– Kuuluuko erityisnuorisotyö kirkon erityisaloihin? huikataan seminaariyleisöstä.
– Määrittelykysymys, vastaa emerituspiispa Voitto Huotari. Hän on juuri aloittamassa puhettaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon erityistyöalojen kohtalosta.
Varsinaisiksi erityistyöaloiksi Huotari listaa sairaalasielunhoidon, vankilatyön, perheneuvonnan, oppilaitostyön, yhteiskunnallisen työn, puolustusvoimissa tehtävän työn ja vammaistyön.
Huotarin näkemyksen mukaan viimeisten kahden vuosisadan aikana on reagoitu kahdella tavalla isoihin yhteiskunnallisiin murroksiin. Ensimmäinen oli hengellinen herätys ja toinen erityistyömuotojen kehittäminen.
Jo 1800-luvulla alkanut pyhäkoulutyö syntyi, kun kirkossa huomattiin, että sen sisällä olevilla ryhmillä on monenlaisia tarpeita. Samalta pohjalta syntyivät hiukan myöhemmin kirkolliset palvelujärjestöt.
Varsinainen erityistyöalojen esiinmarssi 1960-luvulla osuu samaan aikaan esimerkiksi viidennen herätysliikkeen uudelleenmuotoutumisen kanssa.
Kansankirkkoajattelu synnytti erityistyömuodot
Huotarin näkemyksen mukaan ideologinen tausta erityistyömuodoille löytyy kansankirkkoa painottavasta kirkkokäsityksestä. Sen mukaan kirkon keskeinen tehtävä on olla läsnä yhteiskunnassa.
Erityistyömuotojen kanssa samaan aikaan on Huotarin mukaan voimistunut herätyksiin liittynyt kokemuskristillinen kirkkokäsitys. Se voi tarkoittaa hyviä uutisia erityistyöaloille. Tämän kirkkokäsityksen kannattajat näkevät ihmisen sielunhoidollisen kohtaamisen oleelliseksi osaksi kirkon työtä.
Sen sijaan erityistyöaloja uhkaa kapea tulkinta jumalanpalvelus- ja sakramenttikeskeisestä kirkkokäsityksestä.
– Kansankirkkoajattelu elää iltaruskon aikaa. Viime vuosikymmeninä on vahvistunut jumalanpalvelus- ja sakramenttikeskeinen kirkkokäsitys. Se ei ole tuntenut samanlaista mielenkiintoa erityistyömuotojen kehittämiseen, Huotari totesi.
Hänen mukaansa teologinen ajatus jumalanpalvelusten ja sakramenttien painottamisen taustalla on hyvä, mutta johtopäätökset vääriä. Huotarin näkemyksen mukaan jumalanpalvelusyhteys toimii parhaiten juuri siellä, missä seurakunta on vahvasti läsnä ihmisten keskellä.
– Olemme tottuneet hokemaan, että jumalanpalvelus on keskus. Siellä käy kuitenkin niin vähän ihmisiä, että mikä keskus se on? Huotari totesi.
Lihavat vuodet ovat takana
Huotari uskoo saaneensa elää kirkon taloudellisesti parhaat ajat. Talouden niukentuessa on Huotarin mukaan helppo kysyä, miksi kirkon pitäisi tehdä esimerkiksi perheneuvontaa valtion puolesta.
– En tunne toista kirkkoa maailmassa, jossa olisi näin paljon maallikkotyöntekijöitä. Se kertoo paitsi vauraudesta, myös monimuotoisuudesta. Tätä ei pitäisi hukata, koska sen hukkaaminen syö myös jumalanpalvelusta, Huotari sanoo.
Yleisökeskustelussa nostettiin esiin kysymys siitä, onko erityisaloihin varsinaisesti asetettujen työntekijöiden määrän väheneminen jopa hyvä asia. Kehityksen voi nähdä myönteisenä silloin, jos se tarkoittaa erityistyöalojen työn sulautumista osaksi normaalia seurakuntatyötä ja vapaaehtoistoimintaa. Tällainen tilanne on käytännössä pienissä seurakunnissa.
Onko kirkko enää toivottu leikkikaveri?
Vaikka talous niukkenee myös julkisella sektorilla, se ei välttämättä tarkoita kirkon yhteistyömahdollisuuksien paranemista.
Voitto Huotari vakuutti, että erityistyöalojen kohtalo on kiinni erityisesti kirkon omasta asenteesta. Keskustelussa kuitenkin nostettiin esiin kysymys, laitetaanko ovet kirkon edestä kiinni riippumatta sen omista toimista. Uskontokriittinen ilmapiiri haastaa kirkon ja yhteiskunnan yhteistyötä uskonnonvapauteen liittyvillä argumenteilla.
Oppilaitosyhteistyöstä vastaava Elina Juntunen Kirkkohallituksesta myöntää Kotimaan haastattelussa, että oppilaitosten johdossa on havaittavissa varovaisuutta yhteistyössä uskonnollisten yhteisöjen kanssa.
– Samaan aikaan kun yhteiskunnassa nousee vaatimus uskonnollisesta neutraaliudesta, kirkko sai enemmän yhteistyöpyyntöjä oppilaitoksilta kuin koskaan ennen, Juntunen toisaalta huomauttaa.
Juntunen ei tunnista, että oppilaitosten suhtautumisessa seurakuntayhteistyöhön olisi erityisiä alueellisia eroja. Hän uskoo, että yksikköjen toimintakulttuuri ja johdon asenne ovat merkittävämpiä tekijöitä.
Kuva: Olli Seppälä.