Vastapiispa

b2ap3_thumbnail_VastaPaavi.jpgLucian Pulvermacher (kuvassa), eli hänen paaviutensa Pius XIII, oli mielenkiintoinen hahmo. Hänen paavikautensa kesti vuodesta 1998 hänen kuolemaansa (2009) saakka.

(Ihmisethän varsin yleisesti luulevat, että herrat Wojtyla ja Ratzinger olisivat tuohon aikaan ollut paaviuden ruumiillistumia, mutta oikeaoppiset katoliset tietävät kyllä, että katolisen kirkon oma ”naispappeuspäätös” eli Vatikaanin 2. konsiili ajoi katolisen kirkon heresian tielle hyläten puhtaan opin ja tradition. Katolinen kirkko on siis sedevacantistien mukaan väärä kirkko, vaikka sen pitäisi kantaa oikeaa oppia ja evankeliumia, ja Vatikaanissa istuva ”paavi” ei voi siten olla katolisen kirkon hengellinen johtaja. )

Pius XIII, alkujaan sen suuremman katolisen kirkon pappi, on sääntökuntataustaltaan kapusiini, joka on ironisella tavalla erittäin sopivaa, sillä kapusiinisääntökunta on aikanaan 1500-luvulla syntynyt sellaisten fransiskaanien toimesta, joiden mielestä Franciscuksen säännöstöä on syytä noudattaa tarkemmin kuin fransiskaanit tekivät. Sopivuus siis tulee tietenkin siitä, että nykyinen Vatikaanissa istuva, hereettisen kirkon paavi on ottanut paavinimekseen Franciscus. Harmillista, ettei Pius XIII elänyt nähdäkseen tätä ironiaa itse.

Railojen sulkeutuminen ei onneksi kuitenkaan ole kirkkohistorialle vieras asia. Hippolytus Roomalainen syytti aikanaan Pietarin seuraajia Zephyrinusta ja Calixtus ensimmäistä monarkianistisestä harhaopista, jonka mukaan Jumala itse tuli Kristuksena ihmiseksi. Olisihan se toki harha ajatella, että Jumala olisi vedetty alas ihmisten intohimojen ja kiusausten maailmaan, joten onkin järkevää perustaa oma paavius. Tämä skisma sai loppunsa jo ennen Hippolytuksen kuolemaa. Kuolema sinänsä oli traaginen, hän oli vainojen uhri yhdessä paavi Pontianuksen kanssa. Skismaatikko palasi kuitenkin kirkon helmaan.

Saas  nähdä, miten käy vastapiispan Suomessa. Risto Soramies on valittu piispaksi kirkon sisälle. Samalla kirkon sanotaan kantavan väärän kirkon tuntomerkkejä. Tilanne muistuttaa melkoisesti herra Lucian Pulvermacherin vastaavaa, joskin pikkuisen eri mittakaavassa, siis sillä tavalla katsoen että Pulvermacherin ”emäkirkko” on pikkuisen isompi kuin tämä Suomen siion. Yhteneväisyyksiä on kuitenkin paljon. Soramies ja Pulvermacher ovat molemmat pappismiehiä (josta muuten syntyy mielenkiintoinen tilanne, tällä hetkellähän teknisesti piispa on piispan kaitsijana, kun Soramies ei tämän kirjoitushetkellä ole menettänyt pappisoikeuksiaan) ja kumpikin katsoo ”emäkirkon” olevan heresian tiellä (naispappeuspäätös lie kai tosiaan sitten meidän lutkujen oma 2. konsiili).

Toivon että tämä Suomen toinen vastapiispa elämänsä aikana näkee skisman poistuvan. Tai idealisti minussa toivoo sitä. Skeptikko minussa kuitenkin uskoo, ettei näin tule käymään. Luulen muuten, että lapset ovat idealisteja, mutta myös että heitä ei paljoa tämä hässäkkä liikuta, kun ajan voi käyttää paljon paremminkin, kuten esimerkiksi olemalla kavereiden kaa.

