Yhdeksänvuotias lapsi tuli koulusta ja puhui isoäidilleen. Olen kuullut salaisuuden, haluaisitko sinäkin tietää sen, tyttö kysyi ja isoäiti nyökkäsi. Tyttö oli hämmästynyt, kun hän myöhemmin kuuli, että isoäitikin tiesi jo ilmastonmuutoksesta.
Mitä meidän ajastamme kertoo se, että lapset saattavat pitää ilmastonmuutosta salaisuutena? Esimerkkikertomus on Yhdysvalloista ja ehkä eurooppalaiset lapset kuulevat asiasta hivenen aiemmin. Mutta kertomus paljastaa jotain olennaista.
Edellisessä esseessäni (Kotimaa 18.8.) kirjoitin siitä, kuinka ympäristötuhoista ja niihin liittyvästä ahdistuksesta ei puhuta riittävästi arjessa. Lapset ja nuoret joutuvat usein etsimään selviytymiskeinoja liian yksin.
Tässä esseessä käsittelen sitä, miten kasvattajat ja etenkin kristilliset kasvattajat voisivat auttaa heitä. Kiinnitän erityishuomiota rippikouluun kahdesta syystä. Rippikoulu tarjoaa harvinaisia mahdollisuuksia asian käsittelyyn, mutta kyse on vielä enemmästä: nykyaikana rippikoulun ydintehtävä vaatii ympäristöahdistuksen käsittelyä. Se on olennaisesti nuorten elämänkokemukseen kuuluva asia ja kristinuskon sanoman todeksieläminen vaatii sen käsittelyä.
***
Joku saattaa väittää vastaan: eiväthän nuoret ole ahdistuneita ympäristötuhoista ja maailman tilasta, sillä hehän keskittyvät muihin asioihin ja usein suoraan kieltävät, että asia painaisi heitä.
Psykologisten tutkimusten perusteella olen sangen vakuuttunut siitä, että meillä kaikilla on taipumus pyrkiä ohittamaan ongelmien vakavuus. Maailman tila on liian sietämätön. Tämä koskee myös kasvattajia. Emme haluaisi käsitellä asiaa etenkään tunnetasolla, sillä se tuntuu niin tuskaiselta.
Kasvattajilla on myös perusteltu huoli siitä, kuinka masentavien asioiden käsittely sujuu lasten tai nuorten kanssa. Jos vielä lapset ja nuoret antavat signaaleja, että asiat eivät liikaa huoleta heitä, on kasvattajilla kiusaus jättää syvätaso käsittelemättä sillä perusteella, että nyt ei ainakaan synnytetty lisää ahdistusta nuorille tai itselle.
***
Lasten ja nuorten parissa tehdyt syvemmät tutkimukset puhuvat kuitenkin karua kieltään. Heitä itse asiassa ahdistaa kovastikin ja he etsivät selviytymiskeinonsa. Olennaista olisikin, että aikuiset auttaisivat heitä käsittelemään asiaa, ennen kuin valinnat lukkiutuvat esimerkiksi turruttautumiseen tai yritykseen olla välinpitämätön.
Eräässä australialaisessa tutkimuksessa haastateltiin 10–14-vuotiaita varhaisnuoria. Heistä 27 prosenttia uskoi, että ilmastonmuutoksesta ja muista globaaleista ongelmista johtuen maailmanloppu ihmiskunnan osalta tulee heidän elinaikanaan.
Albert Zeyer vuorostaan havaitsi sveitsiläisten nuorten parissa tehdyissä tutkimuksissaan, että nuoret pohjimmiltaan ymmärsivät nykytilanteen kestämättömyyden. He tajusivat suurten, koko talousjärjestelmää koskevien uudistusten tarpeen, mutta kun tällaisten ratkaisujen todennäköisyyttä kysyttiin, he olivat pessimistisiä.
Seurauksena tästä tilanteesta nuorilla oli vahva taipumus puolustaa nykytilannetta. Hivenen paradoksaalisesti he myönsivät kestämättömyyden, mutta koska he uskoivat, etteivät voi tehdä tilanteelle mitään, he takertuivat kulutuskeskeisen elämäntyylinsä puolustamiseen ja käyttivät erilaisia psykologisia suojamekanismeja, kuten ulkoistamista. Vastuu saastuttamisesta ja ympäristönsuojelusta siirrettiin toisille.
Kuluttaminen toi nuorille nautintoa ja auttoi identiteettiin sekä statukseen liittyvissä tavoitteissa. Todennäköisesti se myös helpotti pitämään ajatuksia jossain muussa kuin ympäristön tilassa.
***
Laajemmin tarkasteltuna voi havaita, että osa ihmisistä turtuu eikä enää välitä; suuri osa kamppailee osittaisen ahdistuksen maastossa ja osa ryhtyy toimimaan vahvasti ympäristöasioiden puolesta. Samanlainen dynamiikka ilmenee yleensäkin suhtautumisessa maailman tilaan.
Aikuisenkin on olennaista kysyä itseltään: mitä selviytymiskeinoja minä käytän pärjätäkseni, kun kuulen kuinka lähes kaikki merten kalat on pian kalastettu loppuun tai kuinka lapsia räjäytetään kappaleiksi Syyriassa?
Kasvattaja ja esimerkiksi rippikoulun ohjaaja on tilanteessa, jossa sekä nuoret että aikuiset elävät yllä kuvattujen valintojen maastossa. Miten hän itse selviää tilanteesta? Millaisia valintoja hän tukee toiminnallaan? Kuten yleensä, yritys olla ottamatta kantaa on tässäkin jo kannanotto, joka tukee asioiden lukkiutumista.
Tietenkin on olennaista, että maailmaa yritetään tehdä paremmaksi. Nuoret maailmanparantajat yleensä myös onnistuvat siinä, vähintään pienin askelin. Samalla on kuitenkin ongelmallista, jos liikaa idealisoidaan erillistä aktivistiryhmää. Usein käy niin, että sekä aikuiset että nuoret ulkoistavat vastuun toisille, kuten juuri tällaisille ”maailmanparantajille” tai ”luonnonsuojelijoille”. Tarvitaan monenlaisia vastuullisia samaistumisen kohteita.
***
On olennaisen tärkeää, että nuoret saisivat esimerkkejä toisista nuorista ja aikuisista, jotka prosessoivat ympäristöahdistustaan ja maailman tilaan liittyvää käyttäytymistään. Rocktähdet tekevät hienoja yksittäisiä tempauksia, mutta lopulta heihin on vaikea samaistua. Yksittäisten tekojen sijaan on kyse elämänmittaisesta prosessista.
Rippikoulun termejä käyttääkseni nuoret tarvitsevat isosia ja ohjaajia, jotka uskaltavat tunnustaa, että maailman ongelmat herättävät heissä monenlaisia tunteita. Nuoret tarvitsevat esikuvikseen ihmisiä, joiden elämästä näkee, että he yrittävät tehdä maailmasta edes hivenen paremman paikan; ihmisiä, jotka tiedostavat sekä oman epätäydellisyytensä että myös merkittävät vaikutusmahdollisuutensa.
Jotta ohjaajat voisivat antaa tällaista esimerkkiä, heiltä vaaditaan sitä, että he ovat itse uskaltautuneet kohtaamaan omat selviytymiskeinonsa ja tunteensa. Tutkimuksissa on käynyt ilmi tunteiden olennainen merkitys kasvatustilanteissa. Ympäristökasvatuksessa on ongelmana, että negatiivisia tunteita tai kyynisyyttä siirretään tiedostamattomasti eteenpäin.
Käytännön apuvälineitä tällaiseen itsetutkiskeluun, jota olisi hyvä tehdä pienryhmässä, tarjoaa ekopsykologinen kirjallisuus, kuten Joanna Macyn ja Chris Johnstonen teos Active Hope.
Näiden ajatusten hyväksyminen johtaa entistä kauemmas mallista, jossa ympäristövastuu sijoitetaan vain erilliseksi oppitunniksi. Rippikoulussa ja muussa kristillisessä kasvatuksessa ympäristökysymykset eivät kuulu pelkästään Luonto/Luominen-teeman alle, vaan nuorten koko maailmaan ja elämänkokemukseen. Ympäristöasiat liittyvät myös nuorten hengellisiin kysymyksiin.
Kirkon ympäristöpäivät pidettiin 6.–7.9. Mikkelissä.
Lue Kotimaa Prosta Panu Pihkalan vinkkejä ympäristöahdistuksen käsittelemiseksi seurakunnan nuorten ryhmässä.
Uudessa kirjoitussarjassa pastori, tutkijatohtori Panu Pihkala käsittelee ympäristökysymyksiin liittyviä henkisiä ja hengellisiä kysymyksiä. Hänen kirjansa aiheesta, työnimellä Ympäristöahdistus ja toivo, ilmestyy vuonna 2017 Kirjapajalta.
Kuva: Päivi Karjalainen
Lue myös:
Essee: Ympäristöahdistus tuo kirkoille tehtävän
Ilmoita asiavirheestä