Turvallisuuspolitiikasta on vuoden 2014 aikana Suomessa keskusteltu niin vilkkaasti, että kukaan tuskin voi sanoa, että tästä teemasta ei meillä puhuttaisi avoimesti. Toiselta on tärkeätä, että maan hallituksella ja tasavallan presidentillä, joilla on vastuu turvallisuuspoliittisesta linjasta, lähtee yhtenäinen viesti siitä, mikä maa linja on. Tässä sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistö että ulkoministeri Erkki Tuomioja ovat onnistuneet vuoden aikana jatkuvasti muuttavan tilanteen keskellä hyvin.
Edellisen kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulta 1990-luvun alkuun Suomen turvallispolitiikan johtotähti oli rauhan ylläpitäminen rajoillamme ja Suomen pitäminen konfliktien ulkopuolella. Suurvaltojen välisen suoran aseellisen yhteydenoton tiedettiin lopulta johtavan ydinaseiden käyttöön ja siksi Suomi osaltaan pyrki lisäämään Euroopan vakautta. Parhaiten ja jopa koko konfliktin suursodan välttäneen lopputuloksen kannalta Suomi vaikutti tähän 1970-luvulla ETY-prosessin kautta.
Suomen kylmän sodan historian vuosiin mahtuu vaiheita, jotka antavat aihetta itsekritiikille, mutta lopputuloksen kannalta 70 vuotta sitten omaksuttu linja, jossa Suomen turvallisuus nojasi ulkopolitiikan ja itsenäisen puolustuskyvyn varaan osoittautui toimivaksi. YYA-sopimus merkittävästi rajoitti ulkopoliittista liikkumavapauttamme, mutta taitavasti luovien J. K. Paasikiven, Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston johdolla selvisimme. Myös Koiviston seuraajat Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja nyt Sauli Niinistö ovat pitkälti jatkaneet idän suhteissa toisen maailmansodan jälkeen omaksuttua suurta linjaa.
Nyky-Venäjä ei ole Neuvostoliitto ja vahvoissa rinnastuksissa menneen ja nykyisen välillä on vaaransa. Vladimir Putinin johtama Venäjä ei ole Neuvostoliiton kaltainen Yhdysvaltojen taloudellisen ja sotilaallisen aseman globaalisti haastamaan kykenevä supervalta. Monet merkit kertovat, että Ukrainan suunnalla tehdyt sotatoimet ovat jo ylittäneet sen kantokyvyn ja maa on öljyn hinnan samanaikaisen laskun vuoksi ajautunut vakavaan taloudelliseen kriisiin, jonka vanavedessä tulee poliittinen epävakaus. Vallanpitäjien ikivanha keino ollut alkaa osoittaa kansalle ulkoisia vihollisia siinä vaiheessa, kun tyytymättömyys heihin lisääntyy. Venäjällä Natosta on jo tehty syntipukki Venäjän pitkälti itse aiheutettuihin vaikeuksiin. Tässä asetelmassa on realistista pohtia sitä, että miltä Suomen hakeutuminen Naton jäseneksi Venäjän näkökulmasta näyttäisi ja mihin kauppapoliittisiin vastatoimiin se mahdollisesti johtaisi. Esimerkiksi, sillä että Finnairilta kiellettäisiin Venäjän ilmatilan käytön Aasian lennoilla, olisi merkittäviä vaikutuksia maamme talouteen monista muista kysymyksistä puhumattakaan.
Uhkakuvien maalailijoista Suomen aseman osalta ei nykypäivänä ole puutetta. Putin ja Venäjä tulevat meitä päivittäin vastaan iltapäivälehtien lööpeissä. Joskus pahimpia kauhuskenaarioita lukiessa tuntuu unohtuvan, että elettiin täällä silloin kuin naapurilla oli tukikohta Helsingin kupeessa Porkkalassa. Suomi on nyt tukevasti EU-jäsenyyden ja Nato-yhteistyön myötä osa länttä. Puolustusvoimien valmius on vähintäänkin samalla tasolla kuin edellisen kylmän sodan kuumimpina vuosina. Puolutusyhteistyö Ruotsin kanssa tiivistyy jatkuvasti. Vahvojen länsisuhteiden lisäksi osa Suomen linjaa on se, että itänaapurin kanssa halutaan vaikeuksista huolimatta ylläpitää keskusteluyhteyttä. Viimeksi eilen tästä kuultiin, kun presidentti Sauli Niinistö soitti Venäjän presidentille ja keskusteli hänen kanssaan Ukrainan tilanteesta.
