiset vakaumukset ja teologiset mieltymykset olisivat erilaisia. Koska juuri siitä kirkossa on kyse, erilaisten ihmisten yhteisestä uskosta ja ylistyksestä.
Kirkon pitäisi olla se taho, joka jaksaisi jokaisessa yhteiskunnassa ja perinteessä kysyä, ketkä jäävät ulos. Siellä ulkona odottaa myös Kristus, Hän, joka vietiin Jerusalemin turvallisten kaupunginmuurien ulkopuolelle pelottavaan, säätelemättömään maailmaan teloitettavaksi. Sinne Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa Kristuksen seuraajiakin menemään, leirin ulkopuolelle, Hänen häväistystään kantaen. Jos kirkko ei sitä uskalla tehdä, kuka uskaltaa? Sen tähden kirkko ei saa koskaan olla vain niiden, jotka ovat kopioita minusta. Kun minulla ja kaltaisillani alkaa olla kirkossa liian kivaa keskenämme, jokin on pahasti pielessä.
***
Britanniassa kieli ei koskaan ollut ongelma. Sen sijaan Roomassa, jossa tämän kevään asun, olen kielipuoli. Italiallani sanotaan hyvää päivää, kiitos, anteeksi, ostetaan kuppi kahvia ja oikeanlaista leipää, filone lariano. Mutta syvempiä tuntoja sillä ei jaeta. Ensi alkuun se halvaannutti. Oli ahdistavaa huomata, että tuttavuuksien luominen muuttui monta kertaluokkaa vaikeammaksi. Pikku hiljaa yllätin itse itseni luovimasta mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Kerroin huoltomiehelle homeesta ja kysyin dominikaaniveljeltä oikeaa tietä. Lopulta sanoja tarvitaan vain kourallinen, jos lainkaan.
Sama pätee ihmisen ja Jumalan suhteeseen. Eksyin vahingossa 500-luvulla rakennettuun kirkkoon, ja sujuvasti onnistuin yhtymään seurakunnan ruusukkorukoukseen. Santa Maria, Madre di Dio, prega per noi peccatori. Pyhä Maria, Jumalan Äiti, rukoile meidän syntisten puolesta. Kaikki muu valui korvien ohi, mutta ei sillä väliä. Aidoin rukous oli: rukoile puolestamme.
Rukouksessa on kyse aitoudesta, niin kuin suhteessa aina. Ei siitä, kuinka tyylipuhdasta, tradition mukaista tai tarkkasanaista se on. Vain aidon rukouksen ja rukoilijalleen tosien sanojen kautta voi ojentautua sen varaan, mitä ei nähdä. Kielipuolisuus on joka tapauksessa jumalasuhteen lähtökohta. Hän ymmärtää meitä, niin pitkälle, että tuli yhdeksi meistä, mutta meidän sanamme hiertyvät hänen edessään niin ohuiksi, ettei niitä enää näe.
***
Kun puhutaan vierauden tunnosta, muistan aina cambridgelaisen keinokuitusohvan. Kun kristittyjen sanotaan potevan Jumalan kansan koti-ikävää, ajattelen sitä kamalaa sohvaa. Miten mahdoton siinä oli olla, miten tavattoman ruma se oli. Mutta miten sen kanssa kuitenkin oli elettävä ja toivottava, että tulee vielä aika, jolloin sohvalla ja todellisuudessa on hyvä olla.
Kahden vuoden vaivauksen tuloksena uskosta on lirunut paljon pois. Käteen on jäänyt ikävää, sinnikästä likaa, joka ei lähde pesemälläkään pois. Ikävää, kun huomaa oman heikon tilansa, ikävää, kun sanat eivät mahdu suuhun tai tule sieltä ulos, ikävää, kun kotoisin olo ei ole täällä vaan toisaalla. Ikävää isänmaahan, joka ylhäällä on.
Ensi kesänä, jos Jumala suo, vietetään Herättäjäjuhlia. Silloin, jos Jumala suo, olen taas Suomessa. Toivon istuvani seurapenkillä vantaalaisella urheilukentällä, siellä ehkä tuoksuu se sellainen oranssi kumi, jolla kentät on usein päällystetty. Juhlien teemana on Kahden maan kansalainen. Se on lainaa Jaakko Löytyn samannimisestä virrestä. Siitä, jossa veisataan: ”Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa”. Arvelen, että silloin jo entisen maastamuuttajan on syytä pakata matkaan paitsi Siionin virret myös rutkasti nenäliinoja. Seurapenkkikään ei ole ergonomian ihme. Sitäkään en kotiini ottaisi. Mutta verrattomasti parempi se on kuin keinokuitusohva.
Kuva: Päivi Karjalainen
Lue myös: