Jokin aika sitten Karjalan tasavallassa pidettiin jonkinlainen näytösoikeudenkäynti, jossa Suomi tuomittiin sotarikoksista ja kansanmurhasta. Asia liittyy Karjalan alueen miehityksestä vapautumisen 80-vuotismuiston viettoon Venäjällä.
Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana Suomi eteni vanhan rajan yli ja valtasi Petroskoin ja Karhumäen, jolloin Petroskoista tuli vuosiksi 1941-44 Äänislinna. Suomi toteutti omaa hallintoaan noilla alueilla, joissa oli myös vankileirejä venäläisille. Suomessa olleilla sotavankileireillä ja Karjalan leireillä kuoli sotavuosina myös leireille suljettuja ihmisiä.
Sodassa tapahtuu kauheita asioita – kuten Tuntemattomassa sotilaassakin todetaan. On kuitenkin hyvin kyseenalaista todeta, että Suomen armeija olisi syyllistynyt sotarikoksiin. Joitakin yksittäisiä tapauksia saatetaan löytää. Kansanmurhaan se ei varmasti syyllistynyt. Neuvostoarmeija puolestaan teki kaikenlaista vapauttaessaan liittoutuneiden kumppanina Eurooppaa ja Saksaa natseista. Se muiden muassa syyllistyi tuhansien naisten raiskauksiin vapauttamassaan Berliinissä.
Venäjä on pitkään jo rakentanut uhkakuvaa ja viholliskuvaa, jossa ”länsi” on sen vihollinen. Tämä ”länsi” ja sen myötä Nato uhkaavat Venäjän turvallisuutta jopa niin pitkälle, että Venäjällä kerrotaan niiden aikeista hyökätä Venäjän kimppuun. Tämän saman tarinan pohjalta myös Ukrainaan piti hyökätä, jotta se voitaisiin pelastaa vääriltä aineksilta ja jotta voitaisiin estää sen hyökkäys Venäjää kohtaan. Nyt jonkin aikaa Suomi on mainittu avoimesti Venäjän viholliseksi.
Edelliseen ja muuhun Venäjän propagandaan voi todeta: Hohhoijaa! Kyse on tosiaan Putinin hallinnon luomasta narratiivista, jolla muokataan kansan mielipidettä ja oikeutetaan valittu poliittinen linja.
Venäjän narratiivi ja propaganda tuntuu turhauttavalta. Samalla se on pelottavaa, kun ajattelemme, millaisen yhteiskunnan Venäjä on luonut. Se on pelottavaa siksi, että Venäjä osoittaa oikeasti olevansa uhka meille. Omalta puoleltamme on selkeästi toistettava se tosiasia, että emme halua Venäjälle ja venäläisille mitään pahaa. Emme halua hyökätä Venäjälle emmekä uhata sen turvallisuutta. Nato ei ole aikeissa hyökätä Venäjälle ja niin edelleen!
Venäjän raaka hyökkäys Ukrainaan ja sotarikokset siellä sekä sen muu toiminta nostivat jo paljolti unohduksiin painetut muistot ja katkeruudet itänaapuria kohtaan. Venäjää kohtaan ei pidä osoittaa perusteetonta lempeyttä, mutta samalla meidän on varottava vääränlaisen venäläisvihan syntymistä. Tärkeintä on Ukrainan rauha, Venäjän vetäytyminen sieltä sekä toivomamme muutos Venäjän sisällä, jos se jossakin vaiheessa pääsee alkamaan.
Toivo Loikkanen
Liekö niin, että ”ei Oikeastaan?) mitään uutta itärintamalta”?
Toki oli autonomian aika, johon liittyi sekä hyviä, että ei niin hyviä aikoja.
Aiemmin Suomi oli ”Hyvä Veli” naapurin kanssa: oli ensin YYA-aika, sitten erilaista ”jälkisuomettuneisuutta” ja/tai vähintään sinisilmäisyyttä. Suurvallat ovat suurvaltoja. Nyt on NATO-suomi ja toisaalta myös kovin suorasukaista retoriikkaa tai puhetyyliä julkisuudessa naapuria kohtaan. Olemme vaihtaneet tietyssä mielessä leiriä, laajentuvaan NATOon, ainakin ja se tuntuu harmittavan.
