Varottavaa työnjohtoa

Pohjois-suomalaisen seurakunnan kirkkoherran kerrottiin Kotimaassa saaneen ”työnjohdollisen varoituksen” piispalta. Uutinen perustui maakunnallisen valtalehden uutiseen asiasta. Enempää Kotimaan kuin maakuntalehdenkään uutisesta ei käynyt selville, mitä tarkkaan ottaen taustalla oli muuten kuin, että kirkkoherra ”oli laiminlyönyt velvollisuuttaan toimia tasapuolisesti asemansa edellyttämällä tavalla”.

Kirkkolaki tai kirkon viranhaltijoista annettu laki eivät tunne termiä ”työnjohdollinen varoitus”. Lakimiesasessorin suuhun on paikallislehdessä laitettu maininta, että piispan antama työnjohdollinen varoitus on hyvin harvinainen tapaus. Ei ihme, jos on.

Varoituksia on kirkon lainsäädännössä kahta lajia. Kirkkolain tarkoittama varoitus koskee pappisviran (=pappeus) hoidon ongelmia: opista luopumista tai sopimatonta käytöstä pappina. Sellaisen varoituksen antaa tuomiokapituli, ei piispa.

Toinen varoituksen muoto on säännelty kirkon viranhaltijoista annetussa laissa. Se on viranhaltijan virkasuhteestaan (siis sen hetkisestä työpaikastaan) irtisanomisen esiaste. Sen tarkoituksena on viranhaltijan huomion kiinnittäminen väärään menettelyyn ja tilaisuuden varaaminen hänelle virheellisen toimintansa korjaamiseen vastaisuudessa. Varoituksen antamisen koko idea on siis vielä viime ponnistuksena antaa viranhaltijalle tilaisuus ojentautua uudelleen nimenomaan sillä uhalla, että työpaikka menee muuten alta. Ja silloin varoituksessa on yksilöitävä, mikä ja missä tilanteessa ja milloin on ollut väärää menettelyä, koska sen perään kysytään mahdollisessa oikeudenkäynnissä, jossa irtisanominen riitautetaan.

Uutisoinnin perusteella näyttäisi siltä, että piispan antama ”työnjohdollinen varoitus” ei tarkoita kumpaakaan lakien tarkoittamista varoituksista ja se on muotoiltu hyvin yleisluontoisesti.

Varoituksen antaminen on aina epäonnistuminen. Varoituksen antaminen tarkoittaa aina sitä, että työnantajan/esimiehen työkalupakista ovat välineet loppuneet kesken. Joko käytettävissä olevia työkaluja ei ole haluttu tai osattu käyttää oikein tai tarvittavia työkaluja ei ole.

”Mihin se on hyvä?” kerrotaan olleen Oulun entisen piispan Hannes Leinosen vakiokysymys aina, kun hän arvioi tehtyjä ehdotuksia. Varoitus on hyvä hyvin harvoin. Vain, kun se on viimeisenä keinona käytössä viranhaltijan viranhoidon ja virkasuhteen katkaisemiseen silloin kun kaikki kivet on käännetty eikä muuta ole tehtävissä, ja työnantajalla on keinot viedä asia perille aina syvään päätyyn asti.

Muussa tilanteessa julkinen varoitus vain jumiuttaa ja kriisiyttää tulehtuneen tilanteen entisestään. Ja jos varoitus annetaan yhteisön esimiehelle, sen ainoaksi tarkoitukseksi muodostuu – tahtoen tai tahtomatta – esimiehen julkinen häpäiseminen johdettaviensa edessä ja heidän silmissään. Siihen se on hyvä.

  1. Jumala voi, se on totta. Viime aikoina on otsikoihin noussut/nostettu muutamia yksittäisiä tapahtumia, joissa parantumista ei ole tapahtunut julkisen rukouksen jälkeen. Tietenkin olisi hyvä tuoda esille myös niitä tapauksia, joissa parantuminen on lääkärintodistuksen vahvistamana tapahtunut. Niitä on vaikka toisin väitetään, erityisesti näillä sivuilla on tuotu esille vain negatiivisia kokemuksia.

