Viime aikojen keskustelua ja kirkkomme piirissä ja liepeillä muutenkin käytävää keskustelua seuratessa mieleen on noussut monia kysymyksiä ja ajatuksia. Yksi havainto on, että nykyisin erilaisten näkemysten esittämisen kynnys on ehkä herkempi kuin ennen ja että keskustelun avoimuus ja mahdollisuus on hyvä asia. Samalla nousee huoli entisestään voimistuvasta polarisaatiosta. Moni onkin todennut kanssani, ettemme halua kuulua kumpaankaan kahdesta jollakin tavoin vastakkaisiksi määritellyistä leireistä.
Piispa Tapio Luoma otti kantaa keskusteluun tällä tavalla: ”Kristikunnan huomattavimpiin opettajiin lukeutuva Milanon piispa Ambrosius eli monien jännitteiden leimaamalla 300-luvulla. Hän kirjoitti teoksessaan ”Pappien viroista” : ”Eikö meidän ennen kaikkea meidän tulisi oppia olemaan hiljaa, jotta pystyisimme puhumaan?” Ambrosiuksen neuvo on noussut mieleen viime päivien kirkollista keskustelua seuratessani. Provosoitumisen kierre sulkee korvat mutta avaa suut tavalla, jossa eri mieltä olevien kuunteleminen käy kovin vaikeaksi. Tällaisen sananvaihdon suurimmat varjot löytyvät siitä, että eteemme asetetaan pääsääntöisesti kaksi toisensa poissulkevaa vaihtoehtoa, joista kehotetaan valitsemaan jompikumpi. Harva jaksaa kysyä, kuka tällaisen esityslistan on alunperin laatinut ja miksi.”
Tapio Luoma jatkoi edelleen: ”Samalla mietin, mikä merkitys yhteydellä lopulta on. Pyrimmekö eri tavoin ajattelevina kristittyinä ja kirkon jäseninä yhteyteen vai koetaanko se aikansa eläneenä ihanteena, jonka voi korvata jollakin muulla tärkeämmäksi koetulla? Minä kannatan yhteyttä, enkä ainoastaan virkani puolesta.”
Piispa Seppo Häkkinen kirjoitti jo jokunen aika sitten puheenvuoron, jonka otsikkona taisi olla ”Yhteys erilaisuudessa”. Tuo kirjoitus taisi liittyä ekumeeniseen keskusteluun, mutta se sopisi ideaksi myös oman kirkkomme nykyiseen tilanteeseen. Tulisi miettiä, miten yhteys erilaisuudessa voisi vahvistua eikä heikentyä. Samalla meidän kaikkien tulisi opetella asioihin pureutuvaa maltillista keskustelutapaa ilman, että syntyy asetelma raamatullisista ja vähemmän raamatullisista kristityistä.
Raamattu antaa kuvan kirkosta ja seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jossa on erilaisia jäseniä. Jokaisella jäsenelle on paikkansa ja tehtävänsä. Tämäkin kuva voisi vahvistaa sitä suuntaa, että erilaisina ihmisinä ja kristittyinä kuulumme kirkkoon ja Jumalan perheeseen. Itse olen kirjoittanut ja pohtinut kirkon jäsenen kriteereistä. Kristillisyyden merkitys tulisi voida kuvata, mutta se pitää tehdä tavalla, joka ei sulje toisistaan eri tavoin ajattelevia pois kristillisyyden piiristä.
Omasta kirkostamme sanotaan, että ”siinä on seinät lavella ja katto korkealla”. Se liittyy jotenkin siihen, mitä ymmärrämme Jumalan armosta. Samalla tiedämme, että kirkko on myös totuusyhteisö. Uskon rajat ovat olemassa ja ne ovat uskonyhteisön piirtämät pääosin jo paljon ennen meidän aikaamme. Tämä johtaa jo esille nostettuun ajatukseen ”kolmannesta tiestä”, joksi on juuri esitetty kirkon tie.
Kristillinen kirkko ja meillä oma kirkkomme on kolmas tie kahden ääripään tai vastakkaisen leirin sijasta. Kirkko sulkee sisäänsä eri tavoin ajattelevat kristityt. Kirkko kutsuu evankeliumin osallisuuteen ja aina ehtoollispöytään asti erilaiset Jeesuksen opetuslapsiksi kastetut. Kirkon piirissä ja sisällä meidän tulee kilvoitella myös kuuntelemisessa ja vuoropuhelussa. Mielipiteiden tai näkemysten kätkeminen ei ole oikea tie, mutta niiden esittämisen tapaan voimme varmasti kiinnittää huomiota.
Itse haluan nähdä kastetut kristittyinä ja lähestyä heitä siitä näkökulmasta. Joku toinen näkee toisin. On myös hyvä muistaa, että eri kirkoissa tai suunnissa näemme asiat eri tavoin. En koe hyväksi, jos minun näkemykseni turhennetaan toisenlaisen teologian pohjalta. Samalla toivon, etten turhenna toisen suunnan näkemystä, koska heillä on toisenlainen teologia. Kirkkomme sisällä en halua määritellä kristityn kriteereitä liian tiukasti. Joku toinen ajattelee jälleen toisin piirtäessään kuvan kristitystä tietoisesti tai tiedostamattaan. Monessa yksityiskohdassa voi olla erilaisia näkemyksiä. Raamatulla ei silti saisi ketään paukuttaa päähän. Jokaisella etsijällä pitää olla paikka uskonyhteisön sisällä.
