Kiitos dos. Vesa Hirvoselle rehellisestä ja avoimesta pohdiskelusta, kuinka selviämme jo nyt konservatiiveihin ja liberaaleihin jakautuneessa kirkossa niin, että kirkko pysyisi kasassa. Arvostan sellaista puhetta, jossa ns. kissa nostetaan pöydälle (https://www.kotimaa.fi/blogit/virkakysymyksen-uusi-tuleminen/).
Hieman minua jäi vaivaamaan sellainen Vesan tekstissä julkilausumaton ajatus, että onko tässä nyt tarkoitus osoittaa konservatiiveille oma reservaatti, jossa erilaiset konservatiiviheimot voisivat vl-liikkeen tavoin elää ”itsenäisesti” suuren ja liberaalin kansankirkon keskellä – kunhan konservatiivit vain mukautuvat kansankirkon muutoksiin, sen vallankäyttöön ja pitävät oman varsinaisen elämänsä siellä reservaatissa muilta piilossa?
Suhteessa konservatiiveihin em. blogin sävy on alentuva. Oletettuun kirkon enemmistöön jäävät liberaalit korkeintaan saavat osakseen konservatiivien taholta siedätyshoitoa, jos nyt ymmärsin edes sinnepäin..?
Onko meillä vaihtoehtoja?
Entä jos katsottaisiin asiaa vielä laajemmin: puretaan tämä dikotomia konservatiiveihin ja liberaaleihin ja puhutaan suoraan henkilöseurakunnista, jotka muodostettaisiin Suomen ev.lut. kirkon sisälle.
Henkilöseurakunnilla voisi olla joko uudelleen määritelty hiippakuntaperusteinen tai peräti koko Suomen ev.lut. kirkon kattava yhteinen kirkollisveroprosentti. Kirkollisveron tuoton jakoperuste voisi olla sekä alueellinen (asukasmäärän mukainen) että jäsenperusteinen (kunkin henkilöseurakunnan ilmoitettu ja vuosittain tarkistettu jäsenmäärä).
Niinpä ainakaan pk-seudulla ei olisi enää alueellisesti nimettyjä seurakuntia (esim. nykyinen kotiseurakuntani Malmin srk), vaan alueella voisi toimia useita erikseen nimettyjä henkilöseurakuntia, joilla olisi kirkkolain velvoittamat tehtävät hoitaa sanan julistaminen ja sakramenttien toimittaminen sekä diakoniatyö ja näiden ohella kaikki se, mihin seurakunnilla olisi varaa ja halua.
Messuyhteisöt toimivat jo – miksei muukin?
Siirtymävaiheessa henkilöseurakunnilla voisi olla yhteinen hallinnollinen kirkkoherra, kuten kirkkolaki edelleen mahdollistaa. Malmin alueella, Pihlajamäen kirkossa, toimii jo nyt hyvin nuoria aikuisia ja perheitä tavoittava messuyhteisö. Se ei ole henkilöseurakunta, vaan jumalanpalvelusyhteisö, mutta sen toiminnan perustalle olisi mahdollista rakentaa oma henkilöseurakunta.
Koska diakoniatyö ja sielunhoito eivät kohdistu vain jäseniin, henkilöseurakuntien velvollisuus olisi pitää huolta siitä, että tämä kirkon sielunhoidollinen ja diakoninen velvoite toteutuisi jäsenyydestä riippumatta. Siksi tarvitaan myös alueella asuvien kokonaisluku määrittämään kirkollisveron jakoperustetta.
Kirkolliset rakennukset olisivat luonnollisesti yhteisessä käytössä: esim. samassa kirkossa klo 10 olisi yksi messu, klo 13 seuraava messu, klo 16 seuraava messu.. jne. Näinhän toimitaan monissa seurakunnissa jo nyt, mutta tuo jako on nykytilanteessa kielellinen – ei teologinen / toiminnallinen.
Monissa pk-seudun ulkopuolella olevissa seurakunnissa tällainen henkilöseurakunta voisi olla nykyisin toimiva seurakunta, jonka alueella asuvien enemmistö kokee luontevasti kodikseen. Mutta lähtijöiden ei olisi pakko erota kirkosta, vaan he voisivat liittyä johonkin toiseen ev.lut. henkilöseurakuntaan asuinpaikastaan riippumatta.
Hyvin mahdutaan jo nyt eri kielisten ryhmien kanssa samoihin tiloihin ja niitä yhteisvastuullisesti hoidetaan. Mikäänhän ei estäisi muodostamasta edelleen seurakuntayhtymiä tai muita hallinnollisia kokonaisuuksia – esim. uusia hiippakuntia – jotka hoitaisivat yhteisiä kiinteistöjä ja miksei taloutta ja virkojakin.
Jäsenet valinnan edessä
Isona haasteena olisi luonnollisesti se, että jokaisen nykyisen alueseurakunnan jäsenen tulisi ilmoittaa jatkossa, minkä luterilaisen henkilöseurakunnan jäsen haluaa olla, mitä vaihtoehtoja on olemassa ja millaista teologiaa ja toimintaa po. seurakunnassa haluaa jäsenyydellään edustaa.
Kilpailu uusien henkilöseurakuntien jäsenistä voisi äityä rumaksi, mutta ennen tätä muutosta tulisi laatia yhteiset pelisäännöt, joiden myötä pidettäisiin huolta siitä, että omaansa saisi kehua, mutta muita ei voisi arvostella.
Automaattisesti kukaan ei siten siirtyisi / jäisi mihinkään alueseurakuntaan, vaan kaikki nykyiset jäsenet joutuisivat valitsemaan kuulumisseurakuntansa (vaikka se olisikin jo alueella toimiva seurakunta). Jäsenyydellä olisi siis väliä – aidosti ja merkityksellisesti.
Tiivistelmänä: kirkollisvero olisi siis kaikille sama, mutta toiminta ja teologia erilaisia. Yhdenvertaisuus ja valinnanvapaus toteutuisivat samanaikaisesti. Itsenäiset henkilöseurakunnat voisivat kutsua itse työntekijänsä ilman monimutkaista ja pitkää julkista vaalimenettelyä.
Hiippakunnat olisivat hallinnollisesti jossain määrin nykyisen Porvoon hiippakunnan kaltaisia: ne olisivat tietystä maantieteellisestä alueesta riippumattomia hiippakuntia. Niihin kuuluvat seurakunnat valitsisivat / kutsuisivat itse piispansa (kuten nykyisinkin tapahtuu kielellisin perustein). Luotan vahvasti siihen, että nykyisistä piispoista kaikille riittäisi kaitsettavaa näin muodostettavissa hiippakunnissa / henkilöseurakunnissa.
Emme tarvitse siis mitään kirkollisia reservaatteja, vaan itsenäisesti vaaleilla ja jäsenyyskampanjoinnilla muodostettavia henkilöseurakuntia Iso-Britannian anglikaanikirkon / Tanskan luterilaisen kirkon tapaan.
Sateenvarjokirkko – julkisoikeudellista valtaa vailla
Kuten past. Timo Pöyhönen on jo aiemmin esittänyt: Suomen ev.lut. kirkko olisi sateenvarjona henkilöseurakuntien yllä. Meillä voisi siis olla sateenkaariseurakuntia ja ns. perinteisen virkakäsityksen mukaisia seurakuntia, karismaattisia seurakuntia, evankelioivia seurakuntia ja kaikkia siltä väliltä (myös vl-liikkeen aluepiirit voisivat halutessaan muodostaa omia seurakuntia).
Muuten kenenkään hengellisen kodin olohuoneen järjestystä ei tarvitsisi tällä henkilöseurakuntamallilla muuttaa. Jokainen saisi möbleerata olohuoneensa juuri sellaiseksi kuin haluaa.
Yksi asia vielä: tämä kaikki edellyttäisi tietysti sitä, että kirkko luopuisi julkisoikeudellisesta asemastaan ja jopa vihkioikeudestaan. Veronkanto-oikeus säilyisi valtiolla ja kunnilla, mutta kirkko voisi edelleen ostaa veronkantopalvelut valtiolta, kuten tähänkin asti. Seurakunnat siunaisivat ne avioliitot, jotka olisivat niiden teologian mukaisia.
Entä se kirkon ykseys? Olisiko se muuta kuin hallinnollista ja nimellistä? Ehkä ei. Se kuitenkin riittää monissa muissakin kirkoissa. Sitä kutsutaan myös aidoksi moniäänisyydeksi, ei pakotetuksi samanmielisyydeksi. Yksimielisyyteen taas päästään vain sovinnon ja kompromissien kautta. Niin kuin työehtoneuvotteluissakin – ja avioliitossa.
Mikä estää? Vallan ja kontrollin halu, arvelisin. Ja se, että kirkolla taitaa olla vielä liikaa rahaa ja paljon passiivisia maksavia jäseniä. Edellisistä seikoista johtuen muutos tapahtuu ilmeisesti vain pakon sanelemana: kun jäsenet ja rahat loppuvat, silloin ei millään muulla ole niin suurta väliä.
Siihen asti tälle muutokselle painetaan aivan varmasti jarrua ja selitetään, ettei tässä vielä mitään paniikkia ole syytä lietsoa. Niinhän jotkut väittävät ilmastonmuutoksestakin.
Ollaanpas nyt rehellisiä tämän ponnen suhteen. Ponteen ei tarvitse ajaa sisään sellaista mitä se ei sisällä. Jos Ponsi tarkoittaisi sitä, että kirkossa saa kieltäytyä työtehtävistä, se olisi ponnessa toki mainittu. Kirkossa on edelleen tilaa jos toimii yhteistyössä oman vakaumuksen saa toki pitää käytännössä sen soveltamista rajoitetaan. Piispa Heikan komitea tältä osin selkeytti, joidenkin mukaan taas kiristi pelisääntöjä.
Evankelinen liike on jakautunut historian saatossa useampaan ryhmittymään kuin kahteen. Liikkeen historia on teologista syistä jakaantumisen historiaa, ainoastaan lestadiolainen liike menee evankelisen liikkeen edelle jakaantumisprosessissa.
”Kirkossa on edelleen tilaa jos toimii yhteistyössä oman vakaumuksen saa toki pitää käytännössä sen soveltamista rajoitetaan.”
-Tähän olisi voinut panna pari pilkkua ja pistettä ajatusta selkiyttämään… Mutta mitä tämä siis tarkoittaa? Käytännössä? Mitä hyötyä ponnesta on, vanhalla virkakannalla oleville papeille?
Kirkon sisällä on mielestäni ainakin kahdenlaista suhtautumista perinteisellä apostolisella virkakannalla olevia kohtaan. On niitä, jotka haluavat antaa tilaa ja mahdollisuuden toimia ja sitten niitä, jotka haluavat ajaa marginaaliin, ja ääritapauksessa, jopa ulos kirkosta.
Suhtautumisessa homoseksuaalisten parien kirkolliseen vihkimiseen on myös ainakin kahdenlaista suhtautumista.
Ratkaisevaa kummassakin kysymyksessä on mielestäni se miten asioille löydetään raamatullinen peruste. Jos asialla on vahva raamatullinen peruste, on mielestäni äärimmäisen vaarallista lähteä pakottamaan seurakuntalaisia, jotka haluavat perustella näkemyksensä vahvasti Raamatulla.
Tämä edellä sanottu sillä perustalla, että luterilaisen kirkkomme oppi ja identiteetti perusta on Raamattu ja luterilainen tunnustus.
”Ratkaisevaa kummassakin kysymyksessä on mielestäni se, miten asioille löydetään raamatullinen peruste.” Raamatulliset perusteet löytyvät niin kannattamiselle kuin vastustamiselle kummassakin asiassa. Miten näitä perusteita arvioidaan keskenään? Näyttää siltä, että asiallisenkin teologisen puheen takana vaikuttaa usein voimakas tunne. Voiko perusteiden raamatullisuuden mitata tunteiden voimakkuudella?
