Yhteys ja vuoropuhelu

 

Viime aikojen keskustelua ja kirkkomme piirissä ja liepeillä muutenkin käytävää keskustelua seuratessa mieleen on noussut monia kysymyksiä ja ajatuksia. Yksi havainto on, että nykyisin erilaisten näkemysten esittämisen kynnys on ehkä herkempi kuin ennen ja että keskustelun avoimuus ja mahdollisuus on hyvä asia. Samalla nousee huoli entisestään voimistuvasta polarisaatiosta. Moni onkin todennut kanssani, ettemme halua kuulua kumpaankaan kahdesta jollakin tavoin vastakkaisiksi määritellyistä leireistä. 

Piispa Tapio Luoma otti kantaa keskusteluun tällä tavalla: ”Kristikunnan huomattavimpiin opettajiin lukeutuva Milanon piispa Ambrosius eli monien jännitteiden leimaamalla 300-luvulla. Hän kirjoitti teoksessaan ”Pappien viroista” : ”Eikö meidän ennen kaikkea meidän tulisi oppia olemaan hiljaa, jotta pystyisimme puhumaan?” Ambrosiuksen neuvo on noussut mieleen viime päivien kirkollista keskustelua seuratessani. Provosoitumisen kierre sulkee korvat mutta avaa suut tavalla, jossa eri mieltä olevien kuunteleminen käy kovin vaikeaksi. Tällaisen sananvaihdon suurimmat varjot löytyvät siitä, että eteemme asetetaan pääsääntöisesti kaksi toisensa poissulkevaa vaihtoehtoa, joista kehotetaan valitsemaan jompikumpi. Harva jaksaa kysyä, kuka tällaisen esityslistan on alunperin laatinut ja miksi.”

Tapio Luoma jatkoi edelleen: ”Samalla mietin, mikä merkitys yhteydellä lopulta on. Pyrimmekö eri tavoin ajattelevina kristittyinä ja kirkon jäseninä yhteyteen vai koetaanko se aikansa eläneenä ihanteena, jonka voi korvata jollakin muulla tärkeämmäksi koetulla? Minä kannatan yhteyttä, enkä ainoastaan virkani puolesta.” 

Piispa Seppo Häkkinen kirjoitti jo jokunen aika sitten puheenvuoron, jonka otsikkona taisi olla ”Yhteys erilaisuudessa”. Tuo kirjoitus taisi liittyä ekumeeniseen keskusteluun, mutta se sopisi ideaksi myös oman kirkkomme nykyiseen tilanteeseen. Tulisi miettiä, miten yhteys erilaisuudessa voisi vahvistua eikä heikentyä. Samalla meidän kaikkien tulisi opetella asioihin pureutuvaa maltillista keskustelutapaa ilman, että syntyy asetelma raamatullisista ja vähemmän raamatullisista kristityistä.

Raamattu antaa kuvan kirkosta ja seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jossa on erilaisia jäseniä. Jokaisella jäsenelle on paikkansa ja tehtävänsä. Tämäkin kuva voisi vahvistaa sitä suuntaa, että erilaisina ihmisinä ja kristittyinä kuulumme kirkkoon ja Jumalan perheeseen. Itse olen kirjoittanut ja pohtinut kirkon jäsenen kriteereistä. Kristillisyyden merkitys tulisi voida kuvata, mutta se pitää tehdä tavalla, joka ei sulje toisistaan eri tavoin ajattelevia pois kristillisyyden piiristä. 

Omasta kirkostamme sanotaan, että ”siinä on seinät lavella ja katto korkealla”. Se liittyy jotenkin siihen, mitä ymmärrämme Jumalan armosta. Samalla tiedämme, että kirkko on myös totuusyhteisö. Uskon rajat ovat olemassa ja ne ovat uskonyhteisön piirtämät pääosin jo paljon ennen meidän aikaamme. Tämä johtaa jo esille nostettuun ajatukseen ”kolmannesta tiestä”, joksi on juuri esitetty kirkon tie.

Kristillinen kirkko ja meillä oma kirkkomme on kolmas tie kahden ääripään tai vastakkaisen leirin sijasta. Kirkko sulkee sisäänsä eri tavoin ajattelevat kristityt. Kirkko kutsuu evankeliumin osallisuuteen ja aina ehtoollispöytään asti erilaiset Jeesuksen opetuslapsiksi kastetut. Kirkon piirissä ja sisällä meidän tulee kilvoitella myös kuuntelemisessa ja vuoropuhelussa. Mielipiteiden tai näkemysten kätkeminen ei ole oikea tie, mutta niiden esittämisen tapaan voimme varmasti kiinnittää huomiota. 