Ja lopuksi olisi hauskaa, jos luterilaiset piispat ottaisivat myös sellaisia juhlavia nimiä.

  1. Ja lopuksi olisi hauskaa, jos luterilaiset piispat ottaisivat myös sellaisia juhlavia nimiä.

    Useimmat Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat voisivat käyttää omasta ristimänimestään hieman juhlavampaa muotoa. Arkkipiispa olisi tietenkin nimeltään Makarios, muita violettipaitoja olisivat Sylvester, Sepeteus, Irene, Mattias, Ursus ja Simeon. Oulun piispan nimi kelpaa sellaisenaan. Kahdella piispalla on sen verran pakanallinen nimi, että heidän pitäisi keksiä jotain muuta.

  2. Aleksanteri yhdeksännellä luulisi olevan kohtuupitkä kausi Pietarina edessään. Olisikin aika paukku jos Vatikaanissakin valittaisiin modernilla ajalla joku vajaa kolmekymppinen. Johannes kahdestoista oli nykypäivän mittareilla juuri täysi-ikäinen, 18-vuotias, tullessaan valituksi joulun alla v. 955, mutta ei hänkään ehtinyt kymmentä vuotta hallita.

  3. Kotimaiset piispammehan voisivat muokata etunimensä ”juhlavammaksi”.

    Arkkipiispana Makarios tai Sakarias
    Turun piispana Carl tai Carlos
    Lapualla Simon tai Simeon
    Tampereella Matteus
    Mikkelissä Sepeteus
    Kuopiossa Jeremias
    Oulussa Samuel (ihan sellaisenaan)
    Helsingissä Georgia
    Porvoossa Ericus
    Espoossa Stefanos (ehkä lähinnä Tapiota)

    Juhlavammaksi arvonimen saisi, jos piispaa kutsuisi korkeasti pyhitetyksi.

  4. Lähetyshiippakunta ei varsinaisesti ole virkateologinen vaan kirkko-opillinen haaste kirkollemme. Me joudumme kysymään, mitä on kirkon apostolisuus? Mitkä ovat apostolisen kirkon tuntomerkit? Syntyvätkö apostoliset seurakunnat ”kuin sienet sateella” sinne missä oikeaoppiset uskovat kokoontuvat yhteen, sanaa julistetaan ja sakrementteja jaetaan?

    Kirkon apostolisen itseymmärryksen kannalta on aina ollut keskeistä, että oikean opin ohella apostolisuudella on historillinen ulottuvuutensa, mikä tarkoitaa sitä, että apostoliset seurakunnat ovat aina syntyneet ikään kuin ”pistokkaina” jo olemassaolevien apostolisten seurakuntien/kirkkokuntien lähetystyön tuloksena.

    Puhdasoppinenkaan messuyhteisö ei voi päättää olevansa apostolinen seurakunta, koska armonvälikappaleet on uskottu seurakunnalle, ei ihmisille. Lähetyshiippakunta on muodostettu vastoin sitä Raamatussa annettua apostolista järjestystä, joka kirkkoa sitoo, ja sen tähden se kantaa itsessään väärän kirkon tuntomerkkiä.

  5. Risto, tuossa on varmaan se syy siihen, miksi lähetyshiippakunnassa työskentelevät papit eivät halua luovuttaa papinoikeuksiaan ja haluavat edelleen kuulua ev. lut. kirkkoon. Siellä katsotaan, että lähetyshiippakunta on se oikea kirkko, ja ev. lut. kirkko on harhautunut tunnustuksestaan ja traditiostaan. Virkateologia on vain ilmentymä, ei syy. Samoin on Pulvermacherin kohdalla, hän katsoo että roomalaiskatolinen kirkko ei enää ole se, mitä sen tulisi olla, ja itse asiassa hän edustaa sitä jatkumoa, joka hänen näkemyksensä mukaan Vatikaanissa katkesi 2. konsiilin aikaan. Eli lähetyshiippakunta ja Pulvermacherin paavius ovat omasta katsannostaan apostolisen jatkumon todellinen ilmentymä.