Sami Paajanen. Olet oikeassa siinä, että monet kirkkomme sisällä vaikuttavista herätysliikkeistä ovat jakautuneet. Jakautumiset ovat aina monen tekijän summa ja eri osapuolet tapaavat pitää itseään sen oikean ja alkuperäisen perinnön jatkajina sekä leimaavat toiset negatiivisesti. Mitä evankelisen liikkeeseen tulee, on valitettava tosiasia, että sen parissa on tuotettu valtava määrä historiantutkimusta, mutta opinkäsitysten – kuten vanhurskauttamisopin, luterilaisen tunnustuksen tulkinnan ja jopa kastekäsityksen kehityksen analysointi on jäänyt vähiin. Vaikka liike noin yleisesti on korostanut Raamattua ja Lutheria. Kuitenkin vain kunnollisen tutkimuksen avulla voitaisiin päästä eteenpäin ja asettaa yhtäläisyydet sekä erot oikeisiin mittasuhteisiin.
Kirkko se vasta jakautunut onkin. Se on jakautunut yli 400 seurakuntaan. Ja satoihin yhdistyksiin.
Tässä evankelisen liikkeen jakautumisessa on se hyvä puoli, että molemmat osapuolet ovat päässeet tekemään omaa myönteistä työtä ja auttamaan ja kohtaamaan monia.
”Miten näitä perusteita arvioidaan keskenään?”
-Vaikuttaa siltä, että eräs retoriikan muoto keskusteluissa on se, että ”ei ole mitään keinoa arvioida mikä tulkinta/raamattuperuste on oikea”.
Arviointia on kuitenkin tehtävä, kuten kaiken kanssa, vaikka kaupan mainosten ja ilta-sanomien lööppien ja artikkeleiden. Että mitä tarkoitetaan kun sanotaan XXX.
Näitä perusteluja on arvioitava kielen, luetun ymmärtämisen, logiikan, kontekstin, historian ja kirjoituksella vallitsevan tilanteen valossa jne.
Miten asian näkeekin ei ole mitään syytä heittää arviointia romukoppaan. Sitä juuri on tehtävä, perusteltava ja vastattava vastapuolen perusteluihin.
”Miten asian näkeekin ei ole mitään syytä heittää arviointia romukoppaan. Sitä juuri on tehtävä, perusteltava ja vastattava vastapuolen perusteluihin.” Aivan, lisäksi on kuunneltava vastapuolen perusteluja ja tarkistettava omia.
”Aivan, lisäksi on kuunneltava vastapuolen perusteluja ja tarkistettava omia.”
-Näin juuri.
Skandaali Espoon hiippakunnassa: Pappislistalta kolme naista kirkolliskokoukseen ja nolla miestä.
Sehän sopii. Herrammekin on kompastuskivi – σκάνδαλον – monelle.
Hyviä pappisnaisia ovat kaikki! Onnea ja siunausta heille!
Skandaali on ennemmin kuitenkin se, että Tampereen hiippakunnasta ei päässyt läpi yhtään naisehdokasta.
Olisipa jännä tietää, että jos Jouni ei olisi vaihtanut liberaalimmalle listalle. Olisiko läpi mennyt yksi vai kaksi konservatiivisempaa miestä?
”Werner Janhonen13.02.2020 12:37
Kirkko se vasta jakautunut onkin. Se on jakautunut yli 400 seurakuntaan. Ja satoihin yhdistyksiin.
Tässä evankelisen liikkeen jakautumisessa on se hyvä puoli, että molemmat osapuolet ovat päässeet tekemään omaa myönteistä työtä ja auttamaan ja kohtaamaan monia.”
Raamatun mukaan jakautuminen on aina synti, synnin seuraus. Joten kovin iloinen tuosta jakautumisesta kristitty ei voi olla. Jakautuminen ei ole mikään itseisarvo tavoiteltava hyve, vaan se on tuohoa tuottava saatanallinen voima.
Kiitos uudesta avauksesta Jouni. Ehkä ehdottamasi muutos olisi sittenkin liian radikaali.
Entäpä jos edettäisiinkin seuraavalla mallilla.
1. Nykyiset seurakuntayhtymät ja seurakuntayhtymiin kuulumattomat seurakunnat muutettaisiin hallintoseurakunniksi.
2. Kunkin hallintoseurakunnan alueella toimisi vähintään yksi jumalanpalvelusseurakunta, jonka vastuulla olisi ensisijaisesti kirkkolain 1 luvun 2 § tarkoittamat tehtävät. Diakonian ja jakamattoman kansainvälisen vastuun osalta yhteisvastuullisesti hallintoseurakunnan kanssa
3. Kirkon jäsenet kuuluisivat hallintoseurakuntaan asuinpaikkansa perusteella
4. Kirkon jäsenet liittyisivät jumalanpalveluseurakuntaan Pyhässä Kasteessa tai oman liittymispäätöksensä mukaisesti.
5. Jumalanpalveluseurakuntaan liittymien ei olisi palkollista muutoin kuin kasteen tai mikäli henkilö ei kuulu mihinkään jumalanpalvelusseurakuntaan, konfirmaation yhteydessä taikka aiemmin kastetun liittyessä kirkon jäseneksi. Liittymispäätös jumalanpalvelusseurakuntaan tai jumalanpalvelusseurakunnan vaihtamispäätös olisi mahdollista myös muun kirkollisen toimituksen yhteydessä taikka muutoin erillisellä liittymispäätöksellä.
6. Hallintoseurakunnan alueella asuvat kirkon jäsenet voisivat halutessaan perustaa alueelle uusia jumalanpalvelusseurakuntia (esim. vähintään 50 täysivaltaista jäsentä).
7. Jo perustettuun jumalanpalvelusseurakuntaan liittyvältä ei edellytettäisi asuinpaikkaa ko. hallintoseurakunnan alueella.
8. kirkollisveron tuotto jaettaisiin hallintoseurakunnalle kerättävään osuuteen ja jumalanpalvelusseurakunnalle kerättävään osuuteen. Mikäli kirkon jäsen ei ole liittynyt mihinkään jumalanpalvelusseurakuntaan, jaettaisiin jumalanpalvelusseurakunnalle kannettava osuus ko. hallintoseurakunnan alueella toimivien jumalanpalvelusseurakuntien kesken jäsenmäärän suhteessa.
Kiitos, Jukka! Varmaan visioni oli liian radikaali. Mutta en tehnytkään sitä nykyhetkeä ajatelleen, vaan lähinnä seuraavaa sukupolvea varten, jolloin parin vuosikymmenen kuluttua Suomen ev.lut. kirkon jäsenmäärä noudattelee muiden eurooppalaisten entisten valtakirkkojen jäsenmäärää, siis n. 30% kansasta (pk-seudulla ehkä 20-25%).
Mutta pointtini on tämä: jos näemme Suomen ev-lut. kirkon tulevaisuuden tällaisena, meidän tulisi ryhtyä jo nyt toimenpiteisiin, jotta olisimme rakenteiltamme vastaamassa tähän kirkon jäsenmäärän ja sen myötä taloudellisen romahduksen tuomaan haasteeseen (vrt. ilmastonmuutos: ei riitä, että toimenpiteisiin ryhdytään vasta sitten, kun skenaario on toteutunut, vaan toimenpiteisiin pitää ryhtyä jo nyt).
Sinun ehdotuksessasi on paljon hyviä rakennusaineksia juuri tähän tilanteeseen.
Ei tietenkään ole mitään järkeä siinä, että nykytilanteessa ihmiset pakotettaisiin valitsemaan seurakuntansa. Meitä on vielä liian paljon tähän.
Jatkossakin Varpaisjärvellä voitaisiin kuulua Varpaisjärven ev.lut. seurakuntaan (tai messuyhteisön, jos seurakunta on jo yhdistetty laajemmaksi kokonaisuudeksi) eikä seurakunnassa ole suuria intohimoja virka- tai avioliittokysymyksessä (nehän kuitenkin jakavat ihmiset – ainakin aktiivisemmat seurakuntalaiset – jatkossakin eri messuyhteisöihin, jos kristityt eivät osaa elää sovussa moniäänisessä seurakunnassa).
Hiekka on tiimalasissa kuitenkin valumassa kovaa vauhtia..
Tämän hankalasti luettavan tekstin saa poistaa. Alla selkeämpi teksti.
Turtiainen: ”parin vuosikymmenen kuluttua Suomen ev.lut. kirkon jäsenmäärä noudattelee muiden eurooppalaisten entisten valtakirkkojen jäsenmäärää, siis n. 30% kansasta (pk-seudulla ehkä 20-25%).”
On pakko kysyä, että väheneekö pelastuvien määrä samaa vauhtia kuin kirkot menettävät jäseniään? Jos jäsenmäärät eivät vaikuta pelastuviin, niin mitä merkitystä kirkolle on ollut, on nyt ja tulevaisuudessa? Jos vaikuttaa, niin teologiset ongelmat ovat mittavia ja vievät lopunkin uskottavuuden kirkon sanomalta.
Mikä on kirkon tehtävä? Minusta sen pohtiminen on tärkeää, sillä ilman selkeää näkyä on vaikea löytää yhtenäisyyttä ja kestävää missiota.
Eräs keskustelija mainitsi vanhurskauttamisopin, joten voinen minäkin siihen viitata. Jos muutetaan sen nimi oikeamielistämisopiksi, niin silloin avautuu uusi reitti. Jumala ei vanhurskauta, vaan julistaa syyttömäksi, minkä jälkeen voi aloittaa puhtaalta pöydältä, oikeamielistyä, niin kuin Jumala on oikeamielinen. Turtiainen tietää, että vanhurskaus on käännetty könttänä kahdesta eri sanasta tekemättä niiden välille merkityseroa, nimittäin syyttömäksi julistamisesta ja oikeamielisyydestä.
Viittaan kansojen tuomioon, jossa ei erotella vanhurskaita, vaan oikeamielisiä. Ei Jeesus kysy mitään sellaista, johon kirkko opettaa vastaamaan. Siksi varmaan niin vuohet kuin lampaat ovat yhtä ällistyneitä.
Mikäli siis palataan apostolien oikeamielistämisoppiin, niin seurakuntalaiset varustetaan hyviin tekoihin, joita on suvaitsevaisuus omasta uskosta poikkeavia outoja, muukalaisia, kohtaan. En jaksa uskoa, että oikeamielinen syrjii kirkossa sen enempää naispappeja kuin kieltää tasa-arvoisen avioliiton sitä haluavilta.
Uskoville on opetettu, etteivät hyvät teot pelasta. Eivät ne voikaan pelastaa, mutta ne takaavat, ettei lampaana itseään pitävä löydä itseään vuohien joukosta.
2.Tim.2:21 Jos nyt joku puhdistaa itsensä tämänkaltaisista, tulee hänestä astia jaloa käyttöä varten, pyhitetty, isännälleen hyödyllinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmis.
3:17 että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.
Tiit.1:16 He väittävät tuntevansa Jumalan, mutta teoillaan he hänet kieltävät, sillä he ovat inhottavia ja tottelemattomia ja kaikkiin hyviin tekoihin kelvottomia.
3:1 Muistuta heitä olemaan hallituksille ja esivalloille alamaiset, kuuliaiset, kaikkiin hyviin tekoihin valmiit,
Heb.10:24 ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin.
Uudelleen.
Tiit.1:16 He väittävät tuntevansa Jumalan, mutta teoillaan he hänet kieltävät, sillä he ovat inhottavia ja tottelemattomia ja kaikkiin hyviin tekoihin kelvottomia.