Olen kuullut, että Venäjän hyökkayssodan jälkeen venäjää puhuvat ovat saaneet kohdata metrossa konkreettista sykemistä.
Tuo ”itärintamalta ei mitään uutta” ajatus on tietyllä tavalla paikkansa pitävät. Venäjä on aina ollut suurvalta, jolla on ollut suurvallan aikeita ja elkeitä myös Suomea kohtaan. Toisaalta kehitys ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan oli kuitenkin sellainen, että uskoimme hyvän naapuruuden kehittyvän, vaikka olimmekin jo suuntautuneet länteen EU-jäsenyyden myötä. Venäjäkin ”näytteli” haluaan tällaiseen yhteistyöhön ja yhteiseloon. Sen perimmäiset ajatukset olivat kuitenkin jo viimeiset 10-15 vuotta toisenlaiset. Asiantuntijat pitävät yhtenä taustana Putinin traumaattista kokemusta Neuvostoliiton hajoamisesta ja siitä seurannutta lähes pakonomaista tarvetta pyrkiä luomaan uusi Neuvostoliitto.
Suomi näyttää olevan kovin itsevarma retoriikassaan Venäjää kohtaan. Ehkä hieman pienempi uho olisi paikallaan, kun Venäjä näyttää rakentavan yhä jyrkempää viholliskuvaa Suomea vastaan. Toivottavasti rajan yli ei vielä tulla silmille tavalla tai toisella. Se tiedetään, että Nato on punainen vaate Venäjälle. Amerikkalaisella maavoimien evp-eversti Ann Wrightilla on Natosta hieman erilainen näkemys. Hän toteaa mm. ”Nato osallistuu sotiin ja synnyttää niitä tarkoituksella. Nato käynnisti kesäkuun lopussa maailman suurimmat merelliset RIMPAC -sotaharjoitukset Tyynellä valtamerellä. Wrihtin mukaan RIMPAC-harjoitusten tarkoituksena on valmistautua merisotaan Kiinaa vastaan.” Mutta Natohan on pelkästään rauhanliitto?
Hyvä kommentti Kosti. Suomen pitää varustautua ja maamiinat ottaa käyttöön. Ei kahta sanaa. Silti vähempikin uho riittäisi. Jos kahakka Venäjän kanssa syttyy, siitä tulee Suomessa todella pahaa jälkeä.
Venäjän fasistihallitus ja sitä tukeva saatanaa palveleva virallinen harhaoppinen ”kirkko” tekevät juuri sitä mitä niiden luonne edellyttää: levittävät pahuutta.
Länsimaiden asukkaat ovat laajasti luopuneet uskosta ja luottavat materiaan. Venäjällä on ajauduttu syvälle harhaoppiin ja palvotaan valtiota ja väkivaltaa. Tämän ei pitäisi huolettaa kristittyjä, näin on eri muodoin ollut aina, maailma on yksi ja uskon todellisuus toinen.
Rajojen sulkeminen palvelee parhaalla mahdollisella tavalla Venäjän pyrkimystä siihen että Venäjän kansa kokisi meidät uhkana ja vihollisena. Näin luodaan sinne turvattomuuden tunnetta. Turvaa heille tarjotaan omasta vahvasta johtajasta.
Meidän jotka hyvin käsitämme mistä oikeasti on kyse tulisi jättää Venäjän uhoamiset omaan arvoonsa. Media täälläkin luo viholliskuvaa Naapurista. Venäläisiä vihaavat ovat Venäjän propagandan uhreja.
Olen kerrankin samaa mieltä Toivon kanssa.
Jossittelun eli kontrafaktuaalisen historiantutkimuksen näkökulmasta Suur-Suomesta olisi tullut aikamoinen siirtomaavalta Itä-Karjalaan. ”Ryssät” olisi siirretty pois tieltä ja ortodoksisen uskon tilalle työnnetty asteittain ”aitosuomalainen” luterilaisuus. Tosin tiedämme senkin, että Suomessa oli erilaisia vaihtoehtoja sen varalle, kuinka jatkosodassa lopulta kävisi. Rajaa Kannaksella olisi todennäköisesti joka tapauksessa siirretty länteen ja kompensoitu menetetyt alueet Itä-Karjalasta. Pietarin hävitys oli Hitlerin märkä
päiväuni, josta suomalaiset eivät juuri innostuneet. Aikakauden ajattelussa väestönsiirrot olivat hyväksyttyä menettelytapaa: ei Stalinkaan halunnut suomalaisia asuttamaan Karjalan kannasta ja Viipuria.
Suomessa lähdetään nyt siitä, että Venäjä kunnioittaa vain voimaa. Läntinen uhka Venäjän propagandassa perustuu löyhästi valikoituihin historian faktoihin. Valitettavasti venäläiset tapaavat uskoa heille syötettyihin tarinoihin. ”Länsi” tai pikemminkin läntiset vallanpitäjät esitettiin uhkana
jo 1920-luvun alussa, joten propaganda on hapattanut syvältä koko Venäjänmaan.
Hyvä muistaa myös se, mitkä olivat Stalinin suunnitelmat Suomen miehittämisen jälkeen. Olisi tullut suuret puhdistukset ja olisimme olleet Baltian maiden tilanteessa pitkään, varmaan Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Ja hyvä muistaa myös se, millaista toimintaa Neuvostoliitto toteutti leireillään, gulageillaan. Jos Karjalan Suomen hallinnon pitämillä leireillä kuoli 1941-44 kolmannes vangeista – mikä on suuri määrä – miten suuri osuus neuvostoleireillä kuoli.
Niin, jos katsotaan (uskaaletaan katsoa), ns. itäblokin maiden historiaa, me kuitenkin säilyimme kohtuullisen demokraattisina. Toki meilläkin oli omat ”Reporadiomme”, Pirkkalan kokeilumme, Tandem- ja Deta- ohjelmamme; mutta oli myös vastavoimia. Puola säilytti identiteestissään eurooppalaisia läntisiä (joka toki on termi paremman puutteessa) periaatteita paljolti vahvan kotolisuuden ansioista.
Neuvostoliiton alkaessa natista liitoksistaan lienee Suomen kansa ollut Viron vapautumisen suhteen ”suvaitsevampi”. kuin erään päämiehemme (jos on historioitsijoita uskominen). Sittemmin toki lienee suomalaisia vaivannut jonkinlainen ylimielisyyskin suhteessa virolaisiin.
Neuvostoliiton ja sosialismin ihmisoikeusrikkomuksista on olltu yllättävän vaisuja. Toki ”kansa tietää”, mutta julkisuudessa on lähinnä päivitelty vain joitain siihen kuppikuntaan kuuluvien johtajien suuruudenhulluutta.
No, toisaalta joidenkin maiden tai ryhmien tekemiin ”pahuuksiin” suhtaudutaan nytkin julkisesti tuomitsemalla, jihinkin enemmän ”kansan syvissä riveissä”. Politiikka tähänkin ilmiöön liittyy.
Toivo L. Yritin kuukkeloida hiukan tietoja, ja niiden mukaan Gulagin kuolleisuus oli noin 10 prosenttia. Tähän pitänee lisätä teloitetut. Gulagin pointti kun oli pistää luokkaviholliset töihin sosialismia rakentamaan. Suomen sotavankikuolleisuus oli muistaakseni samaa luokkaa kuin Neuvostoliitossa ja Japanissa.
