Kiitos dos. Vesa Hirvoselle rehellisestä ja avoimesta pohdiskelusta, kuinka selviämme jo nyt konservatiiveihin ja liberaaleihin jakautuneessa kirkossa niin, että kirkko pysyisi kasassa. Arvostan sellaista puhetta, jossa ns. kissa nostetaan pöydälle (https://www.kotimaa.fi/blogit/virkakysymyksen-uusi-tuleminen/).
Hieman minua jäi vaivaamaan sellainen Vesan tekstissä julkilausumaton ajatus, että onko tässä nyt tarkoitus osoittaa konservatiiveille oma reservaatti, jossa erilaiset konservatiiviheimot voisivat vl-liikkeen tavoin elää ”itsenäisesti” suuren ja liberaalin kansankirkon keskellä – kunhan konservatiivit vain mukautuvat kansankirkon muutoksiin, sen vallankäyttöön ja pitävät oman varsinaisen elämänsä siellä reservaatissa muilta piilossa?
Suhteessa konservatiiveihin em. blogin sävy on alentuva. Oletettuun kirkon enemmistöön jäävät liberaalit korkeintaan saavat osakseen konservatiivien taholta siedätyshoitoa, jos nyt ymmärsin edes sinnepäin..?
Onko meillä vaihtoehtoja?
Entä jos katsottaisiin asiaa vielä laajemmin: puretaan tämä dikotomia konservatiiveihin ja liberaaleihin ja puhutaan suoraan henkilöseurakunnista, jotka muodostettaisiin Suomen ev.lut. kirkon sisälle.
Henkilöseurakunnilla voisi olla joko uudelleen määritelty hiippakuntaperusteinen tai peräti koko Suomen ev.lut. kirkon kattava yhteinen kirkollisveroprosentti. Kirkollisveron tuoton jakoperuste voisi olla sekä alueellinen (asukasmäärän mukainen) että jäsenperusteinen (kunkin henkilöseurakunnan ilmoitettu ja vuosittain tarkistettu jäsenmäärä).
Niinpä ainakaan pk-seudulla ei olisi enää alueellisesti nimettyjä seurakuntia (esim. nykyinen kotiseurakuntani Malmin srk), vaan alueella voisi toimia useita erikseen nimettyjä henkilöseurakuntia, joilla olisi kirkkolain velvoittamat tehtävät hoitaa sanan julistaminen ja sakramenttien toimittaminen sekä diakoniatyö ja näiden ohella kaikki se, mihin seurakunnilla olisi varaa ja halua.
Messuyhteisöt toimivat jo – miksei muukin?
Siirtymävaiheessa henkilöseurakunnilla voisi olla yhteinen hallinnollinen kirkkoherra, kuten kirkkolaki edelleen mahdollistaa. Malmin alueella, Pihlajamäen kirkossa, toimii jo nyt hyvin nuoria aikuisia ja perheitä tavoittava messuyhteisö. Se ei ole henkilöseurakunta, vaan jumalanpalvelusyhteisö, mutta sen toiminnan perustalle olisi mahdollista rakentaa oma henkilöseurakunta.
Koska diakoniatyö ja sielunhoito eivät kohdistu vain jäseniin, henkilöseurakuntien velvollisuus olisi pitää huolta siitä, että tämä kirkon sielunhoidollinen ja diakoninen velvoite toteutuisi jäsenyydestä riippumatta. Siksi tarvitaan myös alueella asuvien kokonaisluku määrittämään kirkollisveron jakoperustetta.
Kirkolliset rakennukset olisivat luonnollisesti yhteisessä käytössä: esim. samassa kirkossa klo 10 olisi yksi messu, klo 13 seuraava messu, klo 16 seuraava messu.. jne. Näinhän toimitaan monissa seurakunnissa jo nyt, mutta tuo jako on nykytilanteessa kielellinen – ei teologinen / toiminnallinen.
Monissa pk-seudun ulkopuolella olevissa seurakunnissa tällainen henkilöseurakunta voisi olla nykyisin toimiva seurakunta, jonka alueella asuvien enemmistö kokee luontevasti kodikseen. Mutta lähtijöiden ei olisi pakko erota kirkosta, vaan he voisivat liittyä johonkin toiseen ev.lut. henkilöseurakuntaan asuinpaikastaan riippumatta.
