Kirkon ulkoasiain osaston ekumeenisten kysymyksien johtava asiantuntija Tomi Karttusen mukaan luterilaisten kirkkojen yhteys Pietarin istuimeen eli paaviin voi olla yksi ekumeniassa tulevaisuudessa käsiteltävistä teologisista kysymyksistä.
Asia on teologisesti ja ekumeenisesti iso ja monisyinen.
– On kysyttävä, mitä se yhteys paaviin tarkoittaa. Jos ajatellaan molempien asianomaisten kirkkojen rakennetta, kirkkoja kirkkoina, olisi vähän erikoista, jos yhteyttä katolisen kirkon ylimpään johtoon ei olisi olemassa, Karttunen sanoo.
Asian taustalla on Suomessa viime syksynä julkistettu luterilais–katolinen dialogiraportti Communion in Growth (Kasvavaa yhteyttä). Dialogiraportissa nostetaan esille myös kysymys luterilaisten suhteesta Pietarin istuimeen: mitä se olisi?
Raportin luovutti paavi Franciscukselle toissa viikolla Roomassa vieraillut Espoon piispan Tapio Luoman johtama suomalainen ekumeeninen delegaatio.
Roomassa vieraillessaan suomalainen ekumeeninen delegaatio kohtasi myös kardinaali Kurt Kochin, joka toimii koko katolisen kirkon ekumeniasta huolehtivan ylimmän viraston, Vatikaanin kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston puheenjohtajana.
Delegaatio osallistui Roomassa myös paikallisen ekumeenisen keskuksen iltaan, jossa keskusteltiin uudesta suomalaisesta dialogiraportista.
Paavin johtoasema on ekumeeninen ongelma niin ortodokseille kuin protestanteille
Kardinaali Koch kertoi suomalaisille katolisen kirkon ekumeniasta idän kirkon ja toisaalta luterilaisten kirkkojen suuntaan. Mielenkiintoisella tavalla molemmissa Vatikaanin ekumenian suunnissa osa avoimista kysymyksistä liittyy paavin virkaan, siis käytännössä katoliseen ajatukseen paavin primaatista, johtoasemasta kristikunnassa.
Tomi Karttunen toteaa, että vuodesta 1054 voimassa olleet katolisen ja ortodoksisten kirkkojen väliset oppituomiot kumottiin jo vuonna 1964
– Mutta edelleenkin näiden kirkkojen välisissä kysymyksissä ortodoksien suhde paaviin ja kysymys paavin asemasta on hyvin keskeinen, hän sanoo.
Katolinen kirkko ja ortodoksiset kirkot saivat vuonna 2016 valmiiksi dokumentin kirkon primaatista ja synodaalisuudesta ensimmäisellä vuosituhannella. Nyt nämä kirkot keskustelevat Karttusen mukaan siitä, mikä on ollut tilanne vuoden 1054 virallisen välirikon, siis idän ja lännen skisman syntymisen jälkeen.
– Näillä kirkoilla on kuitenkin samantyyppinen käsitys kirkosta yhteisen perintönsä pohjalta. On esimerkiksi seitsemän sakramenttia. Tämän pohjalta katolinen kirkko on jo Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta (1962–1965) lähtien käyttänyt ortodoksisista kirkoista termiä sisarkirkko.
Reformaation kirkot sen sijaan ovat katolisen kirkon näkökulmasta toinen juttu.
– Ne ovat irtautuneet katolisesta kirkosta. Näissä kirkoissa on erilaisia näkemyksiä siitä, mikä on kirkko ja mitä sakramentit ovat. Varsinkin menneiden aikojen vastakkainasetteluissa nämä erot on haluttu näin esittää, Karttunen sanoo.