Jo Ants Oraksella oli käytössään latvialaista, 1941 löydettyä materiaalia Stalinin karkotussuunnitelmista. Suomeen sovellettuina ne olisivat käsittäneet kaikki upseerit, poliitikot, vapaussoturit, suojeluskuntalaiset ja ”suurtilalliset”, kaikki perheineen…
Suosittelen etsimään kirjastosta pamfletin ”Matka Neuvosto-Suomeen”. Se kuvaa Stalinin jälkeistä neuvostotodellisuutta. Siinä matkailijahavainnot
Neuvosto-Eestistä sovitettiin Suomeen. Tulos on hersyvää mutta vakavaa luettavaa: Suomea kirjoitetaan kyrillisillä kirjaimilla, Paavo Väyrynen on Jaakko Ilkan kolhoosin johtaja, Lakeuden rististä on tehty kulttuuritalo ja Temppeliaukion kirkosta disko, portsarina Harri Holkeri. Antisemitismi kukoistaa ja Suomella on Norjassa Veikko Vennamon johtama
pakolaishallitus. Helsingistä ei sentään tullut Leninkiä vaan Tampereesta tehtiin Lenininkoski. Ai niin, Helsingin Tuomiokirkosta oli tehty uskonnon museo…
Hyvä kuitenkin muistaa, että ei pidä uskoa ainakaan Venäjän kertomiin tietoihin. Suomen pitämät leirit eivät olleet keskitysleirejä, jos sanalla tarkoitetaan tuhoamisleirejä. Natseilla taisi olla tuhoamisleirejä ja sitten myös vankileirejä. Suomalaiset eivät ampuneet tai muuten tappaneet systemaattisesti vankeja vaan vangit kuolivat huonon ravinnon, tautien ja kylmyyden seurauksina. Huono ylläpito siis kyllä surmasi heitä.
Aino taho joka on luonut viholliskuvaa on Venäjä itse. Se murhaa ihmisiä sekä Ukrainassa että pitkin Eurooppaa.
Yksilön moraali on yksi asia, mutta eivät valtion päättäjät voi antaa Venäjän valloittaa Suomea ja tuhota kansaa. Sen velvollisuus on puolustaa ihmisiä pahantekijöitä, siis venäläisiä vastaa. Ei esivalta turhaan miekkaansa kanna.
Niin, ei liene sellaista kansaa, joka ei sotien yhteydessä olisi sortunut ”vihollisen” demonisointiin ja kaltoinkohteluun. Emme me suomalaisetkaan enkeleitä liene olleet emmekä vieläkään ole.
Mutta on suuri ero siinä, että kokin kansa tai valtio tekee väärin ja sillä, että jokin valtio tekee systemaattisesti ja pitkäaikaisesti suuria ihmisoikeusrikkomuksia seka vihollistaan että omia kansalaisiaan kohtaan. Paha on pahaa, vähäisellekin ihmismäärälle; mutta massapahuus on eri kategorian ilmiö.
Naapurissamme tuntuu ”neuvostohenkisyys” tekevän paluutaan; eikä siihen tunnu liittyvän ihmisoikeuksien priorisointi. Eikä se tarkoita sitä, että USA vastapoolina olisi puhdas pulmunen. Ei, vaikka samaan NATOon nyt kuulumme.
Jukka M, yleensä kansa ei tiedä kaikkea sitä minkä ulkopolitiikan johto tietää. Näin myös 1989 – 1991. Kesseli & kumppanien uusi kirja Suomesta toisessa maailmansodassa tuo hyvin esille tämän päättäjien ja kansan näköalojen välisen eron (kuten myös sen, että Suomessa ei tiedetty länsivaltojen jo ”luovuttaneen” Suomen Neuvostoliiton hoteisiin). Viimeistään 1943 johtajillemme oli selvää, että Viipuri joudutaan luovuttamaan. Onneksemme rintama lopulta kesti kesällä 1944 ja Saksasta saatiin ratkaisevaa aseapua. Samoin olemme iloisia siitä, että Baltian maat saivat itsenäisyytensä takaisin.
Se mitä saamme rukoilla, on, että tätä itsenäisyyttä ei tarvitsisisi enää puolustaa sodassa.
Olet oikeassa, Marko, ei kansa kaikkea tiedä. Kaikkea ei kansalla kerrotakaan. Ulkopolitiikassa varsinkin lienee asioita, joita ei kansalle kerrota. Se synnyttää sitten spekulaatioita, jopa ”saalaliittoteorioita”. Toisaalta salassa tehtyjä sopimuksia tai ainakin sopimusten taustoja lienee niitäkin.
Mutta kylmän sodan aikanakin myös ”kansa tiesi” yhtä sun toista, mistä ei julkisesti puhuttu. Ei toki yksityiskohtaisesti. Mutta keskenään saatettiin puhua, jos koettiin olevan ”turvallisessa tilassa” (, jota termiä ei teitenkään silloin käytetty – ei varsinkaan nykyisessä merkityksessä). Ja oli sellaista, jonka kansalaiset osin (vaillinaisin yksityiskohdin) tiesivät jälkikäteen – josta siitäkään aina julkisuudessa paljon puhuttu. Ja osa kansasta oli edelleen (ja osa ehkä halusikon olla?) tietämättä erinäisistä asioista. Se liittyi myös tuohon ”jälkisuomettumiseen”. On tullut ilmi asioita, joista ”kuiskittiin” aikoinaan, ja jotka eivät aivan perättömiä olleet; sellaisia, joista nykyäänkin mielellään ollaan julkisuudessa hiljempaa monissa piireissä.
Mitä kaikkea on tapahtunut, ja miksi, jää lopulta useinkin kiistellyksi. Historia ei ole aina ihan yksiselitteistä. ”Miksi” -kyaymys on vaikeaa historiatieteellisellekin. Jossittelu menneisyyden tapahtumilla on spekulaatiota. Päivänpolitiikassa kommentit yksinkertaistavat syy-sueraussuhteita, menneestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.
Sota on aina kauhea katastrofi, jossa ihmisen ei-niin-ihanteelliset piirteet tulevat helposti esille. Herra todella varjelkoon miedät sodalta. Ja soisin varjeluksen ulottuvan myös muualle.
Entä seuraava tilannekuva.”Tapahtuuko kaupungissa onnettomuutta, jota ei Herra ole tuottanut,” kysyy Aamos?Ja Jesaja 45:7 toteaa: ”Minä, joka teen valkeuden ja luon pimeyden,joka tuotan onnen ja luon onnettomuuden; minä, Herra, teen kaiken tämän.” Nyt meillä on sota Euroopassa. Entäpä, jos Jumala on sen sallinut? Ja jos hän on sen sallinut, niin silloin hän on sen myös tahtonut. En usko siihen, että kansakunnat ovat omalakisia. Tietyt historialliset syyt johtivat Venäjällä bolsevikkivaltaan, mutta sitä ennen 1914 inkeriläiset miehet näkivät matkalla Pietariin valtavan suuren enkelin, jonka kädessä oleva miekka oli laskeutumassa Talvipalatsin päälle. Tätä ei tietenkään historian kirjoista löydy tietystä syystä. (Itkun ja ilon Inkeri, Katri Kukkonen)
Katri Kukkosen teksti tuosta näystä hänen kertomanaan. ”Kun talvella 1914 Inkerin Kelton miehet olivat tavanomaisella kaupunkimatkallaan, he näkivät aamuyöllä Kuninkaan metsää sivuuttaessaan taivaalla merkillisen näyn: Keisarin talvipaltasin päällä oli valtavan suuri enkeli terävä miekka kädessään. Miekka oli putoamassa talvipalatsin päälle. Ilmiö oli nähtävissä pitkään, ehkä noin parin tunnin ajan. Koko matkan mennessään kaupunkiin miehet katselivat näkyä. Kaikki muutkin matkalla olijat ja myös monet muut ihmiset näkivät sen. Näystä puhuttiin silloin paljon, ihmeteltiin ja arveltiin sen merkitsevän jotakin suurta onnettomuutta. Kesällä 1914 syttyi sota. Myös ennen tätä Inkeri-lehdessä oli Leo Tolstoin kirjoitus, jossa hän kertoi näkevänsä koko Euroopan tulen ja veren vallassa.
Jukka M. Tuohon Katri Kukkosen kertomaan näkyyn en osaa ottaa kantaa. Ihmeellisiä asioita tapahtuu ja sota-ajoilta on tiedossa monenlaisia yliluonnollisia kokemuksia.