Sama asia, joka löytyy kansojen tuomiosta. Luulevat tuntevansa Jumalan ja pitävät itseään lampaina, niin kuin on opetettu pitämään vanhurskauttamisopin perusteella.
”Voiko kirkon ykseyden pelastaa.”
Ei voi koska siellä on Kristuksen henki ja Jeesus sanoi: ’ Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan, ei sanon minä, en ole tullut tuomaan rauhaa vaan eripuraa ja miekan. ’
Kirjoitukset antavat niin paljon tulkinnan varaa, että eripura on taattu ja pysyy. Useimmat haluavat jo selkeämmille ja järkevämmille vesille.
Tarja Parkkila: ”Ei voi koska siellä on Kristuksen henki ja Jeesus sanoi: ‘ Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan, ei sanon minä, en ole tullut tuomaan rauhaa vaan eripuraa ja miekan. ‘”
Mistä vitsikirjasta käännös on?
Tarkasti jae kuuluu:
Mat.10:34 ”Älkää luulko, että minä tulin heittämään rauhaa maan päälle. En tullut heittämään rauhaa, vaan miekan.”
Jumalan sana on Hengen miekka.
”Luuletteko, että olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? En suinkaan, vaan riitaa! Tästedes saman perheen jäsenet ovat eri puolta: viidestä on kolme kahta, kaksi kolmea vastaan. Isä joutuu vastakkain poikansa kanssa, poika isänsä, äiti tyttärensä ja tytär äitinsä, anoppi miniänsä ja miniä anoppinsa kanssa.” Ehkä tämä sitten on vitsi, kun siinä on anoppikin mainittu.
Kysyin, mitä vitsikirjaa Parkkila lainasi, kun en löydä vastaavaa jaetta kirkon käännöksistä. Parkkila kirjoitti: ”Ei voi koska siellä on Kristuksen henki ja Jeesus sanoi”. Jakeessa, tai mikä lainaus se onkaan Jeesuksen suuhun laitettuna, on teologinen virhe. Eripura ja miekka eivät voi olla samassa lauseessa synonyyminä, vaikka ne voivatkin olla samassa kontekstissa. Parkkila väitti Jeesuksen sanovan sellaista, mitä ei ole kirjattu ylös.
Jumalan sana on Hengen miekka, mutta ei vihollisia varten, vaan paljastamaan oman sisimmän aivoituksia,
”Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija;”
Simeon sanoi Marialle sanat, joiden merkitys laajuudessaan avautui vasta ristin juurella.
”ja myös sinun sielusi lävitse on miekka käyvä – että monen sydämen ajatukset tulisivat ilmi.”
Toiseksi, Pentin lainaus liittyy talon eli perhekunnan välisiin suhteisiin. Lienee tunnettu tosiasia, että kun joku perheestä kääntyi/kääntyy uskomaan Jeesukseen, niin talo jakaantuu. Blogissa keskustellaan kirkosta, jossa kaikki pääsääntöisesti uskovat Jeesukseen, joten miten perheriidat liittyvät kirkon yhtenäisyyteen tai missioon?
No, Hengen miekkaa tarvitaan toki perheriidoissa, mutta ei sivaltamaan perheen jäsenten korvia, vaan tunkemaan Jeesukseen uskovan sydämeen, jotta hän löytää rakkauden. Painostuksessa helposti katkeroituu ja käpertyy vihaan kokiessaan syrjimistä, kuten israelilaiset erämaassa. Uskova on kutsuttu kantamaan eripuraista perhettä. Ei Jeesus tullut hajottamaan perheitä, vaan yhdistämään.
Pentin lainaamat jakeet ovat paljastavia Hengen miekan avatessa sokeat silmät. Kuinka moni lukee jakeita maailmasta käsin ja käsittää ne päinvastoin kuin on tarkoitus? Ateistit käyttävät paljolti jakeita samoin merkityksin kuin kristityt, joten mitä eroa heissä on?
