Nykyään kannetaan huolta vihapuheesta, mutta vielä pari sukupolvea sitten viha oli Euroopassa yleisesti hyväksyttyä. Meillä vihattiin venäläisiä, Saksassa ja muuallakin Euroopassa juutalaisia. Italian fasismin pohjavireenä oli vihan tunne petollisia ulkomaalaisia kohtaan, jotka olivat syypäitä Italian sodassa kokemiin menetyksiin. Ja kommunismissa viha korotettiin myyttisiin mittasuhteisiin. Työväenluokan velvollisuus oli vihata kaikkia, jotka olivat sattuneet syntymään riistäjäluokan jäseniksi. Heidät oli tuhottava, jotta voitaisiin rakentaa parempi maailma ja luoda uusi, historian kahleista vapaa ihminen.
Suomalaista venäläisvihaa ovat tutkineet erityisesti Matti Klinge ja Outi Karemaa. Kun heidän tutkimuksensa aikoinaan ilmestyivät, ne ravistelivat monella tavoin kansallista itsetuntemustamme. Oli ihmisiä, joiden oli vaikea myöntää, että ”ryssäviha” oli Suomessa suhteellisen uutta. Se syntyi nimittäin vasta kansalaissodan jälkeen.
Sitä ennen venäläisiin oli suhtauduttu jokseenkin myönteisesti, mutta kansalaissota muutti kaiken. Sen jälkeen ryssävihasta tuli nuoren kansakunnan yhteinen asia, jota lukuisat koululaitoksen, armeijan ja kirkon edustajat alkoivat uutterasti vaalia.
Jotkut jopa uskoivat, että ryssäviha oli suomalaisessa synnynnäinen ominaisuus. Joskus se taantui piileväksi, mutta silloin se tarvitsi vain sopivan kasvualustan puhjetakseen kukkaan. Herää Suomi-lehti ja Vihan veljet-seura pahoittelivat alinomaa sitä, että vanhempi sukupolvi oli tottunut elämään venäläisten kanssa siinä määrin sopuisasti, että ryssäviha oli päässyt unohtumaan. Siispä se oli vanhemmalle väelle uudelleen opetettava.
Kansalaissodan jälkeisten vuosien kielenkäyttö oli niin räikeää, ettei sitä uskoisi todeksi. Puhuttiin ’slaavilaisesta mutaliejusta’ ja ’ryssänhajusta, joka tunkee esiin kaikkialta’. Maamme-kirjasta vaadittiin osia poistettavaksi, koska katsottiin, että Topelius oli kirjoittanut venäläisistä liian myönteiseen sävyyn, ja koulunuorisolle oli vaarana syntyä naapurikansastamme ”väärä” käsitys.
Sanomalehti Ilkka antoi vuonna 1919 erään venäläissyntyisen kirjoittajan tekstistä myönteisen arvion, mutta myönsi heti perään, että ”että ei uskoisi, että ryssä voi kirjoittaa näin hyvin.” Muut kansallisuudet eivät saaneet armoa nekään. Samana vuonna Hesari kuvaili juutalaisia ’kansainvälisenä vitsauksena’.
Venäläisviha siis ryöpsähti jostakin esiin, mutta aikaisemmin sitä ei ollut. Oli toki muistoja muinaisista sodista, ja sortovuosien tapahtumat jättivät traumaattiset jäljet, mutta etnistä vihaa venäläisiä kohtaan ei tunnettu. Sitten tuli kansalaissota, ja se muutti kaiken.
Venäläisvihassa oli kysymys projektiosta. Valkoinen osapuoli ei voinut ymmärtää, miksi yhteiskunnan vähäväkiset ajautuivat vallankumouksen tielle. Syytä etsittiin huonoista vaikutteista ja työväenluokasta itsestään. Ruotsinkielisessä sivistyneistössä oltiin tietävinään, että kaiken taustana olivat suomalaisten huonot rotuominaisuudet. Mongolirotu oli ajattelultaan lapsellista ja helposti pahaan johdatettavissa. Kun suomenkieliset eivät voineet halventaa omaa kansaansa, eikä punaista osapuoltakaan kannattanut loputtomasti syyllistää, syypäiksi löydettiin venäläiset. He olivat tuoneet pahuuden saastan viattomien suomalaisten keskuuteen.
Kansalaissodan jälkiselvittelyissä venäläiset saivat maksaa kalliin hinnan olemassaolostaan. Tampereen valtauksessa ammuttiin miltei jokainen kaupungista tavoitettu venäläinen, ja häpäistyn ortodoksikirkon alttariltakin löytyi murhatun upseerin ruumis. Viipurissa toteutettiin suoranainen etninen puhdistus. Ammuttiin suuri joukko venäläisiä, vastaan tulleita koulupoikia myöten.
Ja kun sota oli ohi, maahamme asettuneet venäläiset emigrantit saivat kokea kovia. Itsenäistymisen alkuvuosina heitä vastaan käytiin taukoamatonta lehdistökampanjaa. Erityisesti tässä kunnostautui maalaisliittolainen lehdistö, joka keksi liittää toisiinsa kaksi kansaan vetoavaa täkyä, herravihan ja ryssävihan. Maahanmuuttajat nähtiin rikkauksiaan piilottelevina konnina, joiden keskuudessa vilisi vieraan vallan agentteja. He olivat mestareita höynäyttämään suomalaisia ja käyttämään hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttaan.
Eikö tämä kuulosta jotenkin tutulta? Ihan kuin lukisi jotain niistä monista sivustoista, jotka saamme kuvaruudullemme vain hiirtä klikkaamalla.
Tehokkain tapa vihan motivoimiseen on vastustajan eläimellistäminen. Herää Suomi-lehti järjesti lukijakilpailun, jolla etsittiin venäläistä kuvaavia ilmaisuja. Voittajaksi julistettiin ajatelma ”Mikä on eniten ihmisen näköinen eläin? – Ryssä.
Kun vastustaja ei ollut enää ihminen, häntä sopi kohdella miten vain. Kansallissosialistisessa Saksassa juutalaisia kutsuttiin luteiksi tai rotiksi, joita vastaan piti käynnistää tarpeellinen ”desinfioiminen” Ja kannustaessaan maanmiehiään pyhään luokkavihaan Maksim Gorki keksi idean, että ei-toivottuja kansalaisia voitaisiin käyttää lääketieteellisiin kokeisiin, jotta heistä edes jotain hyötyä olisi.
Kun tämä oli ”suureksi humanistiksi” ylistetyn kirjailijan mielipide, niin sopii kysyä missä ne raakalaiset oikein piileskelivät.
Venäjä ja venäläiset saavat aikaan jakomielisen ajatuksen. Tavallinen kansa on sydämellisen ystävällistä, mutta valtaeliitti ilmeisen kovanluontoista. Sadanvuoden takaiset haavat ovat parantuneet vain osittain. Sodanaikainen kova kielenkäyttö on johtunuit varmaan soittain ainakin huonosta omastatunnosta, koska varmasti suurin osa ymmärsi, ettei kaikki mitä tehtiin ollut oikein ja moraalista, mutta vastapuolen demonisoiminen on ollut lääkettä omalletunnolle.