Roomassa kardinaali Koch kommentoi suomalaisille ykseyspyrkimyksistä puhuttaessa Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisön (EPKY, entinen Leuenbergin yhteisö) ekumeenista metodia, jossa kirkot vain tunnustavat toisensa sellaisenaan kirkoiksi ilman, että esimerkiksi sakramenteista ja kirkon virasta olisi ensin laaja yhteinen ymmärrys.
Katolinen kirkko edellyttää kuitenkin nimenomaan yhteistä ymmärrystä keskeisistä asioista ennen sopimuksia keskinäisestä tunnustamisesta.
Keski-Euroopan luterilaiset kirkot ovat allekirjoittaneet Leuenbergin sopimuksen, joka on tehnyt niistä EPKY:ssä reformoitujen kirkkojen läheisiä ekumeenisia kumppaneita. Pohjoismaista Tanska ja Norja kuuluvat EPKY:yyn, Ruotsin ja Suomen luterilaiset kirkot eivät ole siihen liittyneet.
Toisaalta kaikki Pohjoismaat kuuluvat Porvoon kirkkoyhteisöön, joka yhdistää Pohjolan ja Baltian luterilaiset kirkot Britteinsaarten anglikaanisiin kirkkoihin.
– Tästä näkökulmasta Koch teki Roomassa ekumeenista metodia koskevan erottelun. Katolisen kirkon kuten meidänkin kirkkomme kanta on erot sovittava yksimielisyys, jossa olemassa olevissa teologisissa kysymyksissä on saavutettava ensin riittävä yksimielisyys teemaan liittyvistä uskon perustotuuksista, Karttunen sanoo.
Sovitetusta erilaisuudesta on olemassa erilaisia tulkintoja, mutta myös raportti Kasvavaa yhteyttä osoittaa Karttusen mukaan, että luterilaisilla Pohjolassa, etenkin Suomessa ja Ruotsissa, on todella erilainen tulkinta asiasta kuin Keski-Euroopan protestanteilla. Sen on huomannut myös Rooma.
Mikä on luterilaisten päämäärä ykseyspyrkimyksissä?
Tomi Karttunen arvioi, että kardinaali Koch haastoi tapaamisessa suomalaisia luterilaisia keskustelemaan enemmän siitä, mikä on kirkkojen näkyvän ykseyden päämäärä. Taustana asiassa on myös se, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole virallisesti lausunut sitä, mitä on se näkyvä ykseys, johon ykseyspyrkimyksissä katolisen kirkon kanssa lopulta pyritään.
– Kirkolliskokouksemme on tosin hyväksynyt asiakirjan Kirkko – yhteistä näkyä kohti. Samoin Porvoon julistuksessa ykseyspyrkimyksien tavoitteet ja sisältö lausutaan melko pitkälle auki. Siinä sopivat luterilaiset ja anglikaaniset kirkot tunnustavat toisensa kirkoiksi, sakramentit ja viran. Kirkon sakramentaalisuus ja kommuunio tulevat myös esiin.
Karttunen toteaa, että ykseyttä kosketellaan muutamassa muussakin dokumentissa.
Suhteessa erityisesti katoliseen kirkkoon työtä kuitenkin vielä riittää tehtäväksi. Karttunen arvioi, että Luterilainen maailmanliitto ja Vatikaanin kristittyjen ykseyden edistämisen neuvosto voisivat tulevaisuudessa ottaa tehtäväkseen laatia julistuksen kirkosta, ehtoollisesta ja virasta.
Paavista yhteisen kirkolliskokouksen puheenjohtaja?
Tässä päästään myös tärkeään kysymykseen paaviudesta.
– Pietarin virkaa, paavin primaattia, ei katolisen kirkon näkökulmasta voida erottaa virkakysymyksestä. Historiallisesti me Pohjolan luterilaiset olemme reformaatioon saakka olleet Rooman patriarkaatin, siis paavin, alaisia. Mitä yhteys paaviin tulevaisuudessa tarkoittaisi luterilaisille?