Hyvin mahdutaan jo nyt eri kielisten ryhmien kanssa samoihin tiloihin ja niitä yhteisvastuullisesti hoidetaan. Mikäänhän ei estäisi muodostamasta edelleen seurakuntayhtymiä tai muita hallinnollisia kokonaisuuksia – esim. uusia hiippakuntia – jotka hoitaisivat yhteisiä kiinteistöjä ja miksei taloutta ja virkojakin.
Jäsenet valinnan edessä
Isona haasteena olisi luonnollisesti se, että jokaisen nykyisen alueseurakunnan jäsenen tulisi ilmoittaa jatkossa, minkä luterilaisen henkilöseurakunnan jäsen haluaa olla, mitä vaihtoehtoja on olemassa ja millaista teologiaa ja toimintaa po. seurakunnassa haluaa jäsenyydellään edustaa.
Kilpailu uusien henkilöseurakuntien jäsenistä voisi äityä rumaksi, mutta ennen tätä muutosta tulisi laatia yhteiset pelisäännöt, joiden myötä pidettäisiin huolta siitä, että omaansa saisi kehua, mutta muita ei voisi arvostella.
Automaattisesti kukaan ei siten siirtyisi / jäisi mihinkään alueseurakuntaan, vaan kaikki nykyiset jäsenet joutuisivat valitsemaan kuulumisseurakuntansa (vaikka se olisikin jo alueella toimiva seurakunta). Jäsenyydellä olisi siis väliä – aidosti ja merkityksellisesti.
Tiivistelmänä: kirkollisvero olisi siis kaikille sama, mutta toiminta ja teologia erilaisia. Yhdenvertaisuus ja valinnanvapaus toteutuisivat samanaikaisesti. Itsenäiset henkilöseurakunnat voisivat kutsua itse työntekijänsä ilman monimutkaista ja pitkää julkista vaalimenettelyä.
Hiippakunnat olisivat hallinnollisesti jossain määrin nykyisen Porvoon hiippakunnan kaltaisia: ne olisivat tietystä maantieteellisestä alueesta riippumattomia hiippakuntia. Niihin kuuluvat seurakunnat valitsisivat / kutsuisivat itse piispansa (kuten nykyisinkin tapahtuu kielellisin perustein). Luotan vahvasti siihen, että nykyisistä piispoista kaikille riittäisi kaitsettavaa näin muodostettavissa hiippakunnissa / henkilöseurakunnissa.
Emme tarvitse siis mitään kirkollisia reservaatteja, vaan itsenäisesti vaaleilla ja jäsenyyskampanjoinnilla muodostettavia henkilöseurakuntia Iso-Britannian anglikaanikirkon / Tanskan luterilaisen kirkon tapaan.
Sateenvarjokirkko – julkisoikeudellista valtaa vailla
Kuten past. Timo Pöyhönen on jo aiemmin esittänyt: Suomen ev.lut. kirkko olisi sateenvarjona henkilöseurakuntien yllä. Meillä voisi siis olla sateenkaariseurakuntia ja ns. perinteisen virkakäsityksen mukaisia seurakuntia, karismaattisia seurakuntia, evankelioivia seurakuntia ja kaikkia siltä väliltä (myös vl-liikkeen aluepiirit voisivat halutessaan muodostaa omia seurakuntia).
Muuten kenenkään hengellisen kodin olohuoneen järjestystä ei tarvitsisi tällä henkilöseurakuntamallilla muuttaa. Jokainen saisi möbleerata olohuoneensa juuri sellaiseksi kuin haluaa.
Yksi asia vielä: tämä kaikki edellyttäisi tietysti sitä, että kirkko luopuisi julkisoikeudellisesta asemastaan ja jopa vihkioikeudestaan. Veronkanto-oikeus säilyisi valtiolla ja kunnilla, mutta kirkko voisi edelleen ostaa veronkantopalvelut valtiolta, kuten tähänkin asti. Seurakunnat siunaisivat ne avioliitot, jotka olisivat niiden teologian mukaisia.