”Eripura ja miekka eivät voi olla samassa lauseessa synonyyminä.” Aivan hyvin voi. Eihän miekka ole evankeliumeissa ainoastaan Herran sanan symbolina. ”Yksi Jeesuksen seuralaisista ryhtyi vastarintaan, veti miekkansa esiin ja iski ylipapin palvelijaa niin että tältä irtosi korva. Silloin Jeesus sanoi hänelle: ’Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.'”
Tarkoitin toki Hengen miekkaa 🙂
”Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana.” Samasta teräaseestahan me puhumme.
”Blogissa keskustellaan kirkosta, jossa kaikki pääsääntöisesti uskovat Jeesukseen, joten miten perheriidat liittyvät kirkon yhtenäisyyteen tai missioon?” Kirkko on Jeesuiksen perhe ja perheriidat ovat sille kovin tuttuja. Vaikka asioista päätetäänkin 60% – 40% -äänestyksillä, sen ei pitäisi sentään hajottaa yhteistä kotia.
Tuomaala jälleen heittää vitsikirjastaan kohdan. Miten kummassa rauhaa heitetään?
Tuomaalalla ja minulla ei välttämättä ole paljon yhteistä, mutta ainakin se on, että emme kumpikaan osaa Raamatun alkukieliä.
Juhani Ketomäki. ”Tuomaala jälleen heittää vitsikirjastaan kohdan. Miten kummassa rauhaa heitetään?”
Toivoin, että joku kysyisi. Onneksi uskollinen perässä hiihtäni Ketomäki ei petä odotuksiani.
Kun vilja kylvetään, se heitetään vakasta peltoon. Viskaamista voi myös käyttää. Jumalan valtakunta on viljelyspelto, jonne heitetään hyvä siemen, rauhan siemen (käännökseni nimi onkin Rauhan julistus). Peltoon heitetään myös vihollisen siemen. Ehkä Ketomäki on nähnyt miekkailu elokuvia. Niissä on monasti kohta, jossa miekka heitetään alakynnessä olevan sankarin käteen, jotta hän voi puolustautua tasavertaisesti vihollista vastaan. Tässä tapauksessa vihollinen on huonon siemenen kylväjä.
Ok, en toki kääntäessä mieti noin monimutkaisia, vaan käännän sanan siten kuin mitä se suomeksi lähimmin tarkoittaa. Vasta myöhemmin havahdun, miten loistavasti valittu outo sana istuu kokonaisuuteen ja täydentää sitä täysin eri tavalla kuin kääntäisi oman järjen juoksunsa mukaisesti. Parempi on ollutkin, etten ole käyttänyt järkeäni, vaan mennyt tekstin mukaan sovittamatta siihen vähän järkeni tuotoksia.
Hengen miekasta saa aasinsillan blogin aiheeseen.
Jos Hengen miekka lävistää sydämen, niin mikä olisi silloin tärkeysjärjestys? Kun sydän pääsee esiin, niin se syrjäyttää väistämättä lain kirjaimen, joihin lukisin myös erilaiset tunnustuskirjat ja virkakäsitykset. Apostolin mukaan kirjain tappaa. Hengen miekka herättää elämään vapaudessa, katkoo kahleet, niin lain kirjaimesta kuin ihmisten orjuudesta. Apostolia lainatakseni, vapaa voi olla kaikille kaikkea. Apostoli oli sitä pitääkseen eriseuraisuuteen taipuvaiset seurakunnat kasassa.
” Mistä vitsikirjasta käännös on?
Tarkasti jae kuuluu:
Mat.10:34 “Älkää luulko, että minä tulin heittämään rauhaa maan päälle. En tullut heittämään rauhaa, vaan miekan.”
Jumalan sana on Hengen miekka. ”
Hengen miekalla ei siis tule rauhaa . Vai kuinka ?
Joku kirjoitti: ” Kirjain kuolettaa ”
Vanha klisee, joka ei tarkoita mitään. Sitä pitää kuitenkin hokea, koska niin on kuullut sanottavan.
Kirjain liittyy opiskeluun ja tietoon, sanat muodostuvat kirjaimista. Ilman kirjaimia et voi oppia mitään uutta, et edes vanhaa.