Vastentahtoisesti tai vakaumustaan vastaan vihkimään joutumisen pelko on yksi turhimmista huolista ellei turhin, vaikka se on ollut paljon esillä taitettaessa peistä avioliittolain muutoksen tiimellyksessä. Se onkin ollut enemmänkin merkki siitä vinoumasta, että koko asiaa on niin paljon tarkasteltu kirkon establismentin sisältä käsin ja pappien oikeuksien ja velvollisuuksien kysymyksenä ja pitkälti sivuutettu kysymys siitä, miten kirkko haluaa ja voi olla läsnä jäsentensä elämän suurissa ja pienissä käännekohdissa, niin iloisissa kuin surullisissa.
Vihkimään haluttoman papin on täysin turha pelätä, että kukaan häntä edes pyytäisi. Tai suostuisi ottamaan, jos esimies hänet tehtävään vuorolistan pohjalta määräisi. Eihän kukaan ole niin tyhmä, että haluaisi juhlahetkeensä toimitushenkilöksi sellaisen, jolle tehtävän hoitaminen on vastenmielistä ja joka kielteisellä asenteellaan tai taitamattomin sanoin pilaisi juhlan! Perhejuhliin panostetaan sekä henkisesti että taloudellisesti. Ne ovat pitkäaikaissijoituksia, joissa ei haluta tehdä virhettä eikä pilata päiväänsä. Kirkon kuvioissa aktiiviselle maallikolle tehdään tuon tuostakin kysymyksiä, tuntisiko hän ja voisiko hän suositella sopivaa ja hyvää henkilöä kastetta, vihkimistä tai hautaan siunaamista toimittamaan. Ihan samalla tavalla kuin naapurilta kysytään, oliko hänen käyttämänsä remonttimies hyvä, taitava ja edullinen. Oikealle ammattihenkilölle on kysyntää ja väärää halutaan välttää.
Seurakunnan jäsenkään ei enää nykypäivänä tarvitse kirkon viranomaispalveluksia saadakseen lapsensa nimellä merkityksi väestörekisteriin, avioituakseen eikä omaisen hautaan saattamiseksi. Toisin oli ennen, vanhoina ja menneinä aikoina, vaikka monet keskustelijat näyttävät elävän siinä luulossa, että kirkolla olisi entisenlainen monopoliasema. Jos yksi tie on tukossa, muita keinoja löytyy muualta.
Ev.-lut. kirkkomme nyt on ”virallisissa puheenvuoroissaan” keskittynyt korostamaan, mitä kirkko ja papit eivät tee, sen sijaan että se osaisi kertoa – tai sillä olisi edes kerrottavaa – siitä, mitä kirkko ja papit voivat ja heidän pitäisi tehdä. Tämän viestin rinnalla monien pappien ja ”perinteisen kannan” verhon taakse ryhmittyvien maallikoiden viesti on jatkamassa ja toistamassa kirkon EI-sanomaa.
Ja sitten vielä ihmetellään, että joukot eivät ehdoitta seuraakaan johtajiaan ja ”sotamiesneuvostot” toimivat omine päinsä.
”…joukko ääritolstoilaisia kristillisiä anarkisteja valloitti silloisen Nikolainkirkon 18 tunniksi. He uskoivat, että sieltä alkaa vallankumous, joka on kristillisen veljeys- ja lähimmäisrakkauden täyttymys.”
Semmoisia uskomuksia sitä sitten helposti syntyy, kun uskontoa yritetään sotkea politiikkaan.
Kansainvälinen on vihan ideologian ilmentymä ja luokkataisteluun yllyttäjä. Sen kristilliseksi vastakohdaksi sopisi huomattavasti suvivirttä paremmin virsi 431. Se kannattaa lukea kokonaan, jotta ymmärtäisi kristinuskon erään ydinsanoman; KAIKKI ihmiset ovat veljiämme ja sisariamme.
Olihan edellisessä virsikirjassa myös arkkipiispa Haqvin Spegelin kirjoittama ja Elias Lönnrotin suomentama virsi, jossa sanotaan muun muassa näin:
2. Nyt viekas vilppi täällä
on noussut kunniaan,
on valhe vallan päällä
ja vääryys voimissaan.
Ei kuulla kurjan ääntä
ja köyhää sorretaan,
ja lainkin rikkaat vääntää
vääryyttä puoltamaan.
4. He armotonna veivät
osuudet orpojen.
He söivät lesken leivät,
on Herra nähnyt sen.
Hän vanhurskaasti kostaa
vääryydentekijät,
rankaisee ansiosta
nuo viekkaat ryöstäjät.
Jean Boldt oli monessa mukana, myös teosofiassa. Unohtuu usein, että varhaisessa työväenliikkeessä, erityisesti sen johtomiesten parissa oli lukuisa määrä teosofeja, muun muassa Boltdin ystävä Matti Kurikka. Ervastikin piti tiivistä yhteyttä työväenliikkeeseen, nimenomaan työväenlehtiin. Maailman ehkä kuuluisin laulu Kansainvälinen sopii eskatologisen ja ekumenisen luonteensa mukaisesti hyvin vaikka kirkkoon esitettäväksi. Sydämeen käyvät sanat teki itse OWK, Wuolijoen ja Sirolan avustaessa.
Olihan sitäpaitsi tuossa Nikolainkirkon valtauksessa mukana yksi pappikin, Uoti nimeltään.
Virsikirjakomiteoillahan on tapana hieman peukaloida laulujen sanoja. Siitä OWK:n ja kumppanien suomennoksesta saisi muutamaa sanaa muuttamalla hyvän virren, jossa synnin orjia kutsutaan evankeliumin vapauteen.
Siirtymäriittien tarve on yleisinhimillinen, ja niinpä niitä on kaikkien uskontokuntien ja jopa ateististen järjestöjenkin toiminnassa. Uskonnolliset siirtymäriitit tulee kytkeä ko. uskontokunnan oppeihin, ja näinhän kirkossamme on tähän asti toimittukin. Kaste perustuu suoraan Jeesuksen käskyyn, konfirmaatiossa lapsena kastetulta kysytään omaa suostumusta kirkon jäsenyyteen. Avioliittoon vihkimisessä tai siunaamisessa on perusteluna jo luomiskertomuksen sanoma miehen ja naisen toisiaan täydentävästä yhteenkuuluvuudesta, jonka myös Jeesus asetti avioliitto-opetuksensa perustaksi. Hautaan siunaamisessa viitataan sitten iankaikkisen elämän lupauksiin. Muutoksia näihin toimituksiin harkittaessa ei tule luopua niiden raamatullisesta perustelusta.
Asia on juuri näin. On myös huomattava, että siirtymäriitit muuttuvat, uusia on tullut ja tulee, vanhoista on luovuttu ja luovutaan. Juuri siksi on koko ajan kysyttävä, miten kirkko on ja haluaa olla mukana jäsentensä ja toimintapiirinsä alueella olevien ihmisten elämän käännekohdissa, joissa siirtymäriittejä on ja niitä tarvitaan. Kukaan ei pyydä kirkolta irtaantumista uskontokunnan opista, vaan toimimista aktiivisesti sen puitteissa. Totuttuun tarrautuminen ei välttämättä merkitse uskontokunnan oppiin pitäytymistä, vaan voi olla pelkkää tarrautumista ja irtaantumista olennaisesta.
Asia on tärkeä. Ei pitäisi vain kieltää, pitäisi olla tarjota jotakin. Siis uudenlaisia kohtaamisia uudenlaisiin tilanteisiin.
Mikä siis muuttuu? Yhteiskunta sallii avioliiton juridiset vaikutukset myös samaa sukupuolta oleville pareille.
Mikä ei muutu? Mieht ja naiset voivat edelleenkin mennä naimisiin, Avioliittokäsitys, joka on koskenut miehiä ja naisia, ei muutu sukupuolineutraaliksi. Ihmiset omassa avioliitossaan eivät siis muutu sukupuolineutraaleiksi.
Uusi tilanne tuo eteen uusia asioita, eikä välttämättä muokkaa jo vakiintuneita asioita. Tässä talauksessa siis ei ole tarvetta muuttaa niitä siirtymäriittejä, jotka ovat koskeneet miehiä ja naisia.
Niin tai näin. Ihmiset tulee kohdsata tasa-arvoisina ja omanlaisinaan, ei välttämättä samanlaisia. Mies ei ole sama asia kuin nainen, eikä kahden miehen liitto ole sama asia kuin miehen ja naisen välinen liitto Niinpä miehen ja miehen väliselle riitille ei tarvitse olla tarjolla juuri samanlaista riittiä, kuin miehen ja naisen väliselle liitolle.
Saksassa avioliitto solmitaan maallisissa viranomaisissa. Evankelisessa kirkossa aviopari voi vahvistaa liittonsa Kaikkivaltiaan edessä kirkollisella vihkimistoimituksella (Trauung). En tunne tarkemmin toimituksen sisältöä, mutta se on joka tapauksessa enemmän kuin siunaus (Segnung).
Saksassa on voimassa samaa sukupuolta olevia pareja koskeva parisuhdelaki. Parisuhde solmitaan useimmiten samassa siviiliviranomaisessa kuin aviioliitto. Evankelisia maakirkkoja on 20. Niistä 19 vähintäänkin siunaa suhteensa virallistaneen sateenkaariparin. Ainakin viisi kirkkoa toimittaa vastaavan vihkitoimituksen kuin heteropareille.
Kaiketi tästä on tehtävä se johtopäätös, että Saksan evankelisissa maakirkoissa katsotaan samaa sukupuolta olevien parisuhteen sopivan yhteen kristillisen ihmiskäsityksen kanssa.
Kirkkolaissa ja järjestyksessä ei ole, ja tuskin tulevassa avioliittolaissakaan, erikseen vihkimistä ja mielellään-vihkimistä. Ei hautaan siunaamista ja mielellään hautaan siunaamista. Kun vuoro sattuu kohdalle, silloin tehdään töitä ja kaikki jurottaminen piilotetaan ammatillisuuden taakse.
Kuinkahan monta kertaa sitä itse kukin meistä kirkon viranhaltijoista on tarttunut vastahakoisesti lapioon ja siunannut jonkun, jota ei olisi koskaan halunnut. Vihkinyt pareja, joiden onnistumiseen ei usko erkkikään. Kuinka moni on lähtenyt sairaalaan kesken saunaillan, kuunnellut toista tuntia puhelimessa avohoitopotilaan houreita tai seissyt asennossa räntäsateessa sankarihaudalla kuuntelemassa puhujaa, jolla ei ole ollut yhtään uutta ajatusta sitten noottikriisin.
Jossain etelän kasvukeskuksissa voi olla erilaisia pappeja, joista voi mieleisensä valita, mutta täällä periferiassa otetaan se, joka saadaan. Seurakuntalaiset eivät valikoi pappeja eivätkä papit töitään. Kaikki tehdään, mikä vastaan tulee.
Jos pappeja jo nyt eri syistä shoppaillaan, niin kohta varmaan shoppaillaan myös liiton puolesta esirukoilevia seurakuntia.
Jos ja kun aiotun tai solmitun liiton puolesta rukoileminen sunnuntain päiväjumalanpalveluksessa ei ole sidottu tiettyyn parin osapuolten jäsenyydestä riippuvan seurakuntaan, niin pian vapaamieliset seurakunnat saavat sulkea esirukoustensa piiriin myös innottomien seurakuntien jäseniä.
Olen Riston kanssa samaa mieltä, että kysymystä avioliiton kirkollisesta vihkimisestä tulee tarkastella ihmisistä käsin, heistä joita avioliittoon vihkimninen koskee; ei siitä, mitä papisto/kirkko on suostuvainen tekemään ja mitä ei!
Kirkollisten avioliittoon vihkimisten määrä on radikaalisti vähentynyt. Joukko kirkon jäsenistä ei koe kirkollista toimitusta omakseen, vaan valitsee siviilivihkimisen. Asiaan vaikuttanee myös se, että siviilivihkimisen valinnalla protestoidaan kirkon konservatiivisia vihkimiskannanottoja.
En myöskään usko, että kaikille ”pakollisen” avioliiton siviilivihkimisen jälkeen kovinkaan moni olisi enää halukas pyytämään avioliitolleen kirkollista siunausta. Olen vahvasti Lutherin linjoilla, joka piti avioliittoa puhtaasti yhteiskunnan asiana ja sellaisena Jumalan hyvänä lahjana, mutta halusi samalla, ihmisten niin toivoessa, palvella vihkijänä ja tuoda hetkeen Jumalan sanan lukemisen ja siunauksen. Älkäämme siis luopuko pappien vihkimisoikeudesta.
Eduskunnalle on nostettava hattua, että se reformaation juhlavuotena toteuttaa käytännössä juhlavuoden ”Armo”-teemaa paremmin kuin luterilainen kirkkomme. Näyttää siltä, että kahden regimentin tehtävät ovat vaihtuneet: Kirkko on lain ja yhteiskunta evankeliumin asialla.
Vajaat 500 vuotta sitten silloinen ”keltainen lehdistö” (jos sitä olisi siis ollut) olisi kertonut hurjin otsikoin entisen munkin ja nunnan avioliitosta, valtavasta skandaalista. Samaa sukupuolta olevien avioliitto olisi ollut sen rinnalla yhden palstan marginaalijuttu!
Toivon, että kirkolliskokouksemme voisi tehdä nykyisessä kärjistyneessä tilanteessa ratkaisun, jonka mukaan pappi voi vihkiä myös samaa sukupuolta olevat parit avioliittoon, mutta hänen ei tarvitse niin toimia, jos se ei ole hänen vakaumuksensa pohjalta mahdollista. Jos olisin vielä kirkolliskokouksen jäsen, tekisin sille tällaisen esityksen.
Itse kuulun, kuten tämä kirjoitukseni osoittaa, pappeihin, jotka vakaumuksensa pohjalta olisivat sydämestään valmiit tällaisen vihkimisen toimittamaan, paria ratkaisustaan onnittelemaan ja heitä siunaamaan.
Ken vihkii ken tahtoo periaateessa on isoja ongelmia, jos sille ei löydy nimenomaisia uskonopillisia perusteita.
https://www.kotimaa.fi/blogit/omantunnonvapauden-ongelma/
Kirkossa ei yksinkertaisesti voida vihkiä vastoin kirkon oppia eikä tosaalta jättää vihkimättä niitä, jotka opin mukaan tulee vihkiä. Jos seurakunta ei vihi, niin sitten kukaan ei vihi ja mikäli seurakunta vihkii, niin sitten kaikki vihkii poikkeuksetta.