Leo Tolstoi oli vahva pasifisti ja seurasi maailman menoa ilmeisen tiiviisti. Se, että Eurooppa oli luisumassa kohti suurvaltakonfliktia, oli ilmassa jo monien vuosien ajan ennen 1. maailmansodan tapaturmaista syttymistä: Militaristinen uho ja valmiit liikekannallepanosuunnitelmat yhdistyneinä liittokunta-asetelmiin ja diplomaattisen maltin epäonnistuminen tuottivat hirveän lopputuloksen.
Marko S. Kosti V. vaan! Mitä mahtoikaan enteillä terävä miekka tuon Herran enkelin kädessä Keisarin talvipalatsin päällä?
Kuten Katri Kukkonen kirjoittaa: ”Mutta helmikuun vallankumous 1917 oli vasta kukkia verrattuna lokakuun vallankumouksen kypsyttämiin marjoihin. Olin silloin 17-vuotias. Tuntui kuin sinä vuonna koko maailma olisi kääntynyt nurin ja Jumala olisi päästänyt pimeyden vallat ja Saatanan koettelemaan ihmiskuntaa. Koetinkivekseen hän oli valinnut Venäjän kansan, joka kuului pimeimpiin ja valistumattomimpiin kansoihin Euroopassa. Niin järjettömiä, niin epätodellisia, niin uskomattomia vallankumousvuoden tapahtumat olivat.”
”Olimme kaikki peloissamme lokakuun vallankumouksen tuomista järkyttävistä muutoksista. Kansa huusi hädissään Herraa avukseen. Kelton kirkko oli ääriään myöten täynnä sanankuulijoita ja rukoilijoita. Kuin opetuslapset aikoinaan odotimme Herran toista tulemista kauhuissamme kaikesta siitä, mitä mitä ympärillämme tapahtui. Aloin hartaasti odottaa ajan kellon kääntymistä uskoen ja toivoen, että Jumalan armo vielä kääntyisi ja pelastaisi ihmiskunnan ammottavasta kuilusta, johon oltiin syöksymässä. Mutta Jumalan suunnitelmat olivat toiset, Jumalan käden vitsa jatkoi rankaisemistaan ja koston enkeli liiteli yllämme ja aina vain kauheammat kärsimykset olivat edessämme.”
Niin, Jumalan suunnitelmat olivat toiset. Venäjä on jälleen polttopisteessä. Lieneekö myös koetinkivenä ja Jumalan vitsana ja missä määrin. Nähtäväksi se jää. Totta, Tolstoi oli pasifisti. Mutta oliko 1:sen maailmansodan syttyminen ”tapaturma” siitä voidaan olla hieman eri mieltä, jos Jesajan 45 sana ”onnen tuottajasta ja onnettomuuden luojasta otetaan todesta? Tämä on toki minun mielipiteeni.
Kosti V, anteeksi nimisekaannus.
Jumala on ilman muuta historian Jumala, joka johtaa paitsi ihmisten, myös kansojen kohtaloita. Kristillisen uskon näkökulmasta tehdään samalla ero Jumalan varsinaisen ja sallivan tahdon välillä, koska Jumala ei voi olla pahan alkusyy. Ihmisellä on – ainakin periaatteessa – tahdon vapaus itsensä päätösvallassa oleviin asioihin samalla kun meihin vaikuttavat monet itseämme vahvemmat ja ohjaavat voimat. Siksi vuotta 1914 on mielenkiintoista eritellä, ei vain Jumalan kaikkivallan ja uskovaisten rukouksien, vaan myös poliittisten ja sotilaallisten päättäjien toimintana. Meillä kun ei ole keinoa määritellä Jumalan toimintaa esimerkiksi jonkinlaisena vakiona X. Augustinus oli joskus sitä mieltä, että rukouskaan ei vaikuta Jumalaan liikuttavasti vaikka me hurskaat kristityt niin koemme ja ajattelemme.