Toinen tärkeä asia tulevissa keskusteluissa ykseydestä olisi Karttusen mukaan kysymys kirkkolaista ja kanonisesta järjestyksestä.
– Katolisen kirkon yhteydessä olevilla idän kirkoilla ja kreikkalaiskatolilaisilla on omat kirkkolakinsa. Olisiko mahdollista ajatella, että jos reformaation kirkot rakentaisivat uudelleen yhteyden katoliseen kirkkoon, niillä olisi omat kirkkolakinsa? Ja paavi olisi vain yhteisen kirkolliskokouksen puheenjohtaja, sekä sovittelija kiistatilanteissa, Karttunen pohdiskelee.
Naisten vihkiminen papeiksi on vaikea kysymys Vatikaanille
Reformaation jälkeen sekä katolinen kirkko että reformaation kirkot ovat kehittyneet erilaisiksi. Karttunen arvioi, että ykseyspyrkimyksissä yksi kuuma peruna olisi esimerkiksi naispappeus.
– Keskusteluissa olisi sovittava, kuinka paljon erilaisuutta olisi mahdollista hyväksyä. Jos kirkoilla olisi ykseystilanteessakin oma sisäinen rakenteensa, minkälainen se olisi katolisen kirkon näkökulmasta? Ja jos virka kuitenkin on yksi, miten katolinen kirkko perustelisi itselleen sen, että virasta voi kuitenkin olla erilaisia näkökulmia? Karttunen kyselee.
Kaiken kaikkiaan naisten vihkiminen papeiksi on Karttusen arvion mukaan vielä sellainen asia, joka edellyttää ekumeenista keskustelua.
– Arkkipiispa John Vikström puhui asiasta kansainvälisessä luterilais-katolisessa dialogissa jo 1980-luvun alussa. Naispappeus koskee itse asiassa liki kaikkia protestanttisia kirkkoja niiden suhteessa Roomaan.
Katolisessa kirkossa viimeistään paavi Franciscus on pyrkinyt siihen, että naisia tulisi kirkossa entistä enemmän erilaisiin johtotehtäviin.
– Katolisessa kirkossa on kuitenkin todettu, että naisten pappeus ei ole siellä mahdollinen. Enemmän tilaa keskustelulle on naisten vihkimisessä diakonian virkaan, Karttunen toteaa.
Virkakysymys ei ole ekumeniassa katolisen kirkon kanssa nopeasti ratkaistavissa oleva asia.
– Korkeintaan voidaan odottaa sellaista osittaista tunnustamista, että joissakin tilanteissa kirkoilla voisi olla ehtoollisyhteys, mutta ei täyttä tunnustamista.
Kaikki tämäkin edellyttäisi Karttusen mukaan kuitenkin sitä, että luterilaiset kirkot ja katolinen kirkko saisivat aikaan yhteisen julistuksen kirkosta, ehtoollisesta ja virasta. Sellainen antaisi asiassa yhteisesti sovittua pohjaa.
Rooman-keskustelujen ja tapaamisten perusteella Karttunen arvioi, että tällä hetkellä luterilais–katoliselle ekumenialle on myönteinen ilmapiiri. Ongelmia on, mutta ne eivät koske sitä yksimielisyyttä, mikä esimerkiksi vanhurskauttamisesta on jo saavutettu.
– Augsburgin tunnustuksen 500-vuotisjuhla vuonna 2030 voisi olla mahdollinen tähtäyspiste ajallisesti tällaisen sopimuksen syntymiselle. Se ei ole liian lähellä, mutta ei käsittämättömän kaukanakaan, vaan realistisen aikajakson päässä, Tomi Karttunen sanoo.
Kuva: Jussi Rytkönen. Ekumeeninen delegaatio Rooman kujilla. Edessä vasemmalta Tomi Karttunen, Simo Peura ja Teemu Sippo.
Lue myös:
Oppikeskustelujen tulos: Paavi on myös luterilaisten paimen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä