Osallistuessani kesällä 2012 Sigtunassa kansainväliseen Dietrich Bonhoeffer -konferenssiin kiinnitin huomiota, miten niin eteläamerikkalaiset kuin eteläafrikkalaiset teologit esittivät vapautuksen teologian sanottavan hiipuneen ja väsähtäneen. Nyt uutena inspiraation lähteenä on sen sijaan ”julkinen teologia” (public theology). Sen keskeisiin uranuurtajiin voidaan katsoa kuuluvan Dietrich Bonhoefferin ja hänen ajattelustaan Saksan kontekstissa inspiraatiota etsineen mutta myös kansainvälisesti tunnetun professorin ja emerituspiispan Wolfgang Huberin tai myös esimerkiksi Bonhoefferiltä samoin ammentaneen J. Moltmannin. Eturivin julkisen teologian kehittäjiin kuuluu myös Baijerin luterilaisen kirkon piispa, professori Heinrich Bedford-Strohm, jota myös seuraavaksi Saksan evankelisn kirkon neuvoston pj:ksi veikataan. Hän perusti v. 2008 Bambergin yliopiston yhteyteen Dietrich Bonhoeffer -tutkimuspaikan julkista teologiaa varten. Paikan johtaja on muuten nykyään suomalaistaustainen mutta saksalaissyntyinen uskonnonpedagogiikan professori Henrik Simojoki. Britanniassa puolestaan esimerkiksi Manchesterin, Yorkin ja Chesterin yliopistot ovat ansioituneet tällä saralla. On muodostettu myös globaali julkisen teologian verkosto Etelä-Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa myöten, joka puolestaan tukee Yorkin yliopiston julkaisemaa julkisen teologian aikakauslehteä.
Mitä sitten on ”julkinen teologia”? Se on Bambergin keskuksen esittelyn mukaan teologiaa, joka käsittelee ja pohtii ”yhteiskunnallisesti merkityksellisiä asioita teologisten traditioiden valossa. Se reagoi yhä selvemmäksi tulevaan modernien kansalaisyhteiskuntien ja niiden julkisen todellisuuden orientoitumistarpeeseen.” Tämäntyyppistä toimintaahan lienee myös esimerkiksi kirkkomme EU-työryhmän äskettäin järjestämä keskustelu ”Arvojen Eurooppa” suomalaisille europarlamentaarikoille. Julkisen teologian keskuksessa ovat paitsi sosiaalieettiset kysymykset myös tätä perustavammat kysymykset kuten, mikä rooli uskonnoilla voi olla julkisuudessa. Miten uskontojen edustajat voivat tuoda äänensä kuuluviin pluralistisen yhteiskunnan julkisessa tilassa?
Erityinen julkisen teologian tunnusmerkki on pyrkimys ammentaa teologisten perinteiden lähteiltä käytäessä yleistä poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua. Kyse ei ole ainoastaan protestanttisesta projektista. Niinpä esimerkiksi Bambergin tutkimuskeskuksen työntekijöistä on ortodoksiteologi Daniel Munteanu; lisäksi tietyllä tapaahan esimerkiksi paavit ovat jo pitkään edustaneet tietynlaista julkista teologiaa ottamalla kantaa monenlaisiin yhteiskunnallisiin asioihin olennaisesti juuri katolisesta uskonperinteestä käsin. Aikana, jolloin uskonnot etsivät paikkaansa sekulaareissa yhteiskunnissa on tämäntyyppisellä teologialla tilausta – maapalloistumisen aikakaudella myös muualla kuin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Julkinen teologia kuuluu erilaisten kontekstuaalisten teologioiden kategoriaan, joita esimerkiksi juuri vapautuksen teologiakin edustaa. Näyttää kuitenkin siltä, että se pyrkii välttämään aiempia virheitä tulkita uskon perinteisiä sisältöjä pinnallisen moderneista lähtökohdista käsin. Tämä tehnee siitä osaltaan myös kiinnostavan eri tahoilla, kun kirkon missionaarisuutta tässä ajassa etsitään uudestaan.
Vielä lainaus Dietrich Bonhoefferin Ethik-teoksesta, jonka Bambergin tutkimuskeskus näyttää ottaneen tietyllä tapaa motokseen:
”Pakomatkalla julkisesta vastakkainasettelusta saavuttaa moni yksityisen hyveellisyyden turvapaikan. Hän ei varasta, ei murhaa, ei riko avioliittoa, hän tekee voimiensa mukaan hyvää. Mutta vapaaehtoisessa kieltäytymisessään julkisuudesta hän tietää tarkasti noudattaa sallittuja rajoja, jotka varjelevat häntä konfliktilta. Niin hänen tulee sulkea silmänsä ja korvansa vääryydeltä ympärillään. Hän pystyy säilyttämään yksityisen koskemattomuutensa vastuullisen toiminnan tahroilta vain itsepetoksen hinnalla. Kaikessa, mitä hän tekee, ei se mitä hän laiminlyö, jätä häntä rauhaan.”