Ville Jalovaara :” J. K. Paasikiven, Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston johdolla selvisimme. Myös Koiviston seuraajat Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja nyt Sauli Niinistö ovat pitkälti jatkaneet idän suhteissa toisen maailmansodan jälkeen omaksuttua suurta linjaa.”
Hyvänpä perinnön nämä presidentit ovat tulevien vuosisatojen suomalaisille jättäneetkin, kun hallitus kumosi Suomea Pariisin rauhansopimuksessa koskeneet aserajoitukset hallituksen yksipuolisella päätöksellä v. 1991, mutta halusi jättää voimaan vailla minkään kansainvälisen oikeuden päätöstä Pariisin rauhansopimukseen kirjatut sotasyyllisyysartiklat.
Vain Suomen kohdalla voimassaoleva Pariisin rauhansopimus on virallinen kansainvälinen asiakirja ja luultavasti tulevien vuosisatojen ”oikeaoppiset” tulevat sen avulla todistamaan, että viime sotien aikana toiminut Suomen valtiojohto ja sitä tukeneet maanpuolustusjärjestöt olivat syyllisiä ihmiskunnan pahimpiin koskaan vanhenemattomiin rikoksiin tai näitä rikoksia tehneiden tukemiseen, koska Suomen valtio on Nl:n hajoamisen jälkeenkin sotasyyllisyysartiklat ”hiljaisesti hyväksynyt”.
HS – Pääkirjoitus – 5.9.1990: ”Syksyn Ety-kokousten tuloksina syntyy tilanne, jossa toisen maailmansodan päätteeksi 1947 tehty Pariisin rauha sitoo enää vain Suomea. Saksaa ei sen piiriin voida liittää ja muut hävinneellä puolella olleet maat ovat sanoutuneet rauhansopimuksesta irti. Bulgaria, Romania ja Unkari tekivät niin liittyessään Varsovan liittoon ja Italia liittyessään Natoon. Sen takia Suomi näyttää muodollisesti ainoalta syylliseltä toiseen maailmansotaan. Uusi tilanne on kohtuuton, koska Suomi oli muiden pienten maiden tavoin diktaattorien sodan uhri eikä aloittaja.”
Kun joskus keskustelin ei-suomalaisen kansainväliseen oikeuteen perehtyneen asianajajan kanssa, hän sanoi, että Tarton rauhansopimus on Suomen ainoa kansainvälisen oikeuden mukainen rauhansopimus, koska se ei rikkonut Suomen kansalaisten oikeuksia.
Minä ihmettelen tuota Jalovaaran ilmaisua, että Paasikiven, Kekkosen, Koiviston…. ansiosta selvisimme.
Selvisimme mistä? Sodastako? Mehän selvisimme kansainvälisen edullisen tilanteen ansiosta, emme omien ponnistelujemme tai viisautemme.
Todellisen kriisin aikana Suomi olisi lakannut olemasta Neuvostoliiton ikkuna länteen, siitä olisi tullut sille jotain muuta, ihan muuta.
Kyllähän vain Venäjä 2014 nousee ihan 9/11:iin ja USA:n finanssiromahdukseen vertautuvaksi maailmantapahtumaksi, jonka jälkeen asiat ovat eri tavalla kuin ennen.
Eikä tarvita kuin että Baltiassa menee päälle jokin tilanne, Suomen asema näkyy uudessa valossa. Vähintään on tarvis paasikiveläistä suoraselkäisyyttä, Kekkonen jo niin monimutkainen, poikkitutkimuksellinenkin aihe, että jääköön tässä.
Suomi kuuluu demokraattisesti hallitujen länsivaltioiden joukkoon ja siltä pohjalta pitää realistisesti rakentaa turvallisuuspolitiikkamme. Vuosi 2015 tullee olemaan arvaamaton tapahtumineen. Elämän olosuhteet muuttuvat käsittämätöntä vauhtia, joka on ymmärrettävä. Ajattelu pitää olla tätä päivää.
Maamme puolustusvoimat ovat tarpeellisia järjestyksen pitämisessä maamme rajojen sisäpuolella mutta on aivan utopistista ajatella, että me kykenisimme nykyisin puolustamaan maatamme suurvaltaa vastaan. Läntinen demokratia yhteisyys on positiisen elämämme ehdoton edellytys.
