Milloin olet kirkossamme kuullut viimeksi puhuttavan vanhurskauttamisesta? Että Kristuksen vanhurskaus peittää kaikki syntisi, ja että on synti rakentaa omaa vanhurskauttaan? Että kristitty ei jää milloinkaan ilman lohdutusta, ellei riko evankeliumin järjestystä ja tapaa katsomalla omaansa ja luopumalla katsomasta Kristuksen täydelliseen vanhurskauteen, toisin sanoen pitämällä parempana elää kynttilän kuin auringon valossa?
Saatuani viime kesänä valmiiksi pastoraalitutkinnon olen suorittanut kirkon työntekijöille tarkoitettua Johtamisen perusteet -kurssia. Kurssikirjallisuuteen kuuluu Nokian entisen hallituksen puheenjohtajan tietokonenörtti Risto Siilasmaan kirja Paranoidi optimisti. Siinä hän kuvaa Nokian ajautumista kriisiin Symbian-käyttöjärjestelmäarkkitehtuurin hajaantumisen myötä. Kirja on varoittava esimerkki kirkolle.
Käyttöjärjestelmä kaiken keskiössä
Käyttöjärjestelmä on tietokoneen tai älykännykän toiminnan ytimessä. Se muodostaa rajapinnan laitteen ja käyttäjän välille ja on ympäristö, jossa kaikki yksittäiset ohjelmat, sovellukset, eli apit suoritetaan. Se tarjoaa niille yhteisen ulkoasun, toimintatavat ja kommunikaatioperiaatteet ja valvoo niiden yhteistoimintaa ja vuorovaikutusta toisiinsa ja käyttäjään. Useimmille tuttuja käyttöjärjestelmiä ovat Microsoftin Windows, Applen iOs, ei-kaupallinen Suomeen alkuperänsä johtava Linux ja Googlen sen pohjalta kehittämät ChromeOs ja älypuhelimien Android. Käyttöjärjestelmän ympärille rakentuu arkkitehtuuri, jossa kaikki siihen asennetavat apit toimivat vähän samaan tapaan jakaen samoja periaatteita. Hyvä käyttöjärjestelmä ei häiritse käyttäjää, vaan mahdollistaa toiminnan. Se on käyttäjälleen läpinäkyvä ja sen merkitys huomataan usein vasta, kun saa käteen vieraan valmistajan kännykän.
Toimiva käyttöjärjestelmä tarjoaa toiminta- ja kehitysympäristön siinä käytettäville ohjelmille. Niitä on helppo luoda, järjestelmä mahdollistaa haluttujen ominaisuuksien toteuttamisen, ja ne toimivat sulavasti, kaatumatta. Järjestelmä punoo yksittäiset sovellukset yhteen ja sen ympärille syntyy arkkitehtuuri, kokonaisuus, jossa tarvittavat palvelut saadaan. Arkkitehtuureilla on oma luonteensa ja fiiliksensä, joka vaikuttaa sen käyttäjäkuntaan: Applen fanboyt, Linux-nörtit, Windows-kalevit ja jonnet.
(Apple on hyödyntänyt näitä stereotypioita laajasti mainonnassaan)
Uskonto kulttuurin käyttöjärjestelmänä
On sanottu, että uskonto (tai uskonnon kaltainen ideologia) on kulttuurin sydän. Se luo ympärilleen omanlaisensa kulttuurin antaen kulttuurissa toteutettaville sovelluksille tietynlaisen laadun. Uskonto ja käyttöjärjestelmä vertautuvat monin tavoin toisiinsa. Uskonto kasvattaa ympärilleen kulttuurin, joka vertautuu käyttöjärjestelmäarkkitehtuuriin. Se on usein käyttäjilleen näkymätön ja sen käytänteet ja periaatteet näyttävät itsestään selviltä, kunnes niitä verrataan toisen kulttuurin käytänteisiin ja periaatteisiin. Kulttuurin sisällä on yksittäisiä instituutioita ja käytäntöjä, kuin sovelluksia, joita voidaan siirtää toiseen kulttuuriin. Ne saavat niissä usein hieman erilaisen laadun kulttuurin ominaisluonteesta riippuen. Sama sovellus, esim. avioliitto, koulu, tai luostari, toimii hieman eri tavoin buddhalaisena, islamilaisena ja kristillisenä porttauksena ja integroituu yhteiskunnan ja kulttuurin arkkitehtuuriin hieman eri tavoin, vaikka toimintaperiaate on pitkälti sama.
Nokia: Kun käyttäjärjestelmäarkkitehtuurin annettiin hajautua
Nokia oli maailman johtava älypuhelinvalmistaja, jonka asema näytti horjumattomalta Siilasmaan astuessa yhtiön hallitukseen. Oli rautaa (eli laitteistoa), sen käyttäjiä, rahaa ja hulppeat puitteet. Muutamissa vuosissa tämä kauan rakennettu maailma kuitenkin romahti.
Siilasmaa johtaa romahduksen syyn siitä, että kilpailijoilla oli sulavalinjainen ja yhtenäinen käyttöjärjestelmäarkkitehtuuri, jollainen Nokialta puuttui. On yksi Windows, joka asentuu miljardiin erilaiseen tietokoneeseen, ei jokaiselle eri konemallille kustomoituja erilaisia Windows-versioita. Nokian Symbianista taas tuotettiin eri versioita uusiin kännykkämalleihin, jolloin edessä oli sovelluskehitäjille viidakko osin keskenään yhteensopimattomia versioita. Symbianille tehty uusi sovellus vaati tällöin kustomointia jokaiselle laitteelle erikseen. Ytimen merkityksen hämärtyminen ja keskittyminen adaptaatioon yksittäisille kohderyhmille teki kokonaisuudesta keskenään yhteensopimattoman. Yksittäinen sovellus ei toiminut koko järjestelmässä kuten kilpaillijoilla, vaan kehittäjät joutuivat testaamaan sen toimintaa yksittäisillä malleilla. Useimmilla johtajista ei ollut kykyä ottaa vastaan palautetta eikä analysoida tilannetta, vaan keskityttiin vanhan paranteluun, uusiin huimiin jargonintäytteisiin visioihin sekä kiinteiden kulujen, henkilöstön ja projektien karsimiseen. Ei ymmärretty, että kännykkäbisnes ei ollut enää infrastruktuuribisnes, vaan ekosysteemibisnes. Strategia epäonnistui surkeasti. Omaan yhtenäiseen käyttöjärjestelmäarkkitehtuuriinsa ja sen ympärille rakentuvaan ekosysteemiin luottaneet kilpailijat korjasivat potin.
Vanhurskauttamissoppi on kirkon käyttöjärjestelmän ydin
Kirkko on kriisitilanteessa, jossa