Reinhold Niebuhria (1892-1971) koskevasta tutkimuskirjallisuudesta saa varsin toisenlaisen näkökulman elävään julkiseen teologiaan (public theology) ja sen mahdollisuuksiin nykyisessä kulttuurisessa kontekstissa.
Niebuhria on pidetty viimeisenä julkisena teologina Yhdysvalloissa. Hänen aktiivisin ja laajimman julkisuuden saanut vaiheensa sijoittui 1900-luvun keskimmäiselle kolmannekselle. Sen jälkeen yksikään teologi ei ole enää kyennyt puhuttelemaan yhteiskunnan vaikuttajia ja kansalaisia teologisesta positiosta käsin. Niebuhr edusti ns. kristillistä realismia, joka seurasi 1900-luvun alussa kriisiin ajautunutta sosiaalista evankeliumia (social gospel) ja edelsi vapautuksen teologioita, jotka nousivat mm. Moltmannin johdolla 1960-luvun loppupuoliskolla.
Niebuhr oli vanhempi kuin Bonhoeffer, ja heillähän oli kontaktikin Union Theological Seminaryssa. Bonhoeffer valitsi toisin kuin Tillich. Hän palasi Saksaan.
Aikamoinen velho pitää olla, jos joku pystyy Suomen kontekstissa tekemään julkista teologiaa varsinaisena ensimmäisen kertaluokan yhteiskunnallisesti vaikuttavana teologiana. Senhän torppaavat etiikan, kulttuurin ja yhteiskuntaelämän omalakisuutta korostavan – virheellisen – luterilaisen regimenttioppitulkinnan julkiset edustajat jo lähtökuoppiinsa, siis kirkon sisäpuolella.
Toisen kertaluokan akateemista tai kirkollista raportointia ja analyysia on tietysti helppo harrastaa. Sitähän suomalainen vapautuksen teologiakin on ollut. On raportoitu ja analysoitu ulkomaisten kontekstien vapautuksen teologioita.
Lyhyt esittely julkisesta teologiasta:
http://www.csu.edu.au/faculty/arts/theology/pact/documents/What_is_Public_Theology.pdf
Kiitos kommentista, Kimmo. Nykyinen julkinen teologia on kaiketi yleisotteeltaan hieman erityyppistä kuin Niebuhrin, jota Bonhoeffer yhtäältä kritisoi, toisaalta sai myös virikkeitä pohtia, miten asian ilmaisisi asianmukaisemmin. Nykyisessä amerikkalaisessa keskustelussa tämäntyyppistä teologiaa on edustanut esimerkiksi Stanley Hauerwas. Kyllä Suomessakin teologit ovat viime vuosikymmeniin ja jopa viime vuosiin asti saaneet ääntään ainakin satunnaisesti esiin myös julkisessa keskustelussa. Jos se onnistuu Saksan kokoisessa maassa, miksi ei täälläkin. Esität hieman liian pessimistisen näkemyksen luterilaisen regimenttiopin kaavamaisesta tulkinnasta – vertaa esimerkiksi Jyri Komulaisen puheenvuoro tämän päivän seminaarissa, jonka KTK järjesti. Kyllä meillä monetkin ovat liittyneet kv. keskusteluun uskonnon tarpeesta näkyä myös julkisessa tilassa – vrt. postsekularismi-keskustelu.
Niebuhrin metodista ja teologian sisällöistä voi olla monenlaista mieltä. Bonhoefferinkin varhaisen Niebuhrin kritiikki oli varmaan paikallaan, samoin Stanley Hauerwasin ja John Milbankin ym., vaikka kritiikki ei aina osukaan sisällöllisesti kohteeseensa. Se on nyt sivuseikka.
Niebuhr-kirjallisuudessa pointtina on ollut se, että Niebuhrin ääni kantoi sinne, missä yhteiskunnallista asioista päätetään. Se oli minunkin pointtini. Niebuhria kuunneltiin myös aktiivikristillisten ja ammattiteologien piirien ulkopuolella. Jopa jotkut julkiset ateistit (”atheists for Niebuhr”) pitivät joitain hänen antropologisia ja yhteiskunnallisia analyysejaan mielekkäinä, vaikka torppasivat teologisen lähtökohdan, joka oli kyllä Niebuhrin oman käsityksen mukaan näkemysten varsinainen asia. Toki esim. Niebuhrin tytär Elisabeth Sifton on kritisoinut aiheellisesti väitettä Niebuhrin hyvästä ja laajasta reseptiosta. Niebuhrin ääni ei kantanut niin pitkälle kuin Niebuhr-piireissä on väitetty. Siis edes Niebuhr, jota on pidetty esimerkkinä tunnetusta julkisesta teologista, ei ollut kovin tunnettu julkinen teologi. Hän ei ollut julkinen. (Itse hän ei pitänyt itseään teologinakaan, mutta se on eri juttu.)
Fakta lieneekin, että esim. herätyssaarnaaja Billy Graham – jota Niebuhrkin kritisoi sosiaalisen todellisuuden sivuuttamisesta – oli paljon tunnetumpi jo 1950-luvulta lähtien. Graham ei täyttäne julkisen teologian muita (väljiä) kriteereitä.
Ongelmana on juuri se, miten saavutetaan sellainen kantavuus, että on mielekästä puhua julkisesta teologiasta. Ja nimenomaan teologisen sisällön osalta. Mikä tahansa kirkon julkisen henkilön julkinen puhe ei ole julksita teologiaa.
Oikeastaan tämä ongelma näkyy siinäkin, miten Sinä viittaat KTK:n seminaariin ja Jyri Komulaiseen. Jo tavallinen aktiiviseurakuntalainen kysyisi muutamia kysymyksiä. Mitä, missä, milloin, kuka, kenelle, miksi? Mikä KTK? Mikä seminaari? Kuka Jyri Komulainen? Mitä Komulainen sanoi? Missä uutisoitiin? Tai USA:ssa: kuka Stanley Hauerwas? Minä seuraan kohtuullisen aktiivisesti kirkollista elämää, mutta en ole kuuluutkaan po. seminaarista, Komulaisen po. puheesta. (Komulaisesta olen kuullut. Hän on se kalju kaveri, joka väitteli Raimon Panikkarin kosmoteandrisesta teologiasta ja joka kommentoi Mikko Ketolan ja Emil Antonin ohella roomalaiskatolisuutta mediassa.)
Kantoiko viittaamasi juttu yli Kirkon tutkimuskeskuksen ja Kirkkohallituksen ym. sisäpiirien? Eikö ongelma ole juuri tässä? Ei se kantanut. Julkisen teologian dosenttianalyysi ei ole samaa kuin julkinen teologia.
Rohkenen arvailla, että Suomessa on vain hyvin paikallisia julkisen teologian harjoittajia. Julkinen teologia on yksinkertaisesti niin vaikeaa. Yritystäkin on ehkä liian vähän. Mutta kuka osaa?
Euroopan kirkkojen konferenssin ex-pääsihteeri Keith Clements kirjoittaa mielenkiintoisesti tuoreessa artikkelissaan Translating Faith into Public Policy aihepiiristä. Hän pohdiskelee ”väliaksioomien” (Oldham) uudelleen elvyttämisen tarvetta kirkollisen ja poliittisen keskusteluyhteyden silloittamisessa. Clements pitää Niebuhrin ongelmana sitä, että hänen ajatteluaan voidaan pitää tekosyynä sille, että kirkon ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla jarrumies, kun alkaa mennä liian lujaa.
Hauerwasin ajatuksesta kirkosta ”toisenlaisena yhteisönä”, vastakulttuurina, hän pitää itsekin vapaakirkollisesta taustasta tulevana. Clements esittää kuitenkin kysymysmerkin sille, voisiko esimerkiksi brittiläinen yhteiskunta todellakin tehdä niin terävän eron kirkon ja yhteiskunnan tai kirkollisen ja maallisen vastuunkannon välille kuin Hauewas esittää.
Bonhoeffer-tutkijana Clements toteaakin, että Bonhoefferin erottelu ”viimeistä edellisten” (Vorletzte, penultimate) ja ”viimeisten” (Letzte, ultimate) välillä on edelleen paikallaan. Se että on olemassa viimeinen sana (Jumalan armo Kristuksessa) ei tarkoita sitä, että viimeistä edellinen (kuten inhimillisen elämän perustarpeet) menettää arvonsa. Ilman ”viimeistä edellisten” säilyttämistä ei olisi viimeistäkään. Jopa Jeesus Kristus tarvitsee edelläkävijän, Johannes Kastajan, kuten Clements muistuttaa.
Niebuhr-tulkintojen ongalmana on perinteisesti ollut se, että ne ovat perustuneet yleensä pääteoksen The Nature and Destiny ensimmäisen osan ja sitä edeltävien kehitelmien (Moral Man and Immoral Society, An Interpretation of Christian Ethics ym.) antropologiseen ja syntiteologiseen analyysiin ja siltä pohjalta nousevaan yhteiskuntakritiikkiin, joka kohdistui vähän joka suuntaan eikä aina osunut kohteisiinsa. Erityisesti Niebur kritisoi liberalismia, marxismia ja tietysti fasismia/natsismia. Niebuhr oli sentimentaalisen optimismin kriitikko.
Pääteoksen toisen osan noteerasivat jo aikalaiset paljon heikommin. Sama pätee myös myöhempään tutkimukseen. Siinä ja sen jälkeisissä töissä Niebuhr esitti kuitenkin varsinaisen asiansa, oman positiivisen kontribuutionsa. Erityisesti sitä seuraavassa pienessä kirjasessaan teoksessa The Children of Light and Children of Darkness hän pyrki perustelemaan demokratiaa teologisesta antropologiastaan (simul iustus et peccator) käsin.
Niebuhrin perusintentiona oli klassiseen liberaaliteologiaan ja ”pelagiolaiseen” antropologiaan perustuneen sosiaalisen evankeliumin uudistaminen ”augustinolaisen” antropologian pohjalta. Toisella tavalla ilmaisten: hän pyrki uudistamaan sen keskiaikaisen synteesin, jonka renessanssi ja reformaatio olivat jakaneet niin että renessanssin perintö oli yksipuolisen optimistinen ja reformaation perinto yksipuolisen pessimistinen.
Nykyisen Luther-tutkimuksen valossa Niebuhrin käsitys Lutherista ja Lutherin regimenttiopista yms. oli väärä. Se perustui Ernst Troeltschin kirkkojen sosiaalisia opetuksia kokesneeseen klassikkoon, siis aikansa huipputeologiaan. Niebuhr piti Lutheria ja Hobbesia esimerkkeinä pessimisteistä, jotka suosivat vahvaa keskusjohtoa ja kontrollia, jotta ihmisen pahuus pystyttäisiin pitämään kurissa. Reaalihistorian valossa tulkinta ei ole ihan vääräkään. Luterilaisuus ei onnistunut toteuttamaan Lutherin regimenttiopin intention mukaista jaottelua. Regimenttiopin tulkinta on nykyisin ihan sekaisin ja meilläkin on paljon teologeja, jotka tuntuvat kannattavan juuri sitä omalakisuustulkintaa, joka kriisiytyi 1930- ja -40-luvuilla ja jota käsiteltiin paljon sotien jälkeisessä teologiassa, myös Suomessa.
Meillä on kyllä myös 1980-luvulla kehitetty kotikutoinen ja hyvin polaarinen oppi-elämä – ja usko-rakkaus -dualismi, jolla on yritetty ratkaista eräitä konkreettisia kiistakysymyksiä sillä seurauksella, että teologisen etiikan sisälle on syntynyt pahoja anomalioita. Sitä sotkua pitäsi vähän selvitellä.
Olen itsekin ollut sitä mieltä, että väliaksioomia olisi syytä pohtia uudelleen ja alkuperäistä laajemmin.
Hauerwasin ansatsia on tosiaan vaikea yhdistää suomalaiseen kansankirkolliseen traditioon, joka ei tietysti kriisistä ja monien väitteistä huolimatta ole vielä totaalisesti katkennut.
Hyviä kysymyksiä. Mistä luterilaisuus ammentaa näitä monimuotoista metodeja. Se on hyvä kysymys. Keksitäänkö niitä itse. Tässä viimeinen ihmetyksen aihe. https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/-jos-tarot-sana-tuntuu-pahalta-naita-voisi-nimittaa-armon-korteiksi-pappi-henri-jarvinen-kayttaa-tarot-kortteja-itsetuntemuksen-lisaamiseen
Sami, Pasi Turusella on hyvä analyysi tästa kansankirkkomme uusimmasta pohjanoteerauksesta http://www.seurakuntalainen.fi -sivustolla.
Marko, näin sen.
Hyvä kirjoitus. Useimmat rukoukset taitavat todellisuudessa olla lyhyitä, yksinkertaisia ja arkisia.
Rukouksesta tullut suoritus ja elämys, sitä syytä treenata. Ehkä meritoitumisen siinä voisi tulevaisuudessa liittää myös CV:hen?