Entä se kirkon ykseys? Olisiko se muuta kuin hallinnollista ja nimellistä? Ehkä ei. Se kuitenkin riittää monissa muissakin kirkoissa. Sitä kutsutaan myös aidoksi moniäänisyydeksi, ei pakotetuksi samanmielisyydeksi. Yksimielisyyteen taas päästään vain sovinnon ja kompromissien kautta. Niin kuin työehtoneuvotteluissakin – ja avioliitossa.
Mikä estää? Vallan ja kontrollin halu, arvelisin. Ja se, että kirkolla taitaa olla vielä liikaa rahaa ja paljon passiivisia maksavia jäseniä. Edellisistä seikoista johtuen muutos tapahtuu ilmeisesti vain pakon sanelemana: kun jäsenet ja rahat loppuvat, silloin ei millään muulla ole niin suurta väliä.
Siihen asti tälle muutokselle painetaan aivan varmasti jarrua ja selitetään, ettei tässä vielä mitään paniikkia ole syytä lietsoa. Niinhän jotkut väittävät ilmastonmuutoksestakin.
Minä henkilökohtaisesti en ole koskaan kaivannut mitään tekopyhiä seurakuntia, mutta raamattu ja kaikki oheiskirjallisuus plus historia, kuten myös juutalainen kansa ja kansan historia ovat niin mieltä kiehtovia asioita, että viimeisen ja sen suurimman rakkauteni annan heille, juutalaiselle kansalle. Olen hyvin kiitollinen aina korkeuksiin saakka , että sain kokea näin suuren rakkauden toiseen kulttuuriin ja sen mitä ihmeellisimpiin ja uskollisimpiin ihmisiin.
Aikaisemmin en tiennyt rakkaudesta mitään.
Kiitos Jouni Turtiainen tällaisesta näkökulmasta.
Mikä se yhteinen tunnustus näillä henkilöseurakunnilla olisi?
Voisiko se olla esimerkiksi olemassa olevan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolain 1. pykälä?
Edes periaatteellisella tasolla?
Turtiaisen esittämä henkilöseurakuntamalli on mielestäni selkeä ja maallikollekin ymmärrettävä. Olen jo pitkään itsekin ajatellut, että tällaisessa tilanteessa se olisi miltei ainoa toimiva mahdollisuus. Mielestäni kuulostaa teennäisemmältä, että nykyisille seurakunnille määrättäisiin, minkälaista teologiaa ja käytäntöjä sen on edustettava, siis että esim. Töölön srk vihkii sukup.neutraaliin avioliittoon mutta Malmin srk ei. Mahtaisi olla aika hankala käytännössä näin järjestää, ja todennäköisesti erimielisyyttä syntyisi.
Kuten blogisti toteaa, iso haaste olisi, että alueseurakuntien jäsenet joutuisivat aktiivisesti valitsemaan seurakuntansa. On todennäköistä, että passiiviset jäsenet jättäisivät valinnan kokonaan tekemättä ja jäisivät näin ollen kirkon ulkopuolelle. Tuskin heille on riittävän selvää, millä perusteilla tehdä valinta. Ainoaksi kriteeriksi voisi jäädä suhtautuminen sukup.neutraaliin avioliittoon.
Valinnan eteen joutuminen kyllä karsisi pois nimelliset jäsenet, joten jäsenyys olisi aitoa. Mutta pelkäänpä, että kirkko ei tällaiseen testiin uskaltaudu muuten kuin pakon edessä.
Mielestäni Mikko Niemisen huoli, pystytäänkö Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa takaamaan jokaiseen niemeen ja notkelmaan kaikki mahdolliset kombinaatiot henkilöseurakuntia, on ihan ymmärrettävä. Isoissa kaupungeissa se toimii, täällä maaseudun pienissä kunnissa matka omaan seurakuntaan voi tulla pitkäksi.
En ole perillä, miten työntekijän kutsuminen seurakuntaan tapahtuu. Kuka kutsuu? Pitäisin vaalimenettelyä kuitenkin parempana.
Jos kerran on jo olemassa mallia ja kokemusta tällaisesta järjestelystä (Tanska, Iso-Britannia), pitäisi sen voida toimia Suomessakin.