    • Voisinpa tuodakin, useitakin, mutta olen tullut jo niin kyyniseksi, että uskon niidenkin tapausten joutuvan kivityksen kohteeksi, joten en koe juurikaan tarpeelliseksi nähdä sitä vaivaa. Tässä pari kuitenkin.Tänäänkin luin kahdesta paranemisesta: toinen koski jatkuvia munuaistulehduksia, jotka loppuivat rukoiksen jälkeen. Toinen oli tapaus, jossa työtapaturman johdosta (rakennustelineiltä putoaminen) johtunut selän välilevyjen tuhoutumien (kestänyt vuosikymmeniä) parani täydellisesti rukouksen jälkeen ja ko. 73 vuotias saa viettää kivuttomia vanhuuden päiviä. Kunnia Herralle!

    • Salme, en toki epäile, etteikö sairaus voisi parantua rukouksen jälkeen. Ihan samoin kuin sateen tai vessassa käynnin jälkeen. En kuitenkaan usko, että ainakaan Suomessa kukaan lääkäri kirjoittaisi moisesta todistusta.

      Olisi ihan mahtavaa, että sairauksia todella voisi parantaa rukoilemalla, homeopatialla tai muulla vastaavalla. Valitettavasti vielä ei ole saatu todisteita sellaisesta. Todistuksia toki löytyy.

    • Kyllä lääkärit kirjoittavat todistuksen kun ihminen paranee. Siis potilaan anamneesiin tulee maininta, että potilas on todistetusti terve. Esim. syöpäkasvain on kadonnut ilman leikkausta, väärässä asennossa olleet luut ovat nyt kohdallaan, veren jotkin arvot ovat normaalit toisin kuin aiemmin jne. Jotkut lääkärit myöntävät, että kyseessä on ihme, toiset kirjaavat parantumisen esim. ”parantuminen tapahtunut lääketieteelle tuntemattomista syistä”.

    • Jotkut lääkärit myöntävät, että kyseessä on ihme, toiset kirjaavat parantumisen esim. “parantuminen tapahtunut lääketieteelle tuntemattomista syistä”.

      En usko, että Suomessa kukaan lääkäri kirjoittaisi tuollaista viralliseen lausuntoon. Jos kirjoittaisi, saattaisi jokunen kulmakarva kohota. Vaikka tietenkin tosi moni tuntee ihmisen, jonka naapuri ihan melkein omin silmin on moisen todistuksen nähnyt. Urbaanitarinaa, ma sanon!

    • Salme, ihmeen määritelmä ei ole se, että lääketieteessä ei ole johonkin asiaan kaikenkattavaa vastausta. Ihmeellä oletetaan olevan jumalallisen hahmon aiheuttama. Joten ei lääkäri mitenkään myönnä ihmeen tapahtuneen vaan toteaa kyseessä olevan anomalian. Eli, yleinen sääntö ei ole pystynyt ennustamaan tapahtunutta.

      Kun sanot, että jotkut lääkäri myöntävät ihmeen niin voitko sanoa, että ketkä lääkärit kirjaimellisesti myöntävät ihmeen?

    • Luonnollinen reaktio on sanoa, että on erehtynyt. Itse aikoinaan aikuisena miettiessä pidin Jumalaa sadistina oman parantumisen kohdalla. Kun se tapahtui niin, että en voinut kieltää. Muistan tarkkaan. Ja lääkäri mokoma rypi häpeässä ja sanoi erehtyneensä luulemaan leukemiaa anemiaksi. Tosin ei sille kukaan kertonut, mitä oli tapahtunut kotona. Siihen aikaa ei ollut parannuskeinoja (7v). Mutta en enää ihmettele. Tapahtuisi millainen ihme tahansa, niin ihmisellä on taipumus yrittää se pois tai ainakin piilottaa se mielensopukoihin, jos ei kykene miettiessään valehtelemaan. Olenhan itse siitä elävä esimerkki. Mutta kellekään ei tullut mieleen kysyä haluanko parantua. Ei edes Jumalalle. Sain tietää itsekin vasta jälkikäteen. Näistä vänkääminen ei hyödytä ketään.

    • Spontaanit paranemiset ja rukouksen kautta paranemiset ovat täysin eri asioita. Mutta jos ei usko että Jumala parantaa ihmisiä kun heidän puolestaan rukoillaan niin turhahan silloin on koko asiasta kinata.

    • Uusi päivä, eiköhän jätetä kinaaminen 🙂

      Salme, kertoisitko meille, miten/mistä voimme varmistua mainitsemiesi lääkärintodistusten sisällöstä? Asia on hyvin mielenkiintoinen, ja olisi todella merkittävää, jos väitteesi pitäisi paikkansa.