Itse haluan nähdä kastetut kristittyinä ja lähestyä heitä siitä näkökulmasta. Joku toinen näkee toisin. On myös hyvä muistaa, että eri kirkoissa tai suunnissa näemme asiat eri tavoin. En koe hyväksi, jos minun näkemykseni turhennetaan toisenlaisen teologian pohjalta. Samalla toivon, etten turhenna toisen suunnan näkemystä, koska heillä on toisenlainen teologia. Kirkkomme sisällä en halua määritellä kristityn kriteereitä liian tiukasti. Joku toinen ajattelee jälleen toisin piirtäessään kuvan kristitystä tietoisesti tai tiedostamattaan. Monessa yksityiskohdassa voi olla erilaisia näkemyksiä. Raamatulla ei silti saisi ketään paukuttaa päähän. Jokaisella etsijällä pitää olla paikka uskonyhteisön sisällä.

Kahta hyvin epäyhtenäistä ja oikeasti ei niin vastakkaista ryhmää ajateltaessa toinen osapuoli voisi opetella arvostamaan jokaista, joka haluaa etsiytyä armon piiriin ja pysyä siinä. Toinen osapuoli voisi taas opetella näkemään toisessa ryhmässä halun elää vahvaa kristityn elämää. Molempien tulisi opetella kuuntelemaan toisiaan ja oppimaan toisiltaan.

Kaiken keskellä on hyvä muistaa vanha viisaus: Meillä on sittenkin enemmän yhdistävää kuin meitä erottavaa. Kristus on jakamaton. Hän kuuluu kaikille. Joka haluaa sitä jotenkin rajata tai asettaa sille ehtoja, joutuu miettimään omaa asennetaan ja toivottavasti kilvoittelemaan erityisesti tässä kohtaa. 

Toivo Loikkanen

 

 

  1. Jotkut veljet osallistuvat keskusteluun hyvin maltillisen ja yhteyden rakentamiseen pyrkivän kirjoitukseni jälkeen melko tiukkoja sanakäänteitä sisältävin kommentein. Se ei välttämättä edistä vuoropuhelua, jonka toivon kirjoituksessani vahvistuvan.
    Ari Pasaselle ilmaisen ystävällisesti: Jos sinulla ei ole Lutherista mitään uutta sanottavaa, toivon sinun jättävän nuo moneen kertaan toistamasi asiat tänne kirjaamatta. Tämä blogikirjoitus pyrkii hieman toisenlaiseen keskusteluun. Jari Raappana näkemys on melko tiukasti mutta kuitenkin asiallisesti esitetty. Siihen liittyen itsekin totesin, etteivät kahteen vastakkaiseen leiriin nimetyt ole oikeasti toisilleen asioissa niin vastakkaisia.

  2. Toivo Loikkanen, taitaa nämä minun kommentit olla aika lailla pientä siihen mitä Luther teki toisin ajattelijoille, mutta tehdään niin kuin toivot eli jätän teidät rauhassa etsimään yhteyttä, ilman Jeesusta tosin se on mahdotonta ellette ala minunlais vainoamaan, en taida kelvata kummallekkaan kirkon laidalle.

  3. Se varmasti närästää, jos kysytään ”Oletkos kristitty?”
    Bibliofilinä muistan kuitenkin joskus sellailleeni hartauskirjaa, jonka kannessa komeilu tuo kysymys.
    Semmoista ei saisi muka kysyä, vaikka kysymys johtaa meidät tarpeelliseen itsetutkisteluun, josta puhuu psalmin kirjoittajakin
    ”Tutki minua Herra, jne”.
    Jos oikein Jalavan tekstin ymmärsin, olisivat ”kaikki ristin tiellä”
    Niin kaiketi, mutta millä mielellä ja millä omallatunnolla? Kuinka moni tänään tulee Josef Arimatialaisen tavoin tuota meluavaa maailman joukkoa vastaan?
    ”Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olisitte kuuliaiset sen himoille.
    Kuinka siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla, vaan armon alla? Pois se! (Room 6:12,15)”

    Kun niin varovaisesti tyydymme korostamaan, että kaste riittää ihmisen sieluntilasta piittaamatta, ollan kristillisen rakkauden piiristä menty piittaamattomuteen lähimmäisen pelastuksesta.
    Kurjalta tuntui lukea edellisellä palstalla kuinka sana ”herännyt” oli lainausmerkkeissä. Eihän herätyksen ajatus voi kaikille kiteytyä, mutta sitä Jeesus Vuorisaanassaan meiltä odottaa.
    ”Autuaita ovat murheelliset… autuaita ovat ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano”.
    Vanhurskauden nälkä ei kaiketi ole mikään abstrakti.
    Onhan se seurausta siitä, että Jumala on sanallaan herättänyt ihmisen
    unesta ja piittamattomuudesta. Tiedämme kokemuksesta, kuinka se koskee kastettuakin, koska ”kaikki ovat pois poikenneet ja Herran kirkkautta vailla”.

    Se oli kastetun Lutherinkin tie pelastusvarmuuteen, vaikka se kesti kymmenisen vuotta. Hän tunsi Jumalan ankaran vanhurskauden vaatimuksen omassatunnossaan, kävi ahdistusten taistelua. Viimein hänelle avattiin mitä merkitsee se, että ”vanhurskas on elävä uskosta”.
    Emme saisi tätä prosessia vähätellä.