Tuli vielä mieleeni, että olisiko sittenkin parempi pidättäytyä tekemästä mitään suuria organisaatiomuutoksia, vaan antaa asian kehittyä pikku hiljaa. Perustettaisiin tarpeen mukaan henkilöseurakuntia aluseurakuntien rinnalle. Ne, jotka kaipaavat selvemmin oman vakaumuksensa mukaista julistusta ja toimintaa, liittyisivät virallisestikin henkilöseurakuntaan. Passiiviset jäsenet ja ne, joiden tarpeisiin nykyinen käytäntö vastaa, jäisivät alueseurakuntiin ilman mitään valintaa. Ajan myötä sitten nähtäisiin, mitkä seurakunnat jäävät eloon.
Jatkan vielä. Omalla paikkakunnallamme on n 2000 srkn jäsentä. Aktiivisia on n 20-30. Arvioisin, että heistä alle 10 liittyisi henkilöseurakuntaan, jos sellainen perustettaisiin riittävän lähelle. Ja sekin riippuisi henkilösrkn teologiasta. Joten eipä tämä systeemi näissä pienissä maaseutukunnissa olisi kovin mielekäs vaihtoehto. Mutta isoilla paikkakunnilla ihan hyvä ja tarpeellinen.
Kiitos kaikille kommenteistanne. Tämä blogini ei ole ehdotus, vaan visio siitä, ”mitä jos..?” Eräänlainen mahdollinen skenaario, josta kirkossa tulisi tehdä ns. backcasting: kuinka päästään haluttuun päämäärään (oletuksella, että päämäärä on säilyttää jonkinlainen yhtenäinen luterilainen kirkko Suomessa).
Kun kirkkomme on tällä hetkellä julkisyhteisö, kaikki mikä liittyy tämän julkisyhteisön purkamiseen, vaikuttaa luonnollisesti monimutkaiselta – eihän 500 vuotta vanhaa systeemiä ole helppo palastella itsenäisiksi henkilöseurakunniksi, varsinkaan jos siihen liittyy muitakin hallintorakenteita, kuten nykyinen seurakuntayhtymä- / hiippakuntamalli.
Jostain pitää aloittaa. Vihkimiskysymys on yksi askel, mutta kaikki tiedämme, ettei se tähän jää. Kun kirkosta väki vähene, päättäjillä pidot paranevat: tiedossa on monta kirkon talouteen ja rakenteeseen liittyvää kysymystä, jotka vaativat ratkaisua. Mieluummin siis tehdään ne vaadittavat ja väistämättömät ratkaisut ennemmin kuin myöhemmin.
Muuten on edessä pakon tie: meiltä ei enää kysytä. Jo nyt ovat koulujen ja päiväkotien ovet pk-seudulla meiltä kiinni (paitsi jos suostumme puhumaan niin, että isoa J:tä ei mainita ja myötäilemme vallitsevaa paradigmaa).
Jos joku kuvittelee, että Kehä III:n ulkopuolella tilanne kuitenkin säilyy vielä yhtenäiskulttuurin mukaisena, hän erehtyy. Ja erehtyy pahasti. Niin kuin ne, jotka luulivat Finlandiahiihdon olevan ikuinen instituutio.
Ilmastonmuutoksen kiertäjiä ja epäilijöitä sanotaan denialisteiksi. Miksi pitäisi kutsua niitä, jotka eivät näe, että nykymuotoinen kansankirkko on jo iltaruskossa? Ne, jotka sanovat, että vielähän meitä on lähes neljä miljoonaa, ovat ilmeisesti nukahtaneet syvimmin.
Kyse ei ole vain meistä, vaan globaaleista megatrendeistä. Niille me emme voi täällä koto-Suomessa mitään. Jos seuraavan kymmenen vuoden aikana meiltä lähtee lähes miljoona jäsentä ja seuraavana vuosikymmenen aikana seuraava miljoona, niin missä olemme seuraavan sukupolven aikana?
Aivan oikein: kirkon jäsenmäärä alkaa nelosella koko Suomessa – ei vain pk-seudulla, kuten nyt jo on tosiasia. Pk-seudulla mennään silloin jo kakkosella tai kolmosella alkavissa jäsenprosenteissa. Se on sama prosenttiosuus kuin sisarkirkossamme Iso-Britanniassa on tällä hetkellä (ja silloin puhutaan ns. hyvistä alueista).