    • ”Ainakaan isoimman tutkimuksen mukaan rukoilemisesta ei ole apua: http://web.med.harvard.edu/sites/RELEASES/html/3_31STEP.html

      Tässä on nyt jälleen tuotava esiin, ja oikaistava väärinkäsitys, että rukous ei ole hoitomuoto, ei sellaiseen verrattava eikä sitä pidä sellaisena tutkia.

      Sanoit Antero, että tutkimuksen mukaan rukoilemisesta ei ole ”apua”. Rukouksen tarkoitus ja funktio, ei ole sairauden puolesta rukoiltaessakaan se, että saadaan mitä pyydetään. Rukous ei ole ensisijaisesti asioiden pyytämistä. Se on vuorovaikutusta. Pyydetyn asian toteutumiseen vaikuttavat monet asiat, kuten ihmisten välilläkin tapahtuvassa vuorovaikutuksessa.

      Jos rukousta sairauden puolesta on tutkittu ”hoitomuotona”, lähtökohta, metodi ja kaikki muukin on väärin asetettu.

      Ei myöskään pidä ihmetellä miksi kaikki eivät parane rukouksen seurauksena. Tätä voisi kysyä jos rukous olisi lääkkeeseen tai leikkaukseen verrattava hoitomuoto, mutta silloinkaan ei olisi syytä olettaa että kaikki parantuisivat.

      Itse asiassa näen asian ennemminkin niin, että periaatteessa KENENKÄÄN ei pitäisi parantua vielä tässä elämässä. Silloin kun niin tapahtuu, siihen on jokin erityinen syy, joka liittyy Jumalan kokonaissuunnitelmaan.

    • Kansainvälisesti tunnettuja paranemistapauksia, on mm. Gulshan Estherin tapaus:

      https://www.youtube.com/results?search_query=gulshan+esther

      Hän oli rampa 19-vuotiaaksi. Paranemisensa ja näkemänsä näyn seurauksena hän kääntyi kristityksi ja ryhtyi todistamaan Jeesuksesta. Hänen perheensä uhkasi tappaa hänet useaan kertaan. Hänen tarinansa on kerrottu kirjassa ”Revitty huntu”.

      http://www.kristillinenkirjakauppa.fi/index.php?sid=30003&tuoteid=2094

    • Täytyy vielä mainita, että lähtökohtaisesti suhtaudun kriittisesti kaikkiin paranemistapauksiin. Mutta jos jokin paraneminen vaikuttaa uskottavalta, yhtä lailla uskon niihin paranemisiin, jotka ovat tapahtuneet pakanallisten riittien ja jopa paholaisen rukoilemisen seurauksena.

      Tällaisesta kertoi mm. Nicky Cruz, jonka vanhemmat olivat noitatohtoreita. Hän itse parantui vauvana sairaudesta, joka olisi johtanut kuolemaan.

      Tämänkin vuoksi ihmeparantumisten perässä ei pidä juosta sensaationhakemismielessä. Jeesus ei järjestänyt ”parantamiskokouksia”. Eivätkä niitä järjestäneet apostolitkaan. Sana ja sen kuuleminen on tärkein. Joskus tarvitaan pysäyttäviä todistuksia tai silminnäkemistä. Mutta on turha kuvitella, että joka ikinen tulisi ihmeparantumisen todistamisen jälkeen elävään uskoon.

      Senkin vuoksi ihmeet ovat harvinaisia. Ja niiden tuleekin olla. Jos joskus sellaista pääset todistamaan, kiitä Jumalaa erityisestä siunauksesta. Ja sinun tulee kertoa siitä eteenpäin.

    • Sari, näiden uutisten perusteella on selkeästi ihmisiä, jotka uskovat, että rukous on nimenomaan hoitomuoto ja erittäin nopea ja tehokas sellainen. Se, mitä sinä uskot rukouksesta ei ole nyt suurennuslasin alla.

  2. Salme Kaikusalo
    ”30.04.2014 07:38 Spontaanit paranemiset ja rukouksen kautta paranemiset ovat täysin eri asioita. Mutta jos ei usko että Jumala parantaa ihmisiä kun heidän puolestaan rukoillaan niin turhahan silloin on koko asiasta kinata.”

    Ja mitähän näyttöä Sinula Salme on tästä erilaisuudesta? Rukouksella parantamisestakin kun jää niin valtavan paljon parantumattomiakin että ne aniharvat parantumistapaukset jotka saattavat ajoittua rukoilemisen jälkeen mahtuvat hyvin tilastolliseen spontanisuuteen tai muuten luonnolliseen paratumiseen. Mielipiteessäsi taitaakin heijastua erään tutun sanonnan tämä sovellus: ”Ihan
    väärin parannuttu sanoi Pispalan teologi” .

  3. Minusta rahaa keräävät eivät ole ongelma. Ongelma on siinä, että jos ihminen menee kohtaamaan toista jumalaa kuin Kaikkivaltiasta, niin on kokonaan oma asia. Jos joku menee tuplaamaan rahojaan, niin se on kuin lotto ja Jumala ei ole siinä mukana.

    Kaupanteossa on termi, joka siellä hyväksytään: Hullu ei ole se, joka pyytää, vaan se joka maksaa. Olisiko syytä ottaa käyttöön myös näissä asioissa.

    Jos joku menee parantamiskokoukseen siinä on sama juttu, jollekkin toimii ja jollekkin ei. Syytä en tiedä, mutta jotain aavistelen. Miksi Jumalan pitäisi parantaa ihminen, joka ei hyvänä päivähnä ole Hänestä kiinnostunut lainkaan? Silti Hän voi rakkaudessaan sen tehdä, jos sitten Hänen hyvyytensä vetäisi ihmisen Hänen yhteyteensä.

  4. Mahtavatko tosihauraat mennä yksin? Toinen momentti on myöskin se, että ihminen hallitsee elämänsä loppuun kukkaroaan, jos ei ole laitettu holhoukseen. Perinnönjättämisvelvollisuutta ei taida olla missään laissa.

    Onko se niin, että suomalaiset kylvävät rahansa vastikkeetta toiveiden takia muuallakin kuin rahapeleissä?

  5. Jeesus herätti ensin uskon ja antoi synnit anteeksi. Pohja parannettiin. Psykologinen kirjallisuus näyttää, miten ihmisen oma tahto vaikuttaa paranemiseen, eli hengellisen työntekijän tehtävä on herättää toivo ja usko. – Myös toisten uskovien rukous voi paljon, jos se lähtee kiitoksen pohjalta. (Lue: Carothers: Kiitoskirjat tai Vincent Pealen ”Sen teet mihin uskot”). – Me äidit uskomme parantavan rukouksen voimaan. Läpi historian äitien rukoukset ovat vaikuttaneet lasten elämään suojelevasti ja ohjaavasti. Ambrosius sanoi äidille: ”Niin monien rukousten lapsi ei voi joutua hukkaan”. Augustinuksesta tuli tuhlaajapojan reissujen jälkeen tunnetuin kirkkoisä. – Myös lapset ovat lujan uskonsa avulla parantaneet monia vanhempiaan . Jumala armahtaa mielellään vanhempiaan tarvitsevien lasten rukousten tähden. ”Hädän päivän huuda minua, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua”. Jumalan käsi ei ole hidas auttamaan. – Aivan eri asia on , tarvitsemmeko siihen ammatti-ihmeparantajia. Tuskin.

    • Maallistunut ja hyvin koulutettu kansa on huonoa markkina-aluetta yli-luonnollista pelastusta ja parantumista tarjoaville saarnaajille. He pärjäävät siellä missä löytyy paljon herkkäuskoista ja huonosti koulutettua väkeä.

    • ”Maallistunut ja hyvin koulutettu kansa on huonoa markkina-aluetta yli-luonnollista pelastusta ja parantumista tarjoaville saarnaajille. He pärjäävät siellä missä löytyy paljon herkkäuskoista ja huonosti koulutettua väkeä.” Kangasluoma

      Kommentti edustaa luokkajakoa pahimmillaan. Tarkoittaako se, että vähemmän koulutetuilla ihmisillä ei ole arviointikykyä, ymmärrystä, tervettä järkeä vaan heitä voi höynäyttää jopa kristinuskon totuuksilla?

      Minulla on ylioppilas- ja sairaanhoitajantutkinto hyvin suoritettuna (en siis ole herkkäuskonen ja huonosti koulutettu), mutta silti olen ollut hyvää markkina-aluetta kristinuskon sanomalle. Suomessa on tuhansia professoreja, lääkäreitä, tuomareita, jne. jne. jotka ovat ottaneet vastaan ja uskoneet evankeliumin ja elävät sitä todeksi joka päivä omassa arjessaan. Evankeliumin uskominen ei tunne luokkajakoa vaan pelastus on tarjolla kaikille, jotka haluavat pelastua. Tämä on totta myös vappuna, työläisten juhlapäivänä.