Me olemme länsimaihin kuuluneet koko historiamme ajan.
Minä en usko, että olemme missään muussa kuin siinä kellertävässä liemessä. Etsikon aika meni jo,
ja sisäpolitiikassakin riitely jatkuu.
Surkeeta, kun lapsilisän leikkaamisesta tulee pääuutinen, ja koko maa on velkasuossa, eikä se asia yhtään huoleta.
Luen muuten tuota Mirkka Lappalaisen uusinta kirjaa. Kieltä on kehuttu, mutta minusta se on kankeaa ja
jollakin tavalla kuvastaa sitä, että kirjoittaja ei ole sisällä historiassa. Pitäisi kaiketi olla, kun on tohtori.
Kun se sitten on nykyvehkeillä pätkissä rakennettu, huomaa tiettyjä loogisia virheitä.
Yhdellä sivulla puolalaiset joukot linnoittautuvat Kremliin, jota venäläiset piirittävät. Seuraavalla sivulla
puolalaiset lakkaavat piirittämästä Kremliä.
Suomen kuuluminen ”länteen” ei ole koskaan ollut mitenkään itsestäänselvää. Sitäpaitsi kun Venäjän kauppa käy, menee Suomellakin yleensä hyvin.
Mirkka Lappalainen on nätihkö, nuori nainen, joka osaa kirjoittaa sujuvasti (ja nopeasti). Niillä avuilla pääsee pitkälle.
Meidän tulee myös muistaa, että on Jumala, joka on kaiken yläpuolella ja kuulee kun häntä avuksi huudetaan. Me emme ole vain oman viisautemme varassa.
https://www.youtube.com/watch?v=X6_4-c7JrKM
Salme Kaikusalo.
On se kumma juttu kun kirkon opin Jumalaan uskovia pitäisi olla yli miljardi ja kukaan ei huuda häntä avuksi. Jumala sinun mukaan kuulisi ja olisimme hänen viisauden varassa. Vai onko tämä elämä maaplaneetallamme Jumalan rakkauden viisautta ?
Reino,
asia ei ole noin yksipiippuinen, jos niin voi sanoa. Uskon, että Suomessakin on Herraa avuksi huutajia, mutta on myös heitä, jotka siinä sivussa sotkevat kuvioita minkä ennättävät.
Raamatussa Tuomarien kirja on oiva esimerkki siitä, miten käy kun kansa käy kurittomaksi ja asiat menevät päin prinkkalaa. Sitten kansa tekee parannusta ja huutaa avukseen Herraa ja Herra armahtaa. Mutta kohta kansa taas käy kurittomaksi ja sama kierre jatkuu kerta toisensa jälkeen. Ts. myös kansalla on vastuu, emme voi elää kuin ”siat pellossa.”
Ps. viime sotien aikana myös presidentti kehotti kansaa rukoilemaan. Uskon, että sillä oli suuri merkitys.
Ihmettelen heitä, joille länteen kuuluminen ei ole historiallisesti katsoen selvyys.
Sieltä ovat arvomme, uskontomme ja demokraattiset instituutiomme.
Ruotsalaisia saamme kiittää paljosta, ja ruotsinkielinen vähemmistömme on tässä suhteessa vaalimisen arvoinen. Sitoo meitä Pohjolaan kuten kielikin. Meillä on Euroopan vanhimpiin kuuluva valtiopäivälaitos-perinne.
Minun nuoruudessani suomalaisen parlamentin juuret olivat ensimmäisessä kuninkaanvaalissa 1200-luvulla. Siitä tehtiin ihan historiakin. Mieleeni on jäänyt vuosi 1263,-
Jo Kustaa Vaasan aikana talonpojilla oli oma selvä roolinsa
valtiopäivillä. Ei Euroopassa monta tällaista maata ole, vaikka Kustaa II Adolfin ja Kristiinan aikana takapakkia tulikin.
Suuriruhtinaskunnassa meillä oli ruotsalaiset perustuslait.
Suomalaiset ovat tämän unohtaneet, mutta Wipert von Blücher tämän asian sentään tunsi
ajaessaan Joachim von Rippentroppin kanssa sitä kuoppaista tietä Mallmin lentokentälle heinäkuussa 1944. Tämä kun oli mennyt kysymään, löytyykö Suomesta 1000 rohkeaa miestä. Ei kannattanut edes hakea, oli Blücherin ajatus.