Mutta aloitetaan toki meillä kirkossamme vihkimisasiasta ja tehdään siinä sovintoon (välirauhaan) liittyvät ratkaisut. Mutta ollaan samalla valmiita siirtymään eteenpäin siihen todelliseen muutoksen, joka seuraavan kymmenen vuoden kuluttua meitä odottaa. Henkilöseurakunnat ovat edessämme. Halusimmepa sitä nyt tai emme.
Henkilöseurakunnat eivät ole mitään ”eliittiseurakuntia”, vaan aivan tavallisista syntisistä koostuvia seurakuntia, joilla on sama missio kuin kirkolla nykyisinkin: julistaa evankeliumia Kristuksen rististä ja ylösnousemuksesta ja jakaa sakramentteja Kristuksen säätämyksen mukaisesti. Siihen perustuu kirkon ykseys (Augsburgin tunnustus, CA 7. luku).
Henkilöseurakunnat ovat vain löytäneet tästä yhteisestä missiosta erilaisia painotuksia oman toimintansa linjaamiseksi. Silloin nopeat ja uskottavat syövät hitaat ja falskit.
Voi olla, että Mikko Nieminen on oikeassa: henkilöseurakunnat voidaan (ainakin aluksi) rakentaa nykyisten alueseurakuntien varaan (varsinkin maaseudulla). Mutta tämä ei ole kuin väliaikainen ratkaisu.
Seuraava sukupolvi on jo niin omilla ehdoillaan, arvomaailmallaan ja raamattukäsityksellään (tai pikemminkin sen puutteella) marinoitu, että silloin muutoksen kirkossa pitää olla heille merkitsevästi erilainen – siis sellainen, että he kokevat olevansa kuulumisseurakunnassaan kotonaan niin työyhteisönsä, kokoontuvan seurakuntansa ja sen opetuksen kuin arvomaailmansakin kanssa. Niin Töölössä kuin Malmilla ja Varpaisjärvelläkin.
Jatketaan visioimista tästä – ja pidetään kaikki ovet ja ikkunat auki.
No nyt ymmärrän Jouskaa paremmin, kun avauduit vähän isompaan kuvaan:) Ihailen edelleen energiaasi, positiivisuuttasi ja optimistisuuttasi.
Piti sanoa myös että kerkesin tuota alla olevaa kommenttia kirjoittaa samalla kun Jouni lähetti omansa.
Jouni Turtiainen,
jäin vain miettimään sitä, että käytännössähän tuo malli, jossa seurakunnat harjoittaisivat ja eläisivät täysin vastakkaistenkin teologisten ajatusten mukaisesti yhdessä ”kirkossa”, eikö se tosiasiassa tarkoittaisi teologisesti tuon kirkon hajoamista?
vähän lisään tuohon äskeiseen,
eikö tämä sateenvarjomalli sitten oikeuttaisi kaikenlaista uskon ja tunnustuksen vastaista kirkossa? Ja kun malli tarjoaisi tähän mahdollisuuden tosiasiassa kirkko hajoaisi? Korjatkaa, jos tämä on väärä tulkinta ja perustelkaa teologisesti.
En ole halunnut puuttua tähän keskusteluun, koska se on hyvän yhtäväni alkuun panema. Nyt kuitenkin, koska asia on siirtynyt avioliiton vihkimisen käytännöstä seurakuntarakenteeseen. Voihan siitäkin spekuloida yleisellä tasolla, mutta hyödyllisempää olisi nähdä joitakin itsenäisten seurakuntien itsenäisesti toteuttamia uudistuksia. Ei niissä kai ensimmäiseksi kirkkolaki/-järjestys tule esteeksi.
Olisikohan mitenkään mahdollista ottaa paastoa tästä al-kysymyksestä? Eli pitää taukoa siitä, ja kirjoitella muista tärkeistä teemoista kuten seurakuntien taloudesta, siitä miten virkoja vähennettäisiin, kirkon hallinnon keventämisestä, siitä miten seurakuntien ns. työalat (piru ne periköön) voitaisiin yhdistää yhdeksi yhteiseksi tehtäväksi yms.
Piispainkokouksessa minun ymmärtääkseni on meidän seurakuntien jäsenten ajatukset ja vakaumukset pienoiskoossa melko lailla edustettuina, ja sillä on parhaillaan tehtävänä laatia al-kysymykseen ratkaisuehdotus. Sitä on hierottu nyt muistaakseni noin puolitoista vuotta hyvässä hiljaisuudessa. Seuraava kirkolliskokous lähesyy, kuuluisiko asiasta jo jotakin.