    Minä ymmärsin, että Raappana käytti median kieltä sanoessaan ”ääriluterilainen”. Sanaa ääriuskovainen käytetään myös. Medialla on nyt kaikki valmiudet pistää uskovat nopeasti todella ahtaalle ja yleisen vihan kohteeksi. Kristillinen usko näkyy olevan toimittajille täysin vieras – tässä kansankirkon kastettujen maassa, jossa monen kirjoittajan mielestä kukaan ei enää saisi sanoa. ”tunne Herra!”.

  4. ”Se varmasti närästää, jos kysytään ’Oletkos kristitty?'” Saahan sitä kysyä. Tuollaiseen kysymykseen tekee mieli pyytää täsmennystä. ’Kristitty’ voi näet merkitä monenlaista. Jollekin kysyjälle riittää vastaukseksi, että on jonkin kristillisen kirkon jäsen. Toinen taas tarkoittaa sanalla oman suppean yhteisönsä hyväksymällä tavalla uskovaa.

    Vielä enemmän närästää, jos mitään kysymättä luokitellaan ei-kristityksi.

  5. >>>Birgitasta on kirjoitettu , hän on ” rakkaudenkipeäleski ” , vallanhimoinen , tunnevammainen maalaistantti, juonittelija , aatelisrouva , visionääri , teologi ja suuri äitihahmo sekä Lutherin edeltäjä >>>

    Lailasta poiketen minä pitäisin Lutherin edeltäjänä vain sellaisia kirkon opettajia, jotka ovat ”ilmestysten” sijasta kiinnittäneet kristittyjen mielet Jumalan sanaan.
    Minulle jäi aika negatiivinen kuva tästä naisesta sen jälkeen kun luin yhden hänen näkynsä josssa Jeesus neuvoi ottamaan nirrin pois kaikilta, jotka eivät ota pelastuksen sanomaa vastaan.
    Monin varmaan suuttuu, mutta minusta Pyhä Henki ei ollut näiden ilmestysten takana. Tuo sanoma toi minulle mieleen Al Gaidan.

  6. Tärkeä puheenvuoro Toivolta. Kaikkia kirkon jäseniä on kohdeltava kristittyinä. Ihan oikeastikin kristittyjä ovat kaikki, jotka uskovat Kristukseen. Erimielisyydet siitä, millaista seksuaalisuuden toeuttamisen tapaa pidetään oikeana ja millaista vääränä tai siitä, mikä on itsekunkin käsitys pappisvirasta eivät ole rajoja uskon ja epäuskon välillä. Tämä pitäisi muistaa kaikilla tahoilla. Ei ole kenenkään hyvä tuntea joutuvansa toimimaan tai puhumaan vastoin sitä, minkä omassatunnossaan kokee oikeaksi. Siksi kirkkoon pitää mahtua hyvin monenlaista ajattelua, kunhan vain perusta, Jeesus Kristus, on sama. Evankeliumin armon sanoma kuuluu jokaiselle, joka tuntee jossakin asiassa rikkoneensa Jumalan tahtoa. ”Synnittömät” eivät tarvitse Kristusta.

  7. Jorma Ojala kirjoitti: ”Kun niin varovaisesti tyydymme korostamaan, että kaste riittää ihmisen sieluntilasta piittaamatta, ollan kristillisen rakkauden piiristä menty piittaamattomuteen lähimmäisen pelastuksesta.”
    Tässä on jälleen tehty ”non versiones sed perversiones” (ei käännöksiä vaan väännöksiä) ilmaus. Olen ja olemme luterilaisen kirkon piirissä korostaneet apostolisen ja luterilaisen perinnön pohjalta kasteen lahjaa ja merkitystä. Samalla opetamme, että lahja otetaan uskolla vastaan. Se jää sitten Jumalan työksi nähdä kenellä on usko ja kenellä ei. Jotkut haluaisivat kovasti määritellä, kuka uskoo heidän mielestään oikealla tavalla. Sitä emme voi kuitenkaan tehdä. Meidän on pidettävä esillä Kristusta evankeliumin sanan ja sakramenttien kautta ja luotettava Pyhän Hengen työhön ihmisten sydämissä. Jokainen, joka kääntyy Jumalan puoleen, uskoo jo. Sitten joku voi määritellä millaiseksi pitää kasvaa uskossa. Siihenkin voi opastaa ja rohkaista, mutta se ei ole kristittynä olemisen eikä varsinkaan pelastuksen ehto. Voimme kilvoitella ollaksemme ”parempia kristittyjä”, mutta eniten meidän pitää kilvoitella asettumaan toisten syntisten rinnalle Kristusta ja armoa tarvitsemaan. Lutherkin hylkäsi eri tasojen pyhityselämän. Sellainen on herkästi hiipimässä uskovien porukoiden ajatteluun asiaa tiedostamatta.

Loikkanen Toivo
Loikkanen Toivohttps://www.facebook.com/toivo.loikkanen
Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana ja OP-ryhmän hallintoneuvoston jäsenenä.