    • Salme, näin en ollenkaan sanonut. Sinä keksit tuon luokkajaon nyt ihan itse. Minä puhuin meidän kansastamme kokonaisuutena. Täällä kaikki saavat hyvän peruskoulutuksen, joten ihan millä tahansa humpuukilla ei voi lyödä rahoiksi mutta vaikka jossain Pakistanin maaseudulla näin ei ole ja monenlaiset yliluonnollista ylistystä ja parannusta tarjoavat saarnamiehet pärjäävät sellaisilla seuduilla.

      Oma lukunsa on tietenkin Yhdysvallat mutta se on luultavasti kulttuurikysymys. Siellä halutaan olla jatkuvassa yhteydessä myös maallisen menestymisen unelmaan, jota nämä saarnaajat pitävät omalla materialismillaan mielellään yllä. Heikkoja höynäytetään ja fiksuille annetaan ymmärtää, että menestys on Jeesuksesta ja seurakunnasta kiinni.

      Täällä meillä tuo Jalovaaran toiminta on pääsääntöisesti harmitonta huvia mutta tällaiset tapaukset muistuttuvat siitä tosiasiasta, että Pirkon tapaiset saarnaajat voivat saada vahinkoa aikaan, jos heidät ottaa liian tosissaan.

      ”Suomessa on tuhansia professoreja, lääkäreitä, tuomareita, jne. jne. jotka ovat ottaneet vastaan ja uskoneet evankeliumin ja elävät sitä todeksi joka päivä omassa arjessaan.”

      Kuinkahan moni heistä kehottaisi vamman kohdalla toimimaan niinkuin Pirkko Jalovaara sanoo?

  6. Emeritusneuvokselta taas terävää arviointia siitä, miten maltti on valttia ja jolloin mentäisiin aina kirkon ’järjestys’ edellä.

    Muistan niin hyvin, kun pikkupiispuudesta eli lääninrovastiudesta tehtiin vuosituhannen ensikymmenellä hiippakuntauudistuksen yhteydessä eräänlainen autoritäärinen piispallinen alueensa apuvalvoja, jonka työlle ei enää jätetty ’tueksi’ rovastikunnallista toimielintä. Tämän rovastin valinta jäi edelleen rovastikunnan pappien yksioikeudeksi. Itse ajoin kk.ssa muutosta, jossa rovastikunnan seurakunnista erikseen määritelty joukko maallikoita olisi ollut viran vierellä valitsemassa lääninrovastia.

    Tuolla muutosesityksellä olin itse säästämässä piispallista arvovaltaa arjen sankaruudessa suurempiin linjavetoihin kuin kurinpitoon työpaikkatasolla. Tällaisesta suuremmista linjoista toiminee tuoreehkona esimerkkinä tilanne, jossa piispa Keskitalo kannustaa välttämään valituksia tilanteissa, joissa kirkon virka toimii vastoin kirkolliskokouksen päätöksiä samaa sukupuolta olevien
    vihkimisissä .

    Kirkolliskokousessa lääninrovastin tehtävät ja vapaus niissä toimia, kirjattiin mielestäni juurikin mm. Tornion tapauksen mukaisten tilanteiden saattamiseen järjestykseen, ilman suurta julkisuutta. Tälläista odotustilaa tietysti olisi tukenut nytkin se, että lääninrovastiutta eli tuota ’pikkupiispuutta’ olisi ajoissa ollut punnitsemassa luottamuksen ja samalla auktoriteetin näkulmasta myös rovastikunnan maallikkokenttä – aivan samoin kuin piispaa hiippakuntatasolla. Enää tapahtunuttaa työtapaturmaa ei saa tekemättömäksi. Mahdollisesti paljon ennen sitä on kuitenkin jäänyt tekemättä.

    Kirkkojärjestys sanoo lääninrovastin tehtävistä:

    Lääninrovastin tehtävä on piispan ja tuomiokapitulin apuna valvoa rovastikunnassa esimerkiksi jumalanpalvelusten pitämistä, kirkollisten toimitusten suorittamista, hyvän kirkollisen järjestyksen ylläpitämistä, pappien ja lehtorien viranhoitoa ja elämää sekä kirkollisista asioista annettujen lakien noudattamista.

Risto Voipio
Risto Voipio
Helsinkiläinen juristi ja KTT h.c., joka toimii useiden apuraha- ja kulttuurisäätiöiden ja yhteisöjen puheenjohtajana tai vastuuhenkilönä.