Ehdotan messuihin vapamuotoista rukousta piispainkokouksen ja kaikkien piispojen puolesta. Vihjailematta omiin toiveisiin al-asiassa, sellaiset rajoittavat Jumalaa – vaikka eivät voikaan sitä tehdä.
Anita Oajala toi hyvin esiin sen ylemmyyden, joka vaivaa sisäpiirejä, olkoot ne helluntailaisia tai mormooneja. katolilaisia tai luterilaisia: ”Valinnan eteen joutuminen kyllä karsisi pois nimelliset jäsenet, joten jäsenyys olisi aitoa. Mutta pelkäänpä, että kirkko ei tällaiseen testiin uskaltaudu muuten kuin pakon edessä.”
Minun aikoinani kiersi helluntailaisuudessa ehdotuksia, että seurakuntaan voisivat kuulua vain ne, jotka puhuvat kielillä. Omalta kannaltani se olisi ollut hyvä ratkaisu, sillä se olisi nopeuttanut lähtöä oikeaoppisten sisäpiiristä. Ehkä sama pätisi myös luterilaisuudessa, niin että jäljelle jäisivät aidot.
Kansankirkon idea on kriisissä, vaikka kansankirkko puhtaimmin edustaa apostolin lupausta:
“Sillä Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikkia armahtaisi.”
Kukin vuorollaan. Ensimmäisenä Kristuksen tulemuksessa valitut, jotka ovat suorittaneet tehtävän, jonka Jumala on heille antanut ennen maailman perustamista. He ovat ainoat pelastuvat. Heidät on pelastettava, koska muuten heidät kaikki tapettaisiin. Ketään muuta ei pelasteta Raamatun ilmoittamalla pelastuksella.
Miten kirkon pitäisi muuttaa opetustaan, jotta pysyttäisiin apostolien opissa? Muuttaa niin, että mukaan mahtuvat myös ne, joita sisäpiiri ei pidä aitoina. Asia voi olla nimittäin niin, että aitoja ovat ne, joita sisäpiiri puskee aitauksestaan. Kansojen tuomiossa on viitteitä siitä, että osat vaihtuvat ihmisten, koska niin lampaat kuin vuohet ovat yhtä ihmeissään. Miksi aidot olisivat ihmeissään, jos kerran homma hoituu kirkko-oppien mukaisesti?
’
Kiitos Jouni Turtiaiselle ja Vesa Hirvoselle keskustelusta, jota he jaksavat käydä hyvässä hengessä. Kirkko nykymuodossaan romahtaa, jos mennään tuolla tavalla henkilöseurakuntiin kuin mitä Jouni Turtainen esität. Kirkko on edelleen alueita yhdistävä toimija, tärkeä yhteisöllisyyden tukijalka. Kaupungeissakin näkee monesta talosta oman kirkon tornin, pienemmistä paikkakunnista puhumattakaan. Turtiaisen kuvaamassa mallissa iso kirkko jakaantuisi pieniin kuppikuntiin ja alkaisi vähitellen muistuttamaan vapaakirkkoja ja muita vapaita suuntia mikä sinällään voi tietysti olla hyvääkin tuova asia. Alueellista yhteisöllisyyttä se ei minusta vahvista. Ihmetyttää miksi Turtiainen ja monet muutkin haluavat luopua ajatuksesta että kirkolla olisi jotain sanottavaa ja annettavaa kaikille suomalaisille jokaisella hyvin erilaisella paikkakunnalla. Mielestäni kansankirkon ajatus pitäisi pystyä sanoittamaan uudelleen, ei jäsenyyden kautta vaan laajemman yhteisen merkityksen kautta.
Kirsi, Nostat vahvoja kriittisiä argumentteja esille Jounin kaavaileman mahdollisen mallin osalta. Olen samoilla linjoilla vaikka en aivan noin suoraan kriittisiä ajatuksiani tänne kirjannutkaan. On myös esitetty kirkon pelastukseksi messuyhteisöjä. Niillä on oma merkityksensä, mutta samalla ne eivät voi olla kirkko ja seurakunta siten kuin sen luterilaisen käsityksen pohjalta ymmärrämme. Kirkko ja seurakunta on kastettujen jäsenten uskon, toivon ja rakkauden yhteisö maailmassa.
Kiitos, Kirsi, kommentitasi. Näinhän sen pitäis mennä, jos nykytilanne jatkuisi. Mutta kun se ei jatku. Edessämme on raju jäsenmäärän pudotus, kun erovauhti kiihtyy (tällä menolla n. miljoona jäsentä / kymmenen vuotta). Olemme nähneet vasta alkusoiton.
Sen jälkeen tulee vähemmistökirkon osa – haluttiinpa tai ei: kirkko poistetaan julkisesta tilasta seuravan kymmenen vuoden kuluessa (näin on jo tapahtunut pk-seudulla, kun koulut ja päiväkodit ovat sulkeneet ovensa seurakunnilta – paitsi, jos nämä eivät puhu isosta J:stä ja noudattavat vallitsevaa paradigmaa). Tuskin tulemme näkemään enää valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksia tms. 2030-luvulla. Julkisyhteisöllisestä asemasta tullaan myös luopumaan.
Visioni on siis lähes sukupolven mittainen. Se on tietysti vain yksi skenaario. Muitakin skenaarioita varmaan voi olla. Antaa tulla, jos on parempia ja toimivampia. Mutta ei kannata jäädä nykytilannetta päivittelemään eikä haikailemaan.
Toivo L.
Eivät kai messuyhteisöt pyrikään olemaan kirkkoja vaan seurakuntia. Miksi ihmeessä ne eivät voisi olla yhtä aitoja seurakuntia kuin alueseurakunnatkin?
Yhtä lailla niiden jäsenet ovat kastettuja. Miksi eivät olisi uskon, toivon ja rakkauden yhteisöjä?
Jounin pohdinnat ovat tervetulleita. Skenaariossasi kirkon tulevaisuudesta voi olla perää. Mutta kaipaisin yksilöidympää pohdintaa, miksi juuri kaveriseurakunnat olisivat hyvä vastaus tulevaisuuden haasteisiin. Saisivatko ne laajan kansan pysymään kirkossa…vai lähinnä ne, jotka ovat nytkin aktiivisia mutta eri syistä turhautuneita? Ja onko ajatus, että samojen painotusten seurakunta todella motivoisi jäsenet toimimaan?
Kirsi Hiilamo: ”Mielestäni kansankirkon ajatus pitäisi pystyä sanoittamaan uudelleen, ei jäsenyyden kautta vaan laajemman yhteisen merkityksen kautta.”
Samaa olen esittänyt vuodesta toiseen.
Mikä estää? Olisi kiva kuulla?
Jouni Turtiaisen esittämillä linjoilla voitaisiin nykyisestä umpikujatilanteesta päästä uudenlaiseen todelliseen suvaitsevuuteen ja moniäänisyyteen. Jotta kaikki nämä hyvin erilaiset yhteisöt voisivat olla saman kirkon yhteydessä, tarvitaan kuitenkin jokin vähimmäismäärä yhteistä pohjaa. Sellaiseksi voisi riittää sitoutuminen ekumeenisiin uskontunnustuksiin ja, jos luterilaisuudesta halutaan pitää kiinni, myös eräät muut keskeisimmät luterilaiset tunnustuskirjat
Turtiainen menee siinä harhaan, että hän kuvittelee, että kaikki ryhmät ajattelevat ja haluavat kirkon parasta. Näinhän ei suinkaan ole, vaan esimerkiksi TK-liike on kirkonvastainen ryhmä. Se on tuonut hajaannuksen kirkkoon.
Ei heidän kanssaan pidä tehdä kompromisseja vaan tarvittaessa jyrätä. He yrittävät vallata kirkon. Heidän tavoitteenaan ei suinkaan ole sateenvarjokirkko vaan sateenkaarikirkko.
Ketomäen kannattaa muistaa kahdeksas käsky. Ne TK-liikkeen kristityt, jotka itse tunnen, ovat kelpoväkeä rakentamaan yhteistä kirkkoa ja oikeita sydämen kristittyjä. Kenestä siis Ketomäki puhuu..?