”On meillä aarre verraton, se kalliimpi on kultaa”. Näin lauletaan Johan Ludvig Runebergin sanoin tutussa virressä vuodelta 1857. Virsi tuli mieleeni, kun luin piispainkokouksen lausuntoa kirkkolain muuttamisesta. Piispat olisivat valmiita hyväksymään kirkkohallituksen esityksen, jonka mukaan tunnustus määriteltäisiin kirkkolaissa seuraavasti: ” Kirkon tehtävä perustuu kirkon tunnustukseen.” Sen jälkeen todettaisiin, että tarkempi määrittely löytyy kirkkojärjestyksestä. Kirkkolaissa ei siis enää kerrottaisi, että tunnustus perustuu Raamattuun, kolmeen uskontunnustukseen ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin.
Tunnustuksen ja kirkon suhdetta valtioon on käsitelty kirkko-oikeudellisessa kirjallisuudessa erityisesti Pekka Leinon tuotannossa ja tuoreessa Anne Hartonevan väitöskirjassa ”Kirkon sisäisen autonomian rajat”. Kirkolliskokouksessa on varmaan jo sanottu lähes kaikki puolesta ja vastaan, ja kaksi valiokuntaa pohtii, mitä aiheesta esitettäisiin päätettäväksi. Mutta tavallinen uskovainenkin saanee sanoa sanansa.
Perustuslain 80 § edellyttää, että yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla. Jos tunnustuksen perusteet jäisivät vain kirkkojärjestyksen, on olemassa piispainkokouksenkin toteama vaara, että tavallinen laki menisi normihierarkiassa kirkkojärjestyksen säännösten edelle. KHO:n ratkaisussa 2020:97 viitattiin myös kirkkolain tunnustuspykälään, mikä osoittaa sillä olevan juridista merkitystä.
Perimmäiset kysymykset ovat: Mikä on kirkon muuttumaton usko, mistä se löytyy ja miten sen pysyvyys taataan.
Usko Jumalaan löytyy tietenkin jokaisen ihmisen sisimmästä. Uskomme, että Jumalan Sana löytyy Raamatusta. Sen sisältöä, alkuperää ja arvovaltaa on nykyaikana arvosteltu, kiistetty ja vähätelty. Kaikilta osin Raamattua ei voi julkisesti ilman syytteen pelkoa edes siteerata. Mutta silti siitä löytyy meidän kirkkomme muuttumattoman uskon perusteet, tunnustus.
Parhaiten kirkon tunnustuksen pysyvyys taataan niin, että kirkkolaissa säädetään edelleenkin kirkon tunnustuksesta, jolloin sen muuttaminen vaatii sekä kirkon oman että eduskunnan hyväksymisen. Perustuslain 76 § edellyttää, että olemme evankelis-luterilainen kirkko, jonka vuoksi tunnustusta koskevassa säännöksessä on määriteltävä myös kirkon luterilainen perusta.
Kirkon tunnustus on niin pysyvä, etten voi kuvitellakaan tilannetta, miten sitä voisi muuttaa ilman, ettei kirkon uskon olennainen perusta ja siten koko kirkon identiteetti muuttuisi. Siksi sitä pitää rohkeasti puolustaa sekä kirkon sisältä että ulkoa tulevia paineita vastaan. Raamattua emme voi poistaa kirkon tunnustuksesta!
Antikristus (isolla) on laitettava rikoslakiin, muutenhan se ei koskaan joudu vastuuseen teoistaan. On niin suuri herra, että tuomiokapituli ei riitä, pitää saattaa valtakunnanoikeuteen.
Kohu edellisen USA:n pressan kanssa laittoi pohtimaan tuota Antikristustakin. Ihmettelin aiemmin miten kaikki maailman kansat voisi antaa vallan jollekin Antikristukselle. Tuon paljolti juuri uskonnollisten ihmisten äänestystuloksen jälkeen ei tarvitse sitäkään enää ihmetellä. Ei näytä uskovaisuus paljoa auttaa, kun joku haluaa vedättää. Taitaa mennä haitan puolelle.
Minulle on tullut sellainen käsitys Raamatun arvovallasta, että se on kuin ratsastajapatsas Helsingissä. Saa olla, kunhan ei lähde liikkeelle-.
Kommentista kymmenen pistettä!!!!
Voisiko kirkko luopua Raamatusta ? Astuisimme suureen pimeyteen, jos luopuisimme Jumalan sanasta.
Jumalan sanan merkitys on uskovalle ihmiselle erittäin tärkeä. Raamatun sanasta löytyy apu moniin arjen ja Jumalan tuntemiseen apu. Raamattu on Elämän leipä, joka kuuluu jokapäiväiseen käyttöön.
Jos kirkko olisi ymmärtänyt luopua Wanhasta testamentista jo 400-luvulla jKr. olisi maailma -etenkin naiset- säästynyt valtavalta määrältä epäinhimmillisiä kärsimyksiä, sillä 1500 vuotta Wt:n tappotuomiot otettiin aivan liian usein todesta.
Ei kirkko ole luopumassa Raamatusta, vaikka kirkkolakiin sitä ei enää laitettaisi. Kirkkolaki näköjään luotiin sitä varten, että silloinen hallisija, eli Ruotsin kuningas sai lain avulla suuremman vallan kirkon hallinnossa. Ruotsin kuningas ei enää taida kirkkolakimme muutoksia seurata. Herääkin kysymys, mihin sitä lakia yhä tarvitaan? Eikö kirkkojärjestys ole tarpeeksi pätevä ohjaamaan kirkon toimintaa?
Pekka Veli Pesonen. Ei kirkkolain idea (tarkoittanet ns. karoliinista kirkkolakia 1600-luvun lopulla) tosiaankaan ollut se, että kuningas saisi suuremman vallan kirkossa. 1500 – 1600 -lukujen Ruotsissa käytiin kovaa kädenvääntöä ja valtakamppailua siitä, palataanko hallitsijan johdolla katolisuuteen ,Erik XIV ja Kaarle X tunsivat vetoa kalvinismiin ja tuolloin ei tehty eroa valtion ja kirkon välillä (toteutui varsinaisesti Suomessakin vasta 1870 ja 1889). Näissä kamppailuissa juuri papisto vaati keskeisesti lainsäädäntöä, joka turvasi ”puhtaan evankeliumin julistuksen” valtakunnassa. Kuningas ymmärrettiin tuolloin kirkon pääksi Lutherin hiukan epäonnistuneen hätäratkaisun vanavedessä. Ja virallisen huoneentauluopin mukaisesti kuninkaatkin istuivat kirkossa joka sunnuntai. Eivät vain määräilleet, mitä kirkko tekee ja uskoo.
Kiitos Marko. Selvisi taas jotain lisää.
Olennaisempaa kuin se, onko kirkon tunnustuksen sisältö määritelty kirkkolaissa vai kirkkojärjestyksessä, on se että kirkon tunnustuksen sitovuustaso on määritelty lain tasolla.
Tämä siksi, että tunnustusperusta tulee ottaa huomioon myös tavallisten sekulaarien lakien soveltamisessa asioihin jotka liittyvät kirkon oppiin ja uskonnon harjoittamiseen.
Kiitoksia, Jukka Kivimäki, hyvästä kommentista. Olen aivan samaa mieltä siitä, että kirkon tunnustus on vähintäänkin mainittava kirkkolaissa, mutta onko se riittävä. Pelkkä maininta ei identifioi kirkkoamme perustuslain 76 §:ssä tarkoitetuksi luterilaiseksi kirkoksi. Annammeko myös liikaa periksi eduskunnan hallintovaliokunnan vaatimuksille, kun perustuslakivaliokunnan kanta vaikutti tunnustuspykälän suhteen huomattavasti varovaisemmalta? Sitä paitsi näyttää siltä, että kirkon sisälläkään ei ole oikein ymmärretty tunnustupykälän merkitystä koko kirkon ja seurakuntien hallintoa ja toimintaa ohjaavana ylipositiivisena oikeutena.
Nyt on kyllä ilmassa melkoista akrobatiaa perustuslain tulkinnassa. Sanoisin jopa tietoista harhaanjohtamista.
Perustuslaki puhuu evankelis-luterilaisesta kirkosta, jotta pykälässä käy selväksi, mistä uskonnollisesta yhteisöstä on kyse. Jos puhuttaisiin pelkästä kirkosta, sen voisi sekoittaa vaikka ortodoksiseen kirkkoon.
Perustuslain sanamuodosta ei voi tehdä sellaista tulkintaa, että perustuslaki määrää kirkon opin evankelis-luterilaiseksi. Kirkolla on autonomia päättää opistaan eikä perustuslaki sitä määrittele.
Ei nyt ryhdytä lapselliseksi.
Asia on juuri niin kuin kirjoitit, Mikko Nieminen: ”Perustuslaki puhuu evankelis-luterilaisesta kirkosta, jotta pykälässä käy selväksi, mistä uskonnollisesta yhteisöstä on kyse”. Tässä on se kirkon identifiointi eli määrittely, joka on yksi peruste pitää tunnustuspykälä sellaisenaan kirkkolaissa. Toinen peruste on blogissani esittämä mm. Pekka Leinon väitöskirjaan ja myöhempiin kirjoituksiin perustuva ajatus, että mitään kirkon alempaa säädöstä ei voi tulkia kirkon tunnustuksen vastaisesti.
Perustuslakivaliokunta piti kieltämättä ongelmallisena sitä, että tunnustus voisi olla riippuvainen lainsäätäjän poliittisesta tahdosta esimerkiksi tilanteessa, jossa kirkko haluaa muuttaa tunnustuksen sisältöä, mutta lainsäätäjä ei tällaista muutosta tee. Jos kirkon tunnustusta kuitenkin pidetään muuttumattomana, niin tässä ei pitäisi olla mitään ongelmaa.
Perustuslaissa viitataan kirkon nimeen, ei kirkon tunnustukseen. Kyllä sinä sen tiedät. Tämä semanttinen kikkailu on ihan typerää.
Kirkon oppi ja tunnustus tulee kirkosta itsestään, ei perustuslaista tai muusta lainsäädännöstä. Valtiokirkon aika on ollut ohi jo hyvän aikaa.
Tässä haikaillaan nyt sellaisen perään, mitä ei enää tule olemaan.
Jos perustuslaissa puhuttaisiin kirkosta erisnimellä, niin se olisi Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Minä en puolusta kirkon valtiokirkkoluonnetta vaan kirkon oikeutta säilyttää tunnustuksensa määrittely kirkkolaissa, jotta sitä ei maailman tuulien mukaan muuteta.
Sikäli jos kirkko luopuisi luterilaisista tunnustuskirjoista, pitäisi kirkon vaihtaa myös nimeään.
Kyllä tässä joutuu melkein suu auki katselemaan juristin tulkintaa perustuslaista. Ilmeisesti valtiosääntöoikeus ei kuulu erityisosaamisen piiriin. Haluaisin nähdä sen päivän kun perustuslakivaliokunta tarkistelee onko kirkon säädökset riittävän luterilaisia.
Ainiin, mutta eihän se ole edes mahdollista kun tunnustukseen liittyvät asiat ovat kirkkojärjestyksessä.
Ymmärtääkseni kirkkolakia ja kirkkojärjestystä muutetaan samalla tavalla eli kirkolliskokouksen päätöksellä. Ei se kirkon tunnustus siellä kirkkolaissa ole yhtään sen paremmassa turvassa.
En nyt näe tässä touhussa mitään logiikkaa. Avioliittokysymyksessä vaaditaan, että eduskunnan ei tule puuttua kirkon asioihin ja yhteiskunnan vihkikäytännöt tulee pitää erillään, jotta kirkon autonomia säilyy. Ja samaan aikaan kirkon tunnustusta ollaan työntämässä eduskunnan päätettäväksi ja jopa osaksi perustuslakia.
Nyt voisi jo koittaa päättää, ovatko kirkon asiat sen omissa käsissä vai halutaanko ne eduskunnan päätäntävallan alle.
Ehdottomasti Raamattu ja muut tunnustuskirjat pois kirjon perusjalasta. Maailma muuttuu, ihminen muuttuu ja kristinusko muuttuu. On muuttunut koko historiamme ajan. Ytimeen yksilön ja pyhyyden tai jumaluuden yksilöllinen suhde, jota toinen ihminen ei voi mestaroida. Sitä kannattaa kuunnella nöyrästi. Katse ja toiminta maanpäälliseen hyvään elämään, taivas voi olla tässä, pois puheet helveteistä. Globaalille ”seurakunnalle” alkaa löytyä perusta. Tottakai kirkkoa pitää jatkuvasti muotoilla, eikä mikään ei ole pysyvää. Näin käy joka tapauksessa, nopeammin tai hitaammin.
Kiitoksia Heikki Halme, mielipide se on tuokin, mutta ei kirkkomme tunnustuksen mukainen. Tällaisten mielipiteiden vuoksi kirkkolain muutos vaatii 3/4 enemmistön kirkolliskokouksessa.
Kaipa se Raamattu olisi kuitenkin hyvä olla siellä kirkkolaissa mukana, jotta yhteistyön perusta ei pääse muuttumaan. Kirkon ja valtion yhteistyön toimivuuden kannalta kirkkolaki on välttämätön.
Raamatun täytyy olla ylin ohje siinäkin yhteistyössä.
Kirkko ei ole Jumalan seurakunta.
Nk. helluntalaisuus on syntynyt koska on ja on ollut kirkko. Kirkko on aina tämä maailma. Sen määritteli jo Augustinus, kun ”corpus permixtum” -oppi kirjattiin katolisuuksien muodoksi. Selvyyden vuoksi, niin että itse asia tulisi esille, voitaisiin luopua latinan alkukielimäisestä mystiikasta ja sanoa, että kysymys on ”sekalaisesta seurakunnasta”, mikä on tämä maailma eikä siitä uloskutsutut, ”ek-klesia”.
Kaiken perusta on Jeesus ihmisessä sisäisesti. Siksi Jeesus selvensi asian Joh. 6:48-58, esikuvalla tulla syödyksi.
Jeesuksen ’syönti’ ei onnistu ihmisen katoaviin elementteihin, koska ne ovat tuhoutuvia. Vain Jumalan oma ’elementti’ mikä uudestisyntyneenä voi sulautua ja sulattaa Jeesuksen itseensä.
Kirkon täytyy tehdä asia helpommaksi, eli ilman omaa tahtomista, edes alistumista. Kirkko on sakramentaalinen tulos, eli katoavasta synnytetty ajallinen laitos, sekalainen seurakunta, jonka jäsenluettelossa on Jeesusta todellakin syöviä, iankaikkiseksi elämäksi taivaassa.
Kirkkolain olemassa olo antaa vähän pitkäjänteisyyttä kirkon eloon. Jos kaikki siirretään kirkolliskokoukselle ja kohta siirrytään yksinkertaiseen enemmistöön. Tuntuu jotenkin nololta, että Amerikassakin on uuden hallinnon ensimmäisiä tehtäviä kumota edeltäjän päätöksiä.
Lauri, hyviä näkökohtia.