Kiitos dos. Vesa Hirvoselle rehellisestä ja avoimesta pohdiskelusta, kuinka selviämme jo nyt konservatiiveihin ja liberaaleihin jakautuneessa kirkossa niin, että kirkko pysyisi kasassa. Arvostan sellaista puhetta, jossa ns. kissa nostetaan pöydälle (https://www.kotimaa.fi/blogit/virkakysymyksen-uusi-tuleminen/).
Hieman minua jäi vaivaamaan sellainen Vesan tekstissä julkilausumaton ajatus, että onko tässä nyt tarkoitus osoittaa konservatiiveille oma reservaatti, jossa erilaiset konservatiiviheimot voisivat vl-liikkeen tavoin elää ”itsenäisesti” suuren ja liberaalin kansankirkon keskellä – kunhan konservatiivit vain mukautuvat kansankirkon muutoksiin, sen vallankäyttöön ja pitävät oman varsinaisen elämänsä siellä reservaatissa muilta piilossa?
Suhteessa konservatiiveihin em. blogin sävy on alentuva. Oletettuun kirkon enemmistöön jäävät liberaalit korkeintaan saavat osakseen konservatiivien taholta siedätyshoitoa, jos nyt ymmärsin edes sinnepäin..?
Onko meillä vaihtoehtoja?
Entä jos katsottaisiin asiaa vielä laajemmin: puretaan tämä dikotomia konservatiiveihin ja liberaaleihin ja puhutaan suoraan henkilöseurakunnista, jotka muodostettaisiin Suomen ev.lut. kirkon sisälle.
Henkilöseurakunnilla voisi olla joko uudelleen määritelty hiippakuntaperusteinen tai peräti koko Suomen ev.lut. kirkon kattava yhteinen kirkollisveroprosentti. Kirkollisveron tuoton jakoperuste voisi olla sekä alueellinen (asukasmäärän mukainen) että jäsenperusteinen (kunkin henkilöseurakunnan ilmoitettu ja vuosittain tarkistettu jäsenmäärä).
Niinpä ainakaan pk-seudulla ei olisi enää alueellisesti nimettyjä seurakuntia (esim. nykyinen kotiseurakuntani Malmin srk), vaan alueella voisi toimia useita erikseen nimettyjä henkilöseurakuntia, joilla olisi kirkkolain velvoittamat tehtävät hoitaa sanan julistaminen ja sakramenttien toimittaminen sekä diakoniatyö ja näiden ohella kaikki se, mihin seurakunnilla olisi varaa ja halua.
Messuyhteisöt toimivat jo – miksei muukin?
Siirtymävaiheessa henkilöseurakunnilla voisi olla yhteinen hallinnollinen kirkkoherra, kuten kirkkolaki edelleen mahdollistaa. Malmin alueella, Pihlajamäen kirkossa, toimii jo nyt hyvin nuoria aikuisia ja perheitä tavoittava messuyhteisö. Se ei ole henkilöseurakunta, vaan jumalanpalvelusyhteisö, mutta sen toiminnan perustalle olisi mahdollista rakentaa oma henkilöseurakunta.
Koska diakoniatyö ja sielunhoito eivät kohdistu vain jäseniin, henkilöseurakuntien velvollisuus olisi pitää huolta siitä, että tämä kirkon sielunhoidollinen ja diakoninen velvoite toteutuisi jäsenyydestä riippumatta. Siksi tarvitaan myös alueella asuvien kokonaisluku määrittämään kirkollisveron jakoperustetta.
Kirkolliset rakennukset olisivat luonnollisesti yhteisessä käytössä: esim. samassa kirkossa klo 10 olisi yksi messu, klo 13 seuraava messu, klo 16 seuraava messu.. jne. Näinhän toimitaan monissa seurakunnissa jo nyt, mutta tuo jako on nykytilanteessa kielellinen – ei teologinen / toiminnallinen.
Monissa pk-seudun ulkopuolella olevissa seurakunnissa tällainen henkilöseurakunta voisi olla nykyisin toimiva seurakunta, jonka alueella asuvien enemmistö kokee luontevasti kodikseen. Mutta lähtijöiden ei olisi pakko erota kirkosta, vaan he voisivat liittyä johonkin toiseen ev.lut. henkilöseurakuntaan asuinpaikastaan riippumatta.
Hyvin mahdutaan jo nyt eri kielisten ryhmien kanssa samoihin tiloihin ja niitä yhteisvastuullisesti hoidetaan. Mikäänhän ei estäisi muodostamasta edelleen seurakuntayhtymiä tai muita hallinnollisia kokonaisuuksia – esim. uusia hiippakuntia – jotka hoitaisivat yhteisiä kiinteistöjä ja miksei taloutta ja virkojakin.
Jäsenet valinnan edessä
Isona haasteena olisi luonnollisesti se, että jokaisen nykyisen alueseurakunnan jäsenen tulisi ilmoittaa jatkossa, minkä luterilaisen henkilöseurakunnan jäsen haluaa olla, mitä vaihtoehtoja on olemassa ja millaista teologiaa ja toimintaa po. seurakunnassa haluaa jäsenyydellään edustaa.
Kilpailu uusien henkilöseurakuntien jäsenistä voisi äityä rumaksi, mutta ennen tätä muutosta tulisi laatia yhteiset pelisäännöt, joiden myötä pidettäisiin huolta siitä, että omaansa saisi kehua, mutta muita ei voisi arvostella.
Automaattisesti kukaan ei siten siirtyisi / jäisi mihinkään alueseurakuntaan, vaan kaikki nykyiset jäsenet joutuisivat valitsemaan kuulumisseurakuntansa (vaikka se olisikin jo alueella toimiva seurakunta). Jäsenyydellä olisi siis väliä – aidosti ja merkityksellisesti.
Tiivistelmänä: kirkollisvero olisi siis kaikille sama, mutta toiminta ja teologia erilaisia. Yhdenvertaisuus ja valinnanvapaus toteutuisivat samanaikaisesti. Itsenäiset henkilöseurakunnat voisivat kutsua itse työntekijänsä ilman monimutkaista ja pitkää julkista vaalimenettelyä.
Hiippakunnat olisivat hallinnollisesti jossain määrin nykyisen Porvoon hiippakunnan kaltaisia: ne olisivat tietystä maantieteellisestä alueesta riippumattomia hiippakuntia. Niihin kuuluvat seurakunnat valitsisivat / kutsuisivat itse piispansa (kuten nykyisinkin tapahtuu kielellisin perustein). Luotan vahvasti siihen, että nykyisistä piispoista kaikille riittäisi kaitsettavaa näin muodostettavissa hiippakunnissa / henkilöseurakunnissa.
Emme tarvitse siis mitään kirkollisia reservaatteja, vaan itsenäisesti vaaleilla ja jäsenyyskampanjoinnilla muodostettavia henkilöseurakuntia Iso-Britannian anglikaanikirkon / Tanskan luterilaisen kirkon tapaan.
Sateenvarjokirkko – julkisoikeudellista valtaa vailla
Kuten past. Timo Pöyhönen on jo aiemmin esittänyt: Suomen ev.lut. kirkko olisi sateenvarjona henkilöseurakuntien yllä. Meillä voisi siis olla sateenkaariseurakuntia ja ns. perinteisen virkakäsityksen mukaisia seurakuntia, karismaattisia seurakuntia, evankelioivia seurakuntia ja kaikkia siltä väliltä (myös vl-liikkeen aluepiirit voisivat halutessaan muodostaa omia seurakuntia).
Muuten kenenkään hengellisen kodin olohuoneen järjestystä ei tarvitsisi tällä henkilöseurakuntamallilla muuttaa. Jokainen saisi möbleerata olohuoneensa juuri sellaiseksi kuin haluaa.
Yksi asia vielä: tämä kaikki edellyttäisi tietysti sitä, että kirkko luopuisi julkisoikeudellisesta asemastaan ja jopa vihkioikeudestaan. Veronkanto-oikeus säilyisi valtiolla ja kunnilla, mutta kirkko voisi edelleen ostaa veronkantopalvelut valtiolta, kuten tähänkin asti. Seurakunnat siunaisivat ne avioliitot, jotka olisivat niiden teologian mukaisia.
Entä se kirkon ykseys? Olisiko se muuta kuin hallinnollista ja nimellistä? Ehkä ei. Se kuitenkin riittää monissa muissakin kirkoissa. Sitä kutsutaan myös aidoksi moniäänisyydeksi, ei pakotetuksi samanmielisyydeksi. Yksimielisyyteen taas päästään vain sovinnon ja kompromissien kautta. Niin kuin työehtoneuvotteluissakin – ja avioliitossa.
Mikä estää? Vallan ja kontrollin halu, arvelisin. Ja se, että kirkolla taitaa olla vielä liikaa rahaa ja paljon passiivisia maksavia jäseniä. Edellisistä seikoista johtuen muutos tapahtuu ilmeisesti vain pakon sanelemana: kun jäsenet ja rahat loppuvat, silloin ei millään muulla ole niin suurta väliä.
Siihen asti tälle muutokselle painetaan aivan varmasti jarrua ja selitetään, ettei tässä vielä mitään paniikkia ole syytä lietsoa. Niinhän jotkut väittävät ilmastonmuutoksestakin.
Mietin sitä, että vaatiiko tämä malli edes henkilöseurakuntiin siirtymistä?
Voisiko saman asian saavuttaa sillä, että nykyisten seurakuntien päätöksenteon autonomiaa lisätään. Sovittaisiin vaan, että seurakunta saa halutessaan järjestellä työvuorot siten, että halukkaat voivat väistää naispuoliset papit. Sovittaisiin myös, että seurakunta voi halutessaan palkata ainoastaan miespuoleisia pappeja. Ja sovittaisiin, että homopareja saa vihkiä, jos seurakunta niin haluaa.
Oma huoleni tässä kysymyksessä on se, pystytäänkö Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa takaamaan jokaiseen niemeen ja notkelmaan kaikki mahdolliset kombinaatiot henkilöseurakuntia. Eikö olisi luontevampaa, että annetaan nykyisten seurakuntien kasvaa itsensä näköisiksi. Jos siis tähän Turtiaisen ehdottamaan suuntaan halutaan mennä.
Tällöin tässä kirkkoa repivässä kiistassa esimerkiksi Töölön seurakunta voisi päättää vihkiä homopareja ja Malmin seurakunta voisi kieltäytyä vihkimästä homopareja. Tämähän ei estäisi Malmilla asuvaa homoparia astumasta avioliittoon Töölössä tai tilaamasta pappia Töölöstä vihkimään heidät Malmin seurakunnan kirkossa, jotka tälläkin hetkellä ovat avoinna samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä varten (lähde: sateenkaaripapit.wordpress.com).
”Oma huoleni tässä kysymyksessä on se, pystytäänkö Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa takaamaan jokaiseen niemeen ja notkelmaan kaikki mahdolliset kombinaatiot henkilöseurakuntia.”
No eihän sitä edes yritetä. Henkilöseurakunnat ovat itsenäisiä ja ne syntyvät omasta voimastaan. Jokaisella ryhmittymällä on toimintaa siellä minne he itse sitä perustavat ja ylläpitävät.
Mikko Nieminen:
”Voisiko saman asian saavuttaa sillä, että nykyisten seurakuntien päätöksenteon autonomiaa lisätään.
Sovittaisiin vaan, että seurakunta saa halutessaan järjestellä työvuorot siten, että halukkaat voivat väistää naispuoliset papit.
Sovittaisiin myös, että seurakunta voi halutessaan palkata ainoastaan miespuoleisia pappeja.
Ja sovittaisiin, että homopareja saa vihkiä, jos seurakunta niin haluaa.”
Kun kolmekymmentä vuotta sitten saatiin vihdoinkin naispappeus, niin tosissaan ehdotat, että palattaisiin menneeseen.
Kolmekymmentä vuotta on lyhyt aika ihmisen historiassa, miksi ihmeessä näin pienin askelin taaksepäin?
Eikö samantien voitaisi mennä sinne parituhatta vuotta sitten olleihin tapoihin, monet kuitenkin
niihin viittaavat mm. naispappeudessa ja samasukupuolisten vihkimyksissä.
Siis seurakunnat saisivat päättää vaikkapa kivityksistä (Mooses), omaisuuden luovutuksista köyhille (Luukas), vaatteiden materiaalista (Mooses), vaatia veljensä lesken ottamista vaimoksi (Mooses).
Tietysti kirkkokansa sitten voisi valita seurakuntansa, tuonkin. Villi veikkaus, että aivan hirvittävä ruuhka ei seurakunnan ovella olisi.
Miten se sanonta kuuluikaan: Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä.
”Siis seurakunnat saisivat päättää vaikkapa kivityksistä (Mooses)”
-Jos tieto Raamatusta, kristinuskosta ja seurakunnista on tällä tasolla, niin ehkä on parempi olla tekemättä mitään ehdotuksia, varsinkaan ironisia sellaisia. (Koska ironia toimii vain kun siinä on jonkinlaista tarttumapintaa todellisuuteen.)
Varmuuden vuoksi täsmennän, että minulle sukupuolten välinen tasa-arvo samoin kuin seksuaalivähemmistöjen yhdenvertainen kohtelu ovat itsestään selviä niin ”tavallisessa” elämässä kuin uskonnonharjoittamisessa.
Otin kantaa Jouni Turtiaisen kirjoitukseen teoreettisella tasolla.
Minun mielestäni emme tarvitse uskonyhteisöjä jotka syrjivät naisia tai seksuaalivähemmistöjä, mutta mitä ilmeisimmin joukko ihmisiä on kanssani tästä eri mieltä koska käymme tätä keskustelua. Vielä tänäkin päivänä.
”Minun mielestäni emme tarvitse uskonyhteisöjä jotka syrjivät naisia tai seksuaalivähemmistöjä, mutta mitä ilmeisimmin joukko ihmisiä on kanssani tästä eri mieltä koska käymme tätä keskustelua. Vielä tänäkin päivänä.”
-”Vielä tänäkin päivänä” ja kaikkina tulevina päivinä, tullaan vääntämään ja väittelemään siitä onko jokin ”syrjintää” vai ei. Etkö ole tullut ajatelleeksi asiaa tältä kannalta?
”Syrjinnän” käsitteestä on tullut väline, jolla esitetään vaatimuksia, jotka tulisi voida perustella muuten kuin toistamalla tätä syytöstö ”syrjinnästä”.
Syrjintä on käsitteenä määritelty ja rajattu tietyin tunnistein juuri siksi että sitä ei voisi käyttää ihan miten tahansa. Syrjintä ei tarkoita sitä, että kaikilla täytyy olla oikeus kaikkeen. Vaan sen peruste on nimenomaan _mielivaltaan_ perustuva sulkeminen jonkin ulkopuolelle tai jonkin kieltäminen.
En itse ole naispappeuden vastustaja, mutta en ole koskaan pitänyt vanhaa virkakäsitystä ”syrjivänä” ja ”syrjintänä”. Vaikka en ole raamattuperusteluista samaa mieltä. Kuitenkin, näin asian näkevillä on näkemys, johon heidän mielestään on olemassa perustelut. Se ei ole naisvihaa, eikä naisten syrjintää, vaan näkemys ja käsitys virasta.
Samoin avioliitto- ja vihkimisasiassa on kyse näkemyksestä ja käsityksestä siitä mitä avioliitto on.
Siksi näitä keskusteluja käydään, vielä tänä päivänä. Käytäisiin varmaan, vaikka tämä ymmärrettäisiinkin. Mutta suuri osa ajasta ja keskusteluenergiasta menee siihen, että tätä yrittää saada ensin ymmärretyksi…
Yritän vielä selventää. Jos lähdetään sille tielle (mille yhteiskunnassa ja yhteiskunnallisissa keskusteluissa, lakialoitteissa jne on jo lähdetty) että aina kun joku ei koe saavansa sitä mitä joku toinen näyttää saavan, niin se on ”syrjintää”, joka täytyy lopettaa, yhteiskunta ajautuu kaaokseen.
Asiat ja käsitteet menettävät sisältönsä, tarkoituksensa ja merkityksensä, koska kaiken ohi menee se, että jokainen voi kokea olevansa ”samassa ja yhdenvertaisessa asemassa”.
”Syrjintä”-syytöksiä, epäilyjä ja uhkakuvia viskellään sinne ja tänne. Uudessa translakiuudistuksessa sitä toistellaan jatkuvasti, tarkentamatta mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan ja miten se ilmenee.
Ja aina on niitä, joiden mielestä uusinkin uudistus on ”syrjivä”, näin myös uuden avioliittolain kanssa 🙂 Edessä on pitkä tie, ja asioiden (virkojen, järjeselyjen, instituutioiden, toimitusten) varsinaiset perustat ja tarkoitukset jäävät unohduksiin ”toissijaisina seikkoina”.
Mitä varsinaiseen blogin aiheeseen tulee, niin ykseyden etsiminen ja vaaliminen on hyvä ja tavoiteltava asia. Hintaa on kuitenkin aina myös pakko arvioida. Paljonko sitä joustonvaraa on, puolin ja toisin.
Olen pitänyt henkilöseurakuntia hyvänä ratkaisuna, mutta aika usein skenaariot hahmottuvat pääkaupunkiseutua mallina käyttäen… Maaseudulla asuvilla on erityiset haasteet tässä. No, välimatkoissas ylipäätään.
Minusta on myös syytä kartoittaa mikä todella on, tai mitä pidetään asioiden tärkeysjärjestyksenä tässä. Aika moni väläyttelee suurimpana uhkakuvana sitä, että ”ihmisiä eroaa kirkosta”. En itse näe mitään uhkaa siinä, että kirkkoon tavan ja toimitusten vuoksi kuuluvia eroaisi.”
Siis: kansankirkon aika on mielestäni ohi. Sillä oli oma paikkansa jonkinlaisena uskovien yhteisön ”eteisenä”, jossa on matala kynnys, ja voi rauhassa tutustua siihen oppiin ja ydinsanomaankin, riittävän etäältä, joulukirkossa, ristiäisissä ym. tilaisuuksissa, ilman että heti näyttää siltä, että ”tuo on varmaan tulossa uskoon kun osallistuu seurakunnan toimintaan”.
Mutta nyt, ehkä siivilää on oikeasti ravistettava, jotta seulonta tapahtuisi. Väkeä tulee eroamaan kirkosta joka tapauksessa. Jos kirkko tekee päätöksen a tai päätöksen b, tai viivyttää päätöksen tekoa. Aina tulee eroamisia. Joten itsetarkoituksellinen ja paniikinomainen nykyisistä jäsenistä kiinni pitäminen ei tässä ole mielestäni ykköstavoite.
Jouni, en nyt ota sen enempää kantaa kuin että vähän monimutkaiselta tuntuu. Ja aika utopistiselta, että kirkon kaikki lähes 4 miljoonaa jäsentä laitettaisiin valitsemaan seurakuntansa. Mutta on hienoa, että jollain on kirkossa tulevaisuuteen kurottavia visioita.
Siksi kehotankin lukemaan erityisen tarkkaan Jounin blogin kaksi viimeistä kappaletta. Niissä on suurta viisautta – ja realismia. Valitettavasti.
Seisomme kuilun reunalla ja otamme rohkeasti askeleen eteenpäin. Tämä juuri on ollut erään tietyn tahon tavoitteena jo pitkään. Luin tuon suunnitelman jo vuosia sitten. Nyt olen ihmettelyt sitä miten ovela strategia heillä on. Monet kirkon työtekijät oikein innolla ajavat kirkkoa tuohon tilanteeseen. Se tässä kaikkein kummallisinta on. Askel eteenpäin ja kaiken toivon voi saman tien heittää. Miten kummassa porukat ei voi tajuta, että meitä viedään kuin pässiä narussa. Ehkäpä tämä tilanne onkin Jumalan hyvä tahto.
Jouni, arvostan vilpitöntä yritystäsi, mutta sekavalta tämä vaikuttaa. Aikaisempi ehdotuksesi vihkimisasiassa tuntuu paljon selkeämmältä ja realistisemmalta vaikka siinäkin on melkoista taiturointia. Itse näen, että paljon selkeämpää ja teologisesti parempaa on viedä kirkkoamme eteenpäin yhdessä erilaisina. On kuitenkin enemmän, mikä yhdistää kuin mikä erottaa. Sovitettu erilaisuus ja erilaisuuden kunnioittaminen. CA sanoo: Kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Evankeliumin oppi on tiivistettynä Kristus ja sakramenttien toimittamisesta enemmistöllä on yksimielisyys.
Siunausta ja viisautta kirkolliskokoukseen valittaville.
Ei liene kovin kadehdittava tehtävä tässä tilanteessa.
Monenlaisia ehdotuksia on ilmassa, mutta miten löytää niistä jokin kompromissi??
Näyn lyhyesti. Kirkon pelastaa Kristillisenä kirkkona paluu Jeesuksen sanoman phjalle ja hylätä luterilaisena kirkkona ihmisten kirjoitukset ja käsitykset.
Lähimmäisen rakkauden ymmärtäminen elämässä on elämämme tarkoitus ja rikkaus tasa-arvoisina ihmisinä.
Samaa mieltä kuin Hannu Kuosmanen. Itselle tuli blogia lukiessa mieleen, että jos jokaisen pitää ruksata itselleen seurakunta, niin suuresta hiljaisesta enemmistöstä osa vetää ruksin kohtaan: eroan kirkosta. Heitä eivät kiinnosta oikeaoppisten teologiset kiistat ja niiden kautta revenneet jakolinjat, joihin pakotettaisiin ottamaan kantaa valitsemalla itselle sopivin seurakunta. Heille riittävät kirkolliset toimitukset, lähiseurakunnan joulukirkko ja satunnaiset käynnit kirkossa, häät ja hautaiset. Heille riitely tasa-arvoisesta vihkimisestä on vaivaannuttavaa seurattavaa.
Turtiainen: ”Siihen asti tälle muutokselle painetaan aivan varmasti jarrua ja selitetään, ettei tässä vielä mitään paniikkia ole syytä lietsoa.”
Ehdotuksessa on hyviä asioita, mutta veikkaan jarrujen painajien löytyvän hierarkian ylimmältä tasolta. Jos henkilöseurakunnat onnistuvat, niin luonteva jatko on katkaista napanuora katto-organisaatioon. Mikäli irtaantumiseen olisi ollut mahdollisuuksia karismaattisuuden vyöryessä Suomen ylitse 70-luvulla, niin varmasti irtaantumisia oli tapahtunut. Itse seurasin sellaista seurakuntaa pidempään. Ok, olin mennä seurakuntaan mukaan, mutta arpa lankesi helluntaiseurakuntaan. Jouduin sitä katumaan ja pohdin, että valitsinko väärin. Ehkä en, sillä olisi saattanut mennä pidempään karismaattisessa luterilaisuudessa, ennen kuin suomukset putoavat silmistä.
Meinaan vaan, että jos tulee uusi karismaattinen herätys, niin kirkko tarjoaa loistavan pohjan käenmunan hautomiseen. Käy kuten Timo Soinin siniselle tulevaisuudelle, joka putosikin mustaan aukkoon.
Mikä näissä keskusteluissa mättää eikä se koske yksin kirkkoa? Olen päätynyt siihen, että jakolinjoja vetää kysymys pelastuksesta. Se takoo takaraivossa ja pakottaa tekemään asioita, jotka vapaan omantunnon vinkkelistä ovat yhtä järjettömiä kuin omat touhuamiseni helluntailaisuudessa. Vapaaksi pahasta ja ihmisyyttä rampauttavasta omastatunnosta pääsee terveellä evankeliumilla, joka löytyy apostolin sanoista.
”Sillä Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikkia armahtaisi.”
Kirjoittakaa jae alttaritauluihin, otsaan ja oikeaan käteen muistutukseksi siitä, mikä on oma paikka luomakunnassa ja seurakunnassa.
Jos kerran Kristus on seurakunnan Herra, niin luottakaa Häneen. En näe syytä paniikkiin.
”jos jokaisen pitää ruksata itselleen seurakunta, niin suuresta hiljaisesta enemmistöstä osa vetää ruksin kohtaan: eroan kirkosta. Heitä eivät kiinnosta oikeaoppisten teologiset kiistat ja niiden kautta revenneet jakolinjat, joihin pakotettaisiin ottamaan kantaa valitsemalla itselle sopivin seurakunta. Heille riittävät kirkolliset toimitukset, lähiseurakunnan joulukirkko ja satunnaiset käynnit kirkossa, häät ja hautaiset.”
-Niin? Ja miksi näiden eroaminen kirkosta olisi huono asia?
Ainut ongelma tässä on siinä, ettei kirkko kokonaisuudessaan mitenkään kykene muuttumaan. Jossain siellä Espoossa seurakuntaelämä on ihan toista, kuin täällä Heinolassa. Teillä voi siellä olla vaihtoehtoja , mutta meillä on vain tämä pieni joukko täällä ja olemme sitoutuneet pysymään kirkossa kaikesta huolimatta. Jatkamme samaan tapaan, kuin tähänkin asti. Ei tämmöisessä pikkukaupungissa ole muita vaihtoehtoja. Ei pientä joukkoa voi jakaa kahdeksi. Seurakuntalokin on homeessa. Eikä uutta kannata rakentaa, kun pieni joukkomme kutistuu vuosi vuodelta. Nyt ei siis ole kunnon tiloja. Missä sitten se toinen porukka kokoontuisi ja miksi se jakaantuminen pitäisi oikeastaan edes tapahtua täällä?
” Jeesuksen sanoman pohjalle.. ”
Mikäpä siinä, kunhan sallitte myös naisten syödä ja juoda syntisten kanssa, riehua kirkossa, kiroilla ja haukkua kaduilla kirjanoppineita ja muita lainoppineita vastaan ja toivottaa heitä helvettiin.
Ihan vaikka sen takia, että teoilla ei ole merkitystä, ja me naisetkin haluaisimme maistaa sitä pojan antamaa vapautta.
Mielestäni Jouni Turtiaisen kolumni ajatuksineen on hyvä. Itse olen jo kauan kaivannut henkilöseurakuntia. Ei Turtiaisen ehdotusten toteuttaminen vaadi kuin hyvää tahtoa ja toimeen ryhtymistä. Nykyinen meno ei ev.lut. kirkkoamme koossa pidä kauaakaan enkä oikein käsitä ketä se varsinaisesti enää edes parhaalla tavalla palvelee.
Palvelee hiljaista enemmistöä, joka maksaa konservatiivisen ytimen oikeaoppiset pidot. Käenpoikanen on saanut itsevarmuutta ja heittäisi mieluusti toisenlaiset ulos pesästä. Mutta kuka sitten maksaa? Henkilöseurakunnat kutistuessaan ajautuisivat samaan tilaan kuin Lähetyshiippakunnat. Kilpailu sieluista kiristyisi ja panokset kovenisivat kutistuvilla markkinoilla. Mieluusti näistä porukoista nälvitään kansankirkkoa, jotta saataisiin edes joku irrotettua kansankirkosta.
Sisäpiirin lisäksi ketä kiinnostaa konservatiivinen sisäänpäin kääntyneisyys ja ahdasmielisyys? Uskonnollisuuteen liittyy niin henkistä kuin fyysistä masokismia, koska se tyydyttää ja ruokkii lihan paisumista. Siis juuri sitä, jonka pitäisi kuolla. Kyllä on asiat käännetty päälaelleen.