Tolstoi oli itse Krimin sodan ja Sevastopolin hirvittävän piirityksen veteraani ja hyödynsi kokemuksiaan romaaneissaan. Viimeistään 1908 ja 1912-13 kriisien jälkeen tarkkanäköiset pystyivät päättelemään aika paljon siitä, mihin suuntaan suurvaltapoliittinen kehitys oli menossa. Me muistamme ne ajattelijat, jotka pelkäsivät pitkää näännytyssotaa, mutta useimmat odottivat lyhyttä yhteenottoa tai ajattelivat kansainvälisten taloudellisten riippuvaisuussuhteiden ehkäisevän sodan.
Mitä Katri Kukkoseen tulee, muistan uskontotieteilijöiden pitäneen Inkeriä taika- ja kansanuskon luvattuna maana. Skeptikko minussa sanoo, että yleensä vasta jälkikäteen ”muistetaan” sen ja sen henkilön ennustaneen tai nähneen näkyjä tulevasta onnettomuudesta. Mutta koska uskon siihen, että Jumala VOI puhua myös merkillisellä tavalla, en torju Kukkosen kuvausta.
Marko S. Toteat, että ”Kristillisen uskon näkökulmasta tehdään samalla ero Jumalan varsinaisen ja sallivan tahdon välillä..”
Ilman muuta näin on. Sehän ilmenee 2Sam.24, kun siinä todetaan ”Mutta Herran viha syttyi taas Israelia kohtaan, niin että hän yllytti Daavidin heitä vastaan, sanoen: ”Mene ja laske Israel ja Juuda”. 1Aikak. 21:1 sen ilmaisee: ”Mutta saatana nousi Israelia vastaan ja yllytti Daavidin laskemaan Israelin.”
Se mikä on itselleni merkityksellistä ja aivan keskeinen kysymys on tuo Aamoksen sana; ”Tapahtuuko kaupungissa onnettomuutta, jota ei Herra ole tuottanut.” Tapahtuiko siis 1914 onnettomuus, etteikö Herra olisi sitä sallinut historian herrana. Herran viha sai vallan. Toisin sanoen saatana, joka sai seuloa kansakuntia. Toki ihmisillä on päätäntävalta ns. maallisissa asioissa. Ongelma on vaan siinä, että soaistu on järkemme ja synnin sumu sielun peittää, joten aina ei taida tulla oikeita valintoja. Voi olla, että noiden uskontotieteilijöiden arviot Inkeristä pitävät osaltaan paikkansa, mutta itselläni oli onni tutustua inkeriläiseen naiseen 1990-luvulla. Hän oli ollut 20 vuotta Stalinin leireillä. Kerran hän totesi, että hänelle on tapahtunut niin paljon Jumalan ihmeitä, ettei hän edes jaksa kertoa kaikista niistä. Monista hän kertoi. Arvaa uskoinko häntä? Uskoin koko sydämestäni, kuten myös rakkaaseen Herraan Jeesukseen Kristukseen.
Uskon toki tuon Katri Kukkosen kertomuksen, kun sen ovat nähneet niin monet ja siitä puhuttiin aikoinaan paljon, enkä sitä epäile. Mitkä kärsimykset myös häntä itseään kohtasivat. Hänen rukouksessa liikkuttivat kyllä Jumalaa. Olet oikeassa siinä, ettei Jumalan toimintaa voi määritellä vakiona. En toki ajattele niin, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että mitään ei tapahdu hänen sitä sallimatta ja kaikki ovat hänen kädessään. Viittasit aiemmin tuohon Visurin & Kesselin kirjaan. Mielenkiintoinen kirja. En tiennyt siitä ennenkuin mainitsit siitä.Visuri muuten vietää kesänsä lähellä syntymäkotiani. Omistan monia hänen kirjojaan.
Juu, tekijät ovat Kesseli, Visuri ja Geust. Suomen selviytyminen toisesta maailmansodasta 1939 – 1945.
Tässä Jumalan maailmanhallinnassa on monia ulottuvuuksia.
Enpä tiedä, mihin rukousta vielä tarvitaan, kun myös viikko sitten sunnuntaina jumalanpalveluksen aikana tästä lensi yli pohjoisesta etelään korkealla kaksi ”enkeliä” transponderit pois päältä? Rukouksiimme on jo vastattu jylinällä.