Kahta hyvin epäyhtenäistä ja oikeasti ei niin vastakkaista ryhmää ajateltaessa toinen osapuoli voisi opetella arvostamaan jokaista, joka haluaa etsiytyä armon piiriin ja pysyä siinä. Toinen osapuoli voisi taas opetella näkemään toisessa ryhmässä halun elää vahvaa kristityn elämää. Molempien tulisi opetella kuuntelemaan toisiaan ja oppimaan toisiltaan.
Kaiken keskellä on hyvä muistaa vanha viisaus: Meillä on sittenkin enemmän yhdistävää kuin meitä erottavaa. Kristus on jakamaton. Hän kuuluu kaikille. Joka haluaa sitä jotenkin rajata tai asettaa sille ehtoja, joutuu miettimään omaa asennetaan ja toivottavasti kilvoittelemaan erityisesti tässä kohtaa.
Toivo Loikkanen
”Kirkko on tarkoitettu uskovien yhteisöksi.” Tarkoittaako tämä sitä, että heikkouskoiset menkööt muualle? Jos kirkon tehtävä on sielujen pelastaminen, luulisi sielujen etääntymisen siitä olevan suurin huolen ja surun aihe.
Martti Pentti. Johtopäätös siitä, että kirkko on tarkoitettu uskovien yhteisöksi, ei ole se, että heikkouskoiset menkööt muualle, vaan aivan päinvastoin: Tervetuloa tänne kaikki heikkouskoiset ja myös uskosta osattomat. Siellä uskonne kasvaa, ja siellä uskosta osattomat voivat löytää uskon. Usko on löydettävissä sieltä, missä uskovia on koolla. Sitä vartenhan kirkko on olemassa, tai ainakin pitäisi olla olemassa, että ihmiset voivat löytää uskon.
”Tervetuloa tänne kaikki heikkouskoiset ja myös uskosta osattomat.” Miksi sitten esimerkiksi Tulkaa kaikki -liike saa niin paljon vastustusta joissakin kirkon piireissä?
Oliko Jeesus heikkouskoinen? Käskikö oppilaittensa saada aikaan heikkouskoisten seurakunnan? Kärsivän Messiaan me kai jotenkin tunnemme. Ainakin olemme kuulleet Hänestä puhuttavan, mutta tunnemmeko Kuninkaittenkuninkaan ja Herrojenherran?
Maalliset kuninkaan pitävät hovia. Ovatko kuninkaan lähimmät ihmiset surkeita luusereita ja köyhiä vaivaisia? Miksi hengellisessä kentässä markkinoidaan heikkoa Jeesusta, joka ei oikeasti pysty muuttamaan ihmisen elämää?
Kirkko ei julista heikkoa vaan hiljaista ja hienotunteista Jeesusta: ” — Katso: minun palvelijani, jonka olen valinnut, minun rakkaani, johon olen mieltynyt. Minä lasken henkeni hänen ylleen, ja hän julistaa kansoille oikeuden. Ei hän huuda eikä riitele, ei kuulla hänen ääntänsä kaduilla. Murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä hän ei sammuta. Hän on saattava oikeuden voittoon. Hänen nimeensä kansat panevat toivonsa.”
Kuinka kukaan kutsuu heikkouskoisia lähemmäs, kun kenenkään uskoa ei saa tuntea eikä koetella – ja kaikkien sanotaan olevan just täynnä uskoa ja armoa?
Surkea oli se Toivasenkin neuvo.
Ihan samanlaisia neuvoja saa eräs Saksan juutalaisten parissa evankelioimistyötä tekevä kristitty lähetti.
Saksalaisten kristittyjen mielestä juutalaisille on tehty jo niin paljon pahaa ja harmia, ettei heitä enää saa enempää kiusata ja rasittaa puhumalla heille Kristuksesta ja pelastuksesta.
Tällaista saa aikaan mykkyyden henki kristityssä.
Apostolien aikaan lienee olut toista, kuten suurten herätystenkin.
Armon saanut kiiruhti kertomaan naapureilleenkin siitä suuresta lahjasta, jonka oli saanut.
”Kuinka kukaan kutsuu heikkouskoisia lähemmäs, kun kenenkään uskoa ei saa tuntea eikä koetella?” Kutsumisella ei käsittääkseni ole mitään tekemistä uskon tuntemisen ja koettelemisen kanssa.
Ehkä se on kuitenkin niin, että Sana koettelee. Kun sana kutsuu lähemmäksi, helposti ihminen lihallisuudessaan tulkitsee, että nyt minua mitätöidään?
”Ehkä se on kuitenkin niin, että Sana koettelee.” Meidän onkin parempi jättää ihmissielun koetteleminen Hänelle, joka jokaisen sielun tuntee.
Kumpi sana mahtaa kutsua paremmin, lain vai armon sanoma?
Eivät ne voi olla erillisiä! Jeesus sanoi, ettei Hän tullut lakia päästämään vaan täyttämään. Ei ole mahdollista, että Poika olisi tullut vesittämään Isän tahtoa, jonka Hän oli sanellut kansalleen.
Hän tahtoisi täyttää lakia meissä jokaisessa, muuten Hän ei ole meidän Kuninkaitten kuningas.