Eräs ystävistäni kertoi vasta ohittaneensa edesmenneen isänsä iän. Antaessaan paraikaa opetusluvalla ajo-opetusta pojanpojalleen hän huomasi elävänsä kolmen sukupolven (isänsä, oman, ja pojanpoikansa) yhteensä 116 vuotta kestänyttä ja edelleen jatkuvaa elämäksi kutsuttua jatkumoa. Hän kertoi kokevansa epämääräistä ydinsodan pelkoa ja väärin eletyn elämän aiheuttamaa syyllisyyden tunnetta. Keskustelu paljasti hänen elämänsä ja maailman tapahtumien liittyvän jotenkin toisiinsa.
Maailmaa koetteleva pandemia ja kasvava sodanuhka ohjaa pakostakin ajatukset menneeseen, omaan nykyisyyteen ja seuraavien polvien tulevaisuuteen. Miljoonia vuosia kestänyttä evoluutiota ajatellessaan ystäväni kertoi elämän kulminoituneen tapahtumaan, joka laskennallisesti määrittelee ajan ennen tai jälkeen jotakin eli Kristuksen. Itse asiassa hän ei aikaisemmin ole tullut sitä edes ajatelleeksi. Tieteen paljastukset koko universumin koostumisesta yksistä ja samoista alkuaineista, fysiikan eli luonnonlakien kaikkivoipaisuudesta sekä ihmisen sisäisistä moraalikäsityksistä olivat toki hänelle tuttuja. Ottamatta kantaa uskontoihin, joita riittää, ystäväni kertoi ensi kerran yhdistäneensä ajanlaskun alkamisen liittyneen sanoihin: ”niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa” tulla kaltaiseksemme julistamaan jotakin tarkoituksellista. Tarkoitus paljastui varsin maalliseksi, yhteiskunnalliseksi. Lyhyesti se kiteytyi vuorisaarnansa sanoissa; ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa” eli oikeudenmukaisuutta. Nyt ymmärtämänsä mutta sen aiempi huomiotta jättäminen jäyti hänen mieltänsä.
Ihmiskunta on ajanlaskunsa alusta lähtien kulkenut suuntaan, jota ovat värittäneet sodat ja uskonsodat, ristiretket ja kolonisaatio, kansallisvaltiot ja inkvisitio jne. Kaikille on ollut yhteistä talouden ja vallan käyttö mitä erilaisimmin riiston muodoin. Taide ja kulttuuri eri muodoissaan ovat toki rikastuttaneet elämää. Niiden välistä ristiriitaa kuvaa esimerkki maalaustaiteesta. Nähdessämme esim. kultakauden luontomaalauksia mykistymme niiden luonnollisesta täydellisyydestä. Mahdollisesti mallina käytettyä luontokohdetta katsoessa saatamme huudahtaa; yhtä kaunista kuin maalauksessa. Eikö tällöin taitelija luovana ihmisenä ole saavuttanut sen minkä Luojakin. Maalauksen eli kuvan tasolla – loihan Jumala ihmisen omaksi kuvakseen – he ovat hahmoltaan ja taidoiltaan yhtä – ainakin melkein.
Maailma yhtä vähän kuin ihminenkään ei ole vain kuva, vaan jatkuvaa evoluution edellyttämää liikettä. Sillä on työväline, omatunto. Jos oikealle työvälineelle, omalletunnolle ei ole käyttöä teemme usein vääriä valintoja. Siinä missä omatunto vuorisaarnan mukaan sanoo joko ”on, on” tahi ”ei, ei” hyvästä tai pahasta, oikeasta tai väärästä siinä täysin uskonnottoman Einsteinin mukaan ”kaikilla tieteellisillä lausumilla ja laeilla on yksi yhteinen piirre: ne ovat ”oikeita tai vääriä”, soveliaita tai sopimattomia. Karkeasti sanoen, reaktiomme niihin on ”kyllä” tai ”ei”.
Kaikella on tarkoituksensa. Kysymys ei ole siitä, niin kuin kiristillisessä maailmassa valitettavan usein ajatellaan, että ihminen vain käväisisi maan päällä valmistautuakseen tulevaa elämää varten, vaan että oikeudenmukaisuus toteutuisi ”myös maan päällä”. Omatunto, jolla on käyttöä vain sen herkistyessä, toimii valinnoissa. Maan päällä valinta luo joko paratiisin tai helvetin, rauhan tai sodan. Ystäväni koki ahdistusta, koska hän ei ollut tehnyt valintoja. Hänen omalletunnolleen ei ollut ollut käyttöä.
Ystäväni kokema ydinsodan pelko johtui alitajuisesta hirviöstä nimeltä Hiroshima ja sillä uhkaamisesta. Se oli muistutus ihmiskunnan liki 2000:sta hukkaan kuluneesta vuodesta. Oikeudenmukaisuuden sijasta ihmiset, kansat ja valtiot olivat kilpailleet vallasta, omistuksesta ja toistensa keskinäisestä riistämisestä. Jos pidämme vuotta 1945 uutena ajanlaskun lähtövuotena eli vuotena nolla, huomaamme, ettei mitään myönteistä ole sittemmin tapahtunut. Vain pommien tuhovoima on monituhatkertaistunut. Sinä aikana Kiina on vaivihkaa pääosin rauhanomaisesti noussut maailman ehkä johtavaksi maaksi. Vanha maailma tuntee itsensä taloudellisesti uhatuksi. Sen seurauksena syrjään jäänyt tai jätetty Venäjä huomaa olevansa marginaalissa. Sen ainoa vahvuus on ydinaseet. Voimattomalle, vain itsekästä taloudellista etuaan ajavalle Euroopalle on jäänyt Musta Pekka käteen. Lyömällä laimin kuluneet 1945 vuotta Eurooppa ja ehkä koko ihmiskunta elää nyt ydinsodan pelossa uuden ajanlaskun vuotta 77 jälkeen Hiroshiman.
Entä Suomi? Jos näemme EU:n päättämättömänä, olemassaololtaan toisista riippuvaisena makrokosmoksena niin Suomen näemme puolestaan seremoniallisen presidenttiyden ja teatraalisen parlamentarismin mikrokosmoksena. Ystäväni tavoin, joka kaikertelee oman 116 vuoden aikajaksonsa kanssa, jäämme vain anteeksipyynnön velkaa tulevilta sukupolvilta. Taivasosuuteen tähtäämisen sijasta, jollemme herkisty todellisuudelle, useimpien itseään kristittyinä pitävien ja jopa kirkkokuntien tulisi pikemminkin rukoilla, että kerran lausutut sanat, ”Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät”, koskisivat myös heitä.