Jorma, joka omaa laajan sivistyksen ja ymmärryksen, valitettavasti katsoo joitakin asioita kovin asenteellisten silmälasien läpi. Tunnen esimerkiksi Keski-Pohjanmaan rannikkoa (Vaasa-Pietarsaari,-Kokkola-linja), toisaalta Kotkaa, Haminaa, Lappeenrantaa ja Imatraa, ja voin sanoa, että itäisen ja läntisen kulttuuripiirin ero näkyy selvästi. Vanhan Suomen alueella Viipurin saksalais-venäläisen mentaliteetin vaikutus tuntuu jossain määrin edelleen..
Suomalaiset ovat kautta aikojen rakastaneet maailmanpolitiikan analysointia. Niinpä ei ole yllättävää ett teol tohtori Jalovaarakin osallistuu siihen keskusteluun,myönteisesti ja perinteelliisiin linjoihin taspuolisesti liittyen on sävy optimistinen.Hyvä niin, Suomi on turvassa .
Entä Suomen Kirkko? Mikä on kirkon rooli levottomalla maailman merellä? Onko kirkko tuomassa panostaan maailmantilanteeseen vai onko sen keikkuva vene luomassa kansallista epävarmuutta sen kallistellessa ja taistellessa olemassaolostaan niin monen hypätessä pois sen kyydistä?
Kirkon paniikinomaiset rakennemuutos ehdotukset kertovat hädästä jonka olemassaoloa ei julkisesti tunnusteta.
Kaikesta huolimatta : Hyvää Uutta vuotta koko maailmalle. Toivotaan että rakkauden rakentavat voimat voittavat ahneuden tuhoavat voimat ja lastenlapsillakin on ilmaa jota he voivat hengittää.
Suosittelen tohtorille, että keskustelijoille lukemista Jukka Rislakki kirja PAHA SEKTORI ilmestymisvuosi 2010 kustantaja Werner Söderström Oy. Se kirja valottaa mielenkiintoisella tavalla Suomen asemaa toisen maailmansodan jälkeen. Silloinkin pelättiin pahinta ja toivottiin parasta.
Tiesittekö sen, jotta USA maalitti ydinohjuksilleen kohteita Suomen etelä osasta ja Lapista. Tai USA kieltäytyi myöntämästä meille ilmatorjunta ohjuksia, ”nehän ampuvat meidän koneita niillä alas.”
On vuoden viimeinen kommenttini ja kenties viimeinen näillä verkkosivuilla, mutta hyvää tulevaa vuotta kaikille.
NATO:on ja äkkiä.
Kiitos, Kari-Matti,
Ilo se sinulle on, puhua minun ahtaasta näkökulmastani tai suuresta tietämättömyydestäni.
Suon sen tuomaroinnin mielihyvin harrastustesi joukkoon. :-
Kun puhut Suomen sisäisestä kulttuurirajasta, ei se muuta sitä mitä tuolla edellä läntisyydestä sanoin.
Kun talonpoika saattoi mennä valtiopäiville puhumaan veroistaan., koski se yhtä hyvin Päijänteen
itäpuolella kuin länsipuolellakin asuvaa. (Päijänne on ollut tuo raja)
Samalla tavalla se koski viipurilaista kuin turkulaistakin porvaria tai pappia.
Itäpuolella Suomea oli toki Kuopiokin, mutta siellä oli myös maaherrana v. 1809 Olof Wibelius,
jonka kenraali Buxhoevdenille lausumat sanat ovat vielä tänäänkin railona Suomen ja Venäjän välillä.
Jotain se läntinen perinteemme myös idässä merkitsi,
koska Aleksanteri I täällä käydessään siihen ihastui tai
kun Aleksanteri III laahasi suomalaisia talonpoikaisia valtiopäiväedustajia Moskovaan omien herrojensa ihmeteltäväksi.
En siis puhu rieskaleivän suhteesta läntiseen setsuuriin, vaan osastamme olla osa läntistä kulttuuriperintöä, joka lie sentään enemmän kuin maakunnallinen ero.
Yksilön vapaus ja koskemattomuus, reformaation ja Valistuksen kulturelliset ja ihmisten elämään vaikuttavat seikat, ne sentään ovat enemmän kuin kalakukko tai zakuska.