Vuoden kristillinen kirja on mietityttänyt minua jo pitkään, vuosien ajan, jopa vuosikymmenten. Ensimmäinen VKK jaettiin 1994, jolloin tittelin sai Lari Junkkarin ja Tapio Aaltosen toimittama Niinkus tiedät. Raavaan miehen rukouskirja (LK-kirjasta). Vieläkö joku muistaa sen? Minä ainakin, koska siinä oli kirjoittamiani rukouksia.
Tänä vuonna Vuoden kristilliseksi kirjaksi valittiin piispa Mari Leppäsen Kuulun tähän maisemaan (Kirjapaja). En ole kirjaa vielä saanut käsiini, mutta aion lukea, sillä jossakin tekstissäni ennustin taannoin, että Mari Leppäsestä voi tulla seuraava sanoittaja, suuren yleisön tuntoja kristinuskoin kielelle tulkitseva kirjoittaja.
VKK on sukellus suomalaiseen hengelliseen maisemaan. Mutta onko kyse sukelluksesta erillislammikoihin? Ja korostuuko jokin lammikko liikaa ehdokasasettelussa tai voittajissa?
Mitä mieltä olet kyseistä kilpailusta? Ajaako se asiansa eli pitää esillä kristillistä kirjaa ja näyttää kuinka moninaista se voi olla? Onko hyvä, että voittajan valitsee yksi ihminen, ”diktaattori”? Vieläkö muistat kilpailun voittajia?
Tässä lista voittajista. Voit tarkistaa mitä niistä ovat pysyneet muistissasi ja mitkä olet lukenut. Onko kukaan lukenut kaikkia?
2023 Mari Leppänen: Kuulun tähän maisemaan (Kirjapaja).
2022 Jippu ja Kai Kortelainen: Jippu – Kun perhonen lakkaa hengittämästä (WSOY.)
2021 Anni Pesonen Credo – Tieni mystiikkaan (Basam Books).
2019 Maarit Eronen ja Jane Jones (toim.) Kadun kukka. Prostituutiosta vapauteen
(Päivä).
2018 Eeva Peura ja Tarja Tervahauta (toim.) Lapseni on poissa – kirja suruun.
(Kirjapaja).
2017 Eero Junkkaala Raamattu alusta loppuun (Karas-Sana)
2016 Saara Kinnunen Isän kaipuu (Perussanoma).
2015 Ystäväni Seija – kutsumuksena Afganistan (Uusi Tie).
2014 Jouni Tilli Suomen pyhä sota. Papit jatkosodan julistajina (Atena)
2013 Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus)
2012 Johanna Hurtig & Mari Leppänen Maijan tarina (Kirjapaja).
2011 Juha Sihvola Maailmankansalaisen uskonto (Otava)
2010 Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni (Minerva)
2009 Tuomas Heikkilä & Liisa Suvikumpu: Pyhimyksiä ja paanukattoja (Kirjapaja)
2008 Tauno Väinölä: Virsikirjamme virret (Kirjapaja)
2007 Munkki Serafim: Vapaus. (Kirjapaja)
2006 Seikko Eskola: Historian kuolema ja kulttuurien taistelu (Edita)
2005 Erkki Jokinen: Idänkohtaus (Suomen Lähetysseura)
2004 Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala? (Kirjapaja)
2003 Anna-Maija Raittila Vehnänjyvän päiväkirja 1963–1989 (WSOY).
2002 Jörn Donner ja John Vikström: Elämme – siis kuolemme. Att leva är att dö.
(Kirjapaja, Fontana Media)
2001 Riku Rinne: KK – Kuolemankauppias (Kuva ja Sana).
2000 Leena Pasanen “Daktarin lapset” (Suomen Lähetysseura)
1999 Pekka Yrjänä Hiltunen: Vieraassa pöydässä: vastapäätä Buddhaa ja
Kristusta (Suomen Lähetysseura)
1998: Tertti Lappalainen (toim.) Hiljaisuuden etsijöitä: ihmisiä perimmäisten
kysymysten äärellä. (WSOY)
1997 Anne Fried: Avoimin silmin: ajatuksia ja artikkeleita 1990-luvulta.
(Kirjapaja)
1997 Jaakko Heinimäki: Outo hartauskirja. (Like)
1996: Ann-Christine Marttinen: Lasku – Pakolaisnuorten elämää Suomessa.
(Suomen Lähetysseura)
1995 Tuomo Mannermaa: Pieni kirja Jumalasta. (Kirjapaja)
1994 Lari Junkkari ja Tapio Aaltonen (toim.): Niinkus tiedät. Raavaan miehen
rukouskirja. (LK-kirjat)
Kiinnitin aikoinaan huomiota vuoden kristillisen kirjan valintaan, kun havaitsin Tuomo Mannermaan, luokkatoverini Oulun lyseon alaluokilta, teoksen ”Pieni kirja Jumalasta” tulleen valituksi vuoden 1995 kristilliseksi kirjaksi. Luin sen, pidin siitä. Katsoin Ollin kirjoittaman listan läpi ja totesin lukeneeni kuusi muutakin.
Pauliina Rauhalan ”Taivaslaulu” vaikutti syvimmin, olenhan kotoisin Oulusta, yhdeltä vanhoillislestadiolaisuuden ydinalueista. Tuttavaperheen kautta pääsin kurkistamaan liikkeen sisään, syvimmin hoitokokousten aikaan. Hyppäsin Oulun junaan, kun ”Taivaslaulu” oli Oulun kaupunginteatterin ohjelmistossa. Maakunnan firmojen busseja oli parkkipaikalla ainakin toistakymmentä. Väki oli lähtenyt teatteriin. Tunnelma oli jotenkin erikoinen. Aplodeista ei meinannut tulla loppua.
”Taivaslaulu” on kaunokirjallisuutta – ja erityisen hyvää sellaista. Sitä voisi olla enemmän. Mutta kaunokirjallisuus on vaativa kirjallisuuden laji – ja erityisesti ajatellen kristillistä kirjallisuutta.
Minusta ”diktaattori” on sopiva viimeinen valitsija. Sen porukan, joka seuloo ehdokkaista loppukilpailuun päässeet, pitäisi olla monipuolinen ja kustantajista riippumaton. En tiedä, miten on asian laita.
Olen luultavasti lukenut vain kuusi näistä kirjoista. Myös minun suosikkini olivat ”Pieni kirja Jumalasta” ja ”Taivaslaulu”. Lisäksi Jukka Sariolan ”Ystäväni Seija” oli hyvin koskettava ja ainutlaatuinen tarina.
Pirjon kanssa minulla on aikalailla samat sävelet: ”Taivaslaulu” ja ”Ystäväni Seija” olivat myös minulle tärkeitä lukukokemuksia.
Mutta ehkä kaikista mieleenpainuvin oli Raittilan ”Vehnänjyvän päiväkirja”. Sen omakohtaisuus ja samalla maailmoja syleilevä kansainvälisyys kosketti reissaajaa.
2009 voittajan olisin muistanut ilman muita vihjeitä.
Oma esikoisromaanini oli silloin ehdolla. Muista ehdokkaista muistan Hanna Ranssi-Matikaisen ”Paremman avioliiton rakkauspankki” ja eräkirja ”Riekonsulka”, sekä Ilkka Puhakan ”Mitä silmät ei nää” sekä uusi lasten kuvaraamattu.
Ritva Oksanen valitsi voittajan.
Ehdolla olleista, jotka muistaa voittajia paremmin, tulee mieleen ainakin kaunis lasten kuvakirja ”Siipirikko ei voi lentää” (Annastiina Syväjärvi) Voittajista ainakin”KK Kuolemankauppias”, ”Taivaslaulu” (Romaani voitti, hienoa!) ja ”Nurkkaan ajettu Jumala” ja ”Daktarin lapset”.
Joidenkin nimiä ei saa mieleen, mutta kirjan aihe ja kansi kyllä.
Kysyt Olli hyviä kysymyksiä. Olennainen on kysymys siitä, onko Vuoden kristillinen kirja -palkinnossa kysymys sukelluksesta erillislammikoihin.
Mielestäni on. Ei niinkään se, että kilpailussa nousevat esiin tiettyjen kustantajien kirjat. Se on aivan luonnollista, koska palkinnon jakaja on kristillisten järjestöjen yhteinen Kristilliset kustantajat ry. On tietysti aivan ymmärrettävää, että ne pyrkivät ensisijaisesti edistämään omien kustantamoidensa julkaisemien kirjojen myyntiä.
Tästä tietysti seuraa, että jo alkuvaiheessa kilpailuun lähettävien teosten tarjonta kapenee, koska suuret kustantamot kokevat, että VKK on lähinnä sisäpiirin juttu. Samalla kapenee kuva siitä, mikä kristillinen kirja voi olla. Sille pitäisi tehdä jotain.
Itse nostaisin ehdokaslistoille paljon laajemman kristillisen ja uskonnollisen kirjallisuuden kirjon – sillä sitä kyllä on. Ihan viime vuosien tarjonnasta voisin esimerkkeinä mainita Kari Hotakaisen Opetuslapsi, Iida Rauman Hävitys: Tapauskertomus, Pirkko Saision Passio, Joel Haahtelan Jaakobin portaat, Aki Ollikaisen Kristuksen toinen tuleminen, Helena Immosen Operaatio punainen kettu…..
Sain juuri kuunneltua 31 tunnin urakan, Heini Junkkaalan kirjoittaman Pirkko Saision elämäkerran Sopimaton. En aikoihin ole kokenut niin vahvasti sanoitettua uskonnollista pohdintaa – kaiken muun ohella. Se sai minut oivaltamaan jotain olennaista: uskontoa, kristillisyyttä pitää kirjallisuudessa pohtia muun elämän läpi ja yhtenä osana ympäröivää todellisuutta.
Ei niin, että kristillisin silmälasein katsellaan muuta – ja muiden elämää. Kuten nyt tahtoo VKK:n tarjonnassa olevan. Toki sitäkin tarvitaan, mutta se ei ole koko kuva.
Olli esittää taas painavia kysymyksiä, olen hänen ja kommenttien kanssa osin samaa ja osin toista mieltä. Itse luettuja VKK kirjoja sattuu minullakin olemaan kuusi. Helmiä ovat Mannermaan Pieni kirja Jumalasta ja Taivaslaulu, sekä lisäksi myös Maijan tarina ja äskettäinen Credo. Tietysti myös A-M Raittila, sitä en ole alusta loppuun lukenut.
Kovasti toivoisi listoille romaaneja, kaunokirjallisuutta ja varsinkin, kun niitä viime vuosina on ollut. Yllättävän paljon. Samalla rima on korkealla. Jos kristillisistä kirjoista ylipäätään voi puhua, ne eivät ole julistusta, vaan mukana on myös epäilys ja epäusko. (Vrt Iikka Vuotila, Mika Waltari jne)
Hannun kanssa olen enimmäkseen samaa mieltä, mutta eri mieltä valitsijoista. VKK on MONENA vuonna alentunut Kristillisten ja jopa Tosiuskovaisten kustantajien markkinointitapahtumaksi. Ei ole jäänyt tilaa kritiikille, eikä edes horjuvalle uskolle.
Lisää kirjallista tasoa. Lisää romaaneja. Lisää kriittisyyttä. Aihe itsessään on tärkeä ja huomionarvoinen. On iso sääli, että suuret yleiskustantajat ovat jääneet sivummalle tai kokonaan pois. Iso ongelma on myös kirjojen välitys. Suurin ja kaunein, Otava on paitsi ostellut kustantajia, myös luonut maan suurimman ja kattavimman paikallis-kirjakauppa ketjun. Kristillisiä kirjoja saa niihin tilaamalla, mutta ”teologia”, ”uskonto” tai ”kristilliset kirjat” ovat jo lähes tyystin poistuneet kaupoista, joissa Otavan konsernin kirjat ovat röykkiöinä ovisuussa.
Luin piispa Marin kirjan kohta, kun sain kuulla sen voittaneen tämän vuoden palkinnon.
Mielestäni se on yksi parhaita kirjoja joita olen viime aikoina lukenut. Sen asenne ja tapa pohtia ovat elämänläheisiä ja kypsän persoonallisuuden esiin tuomia ajatuksia.
Saan omalta puoleltani lausua mitä suurimman kiitollisuuden siitä, että pääsin lukemaan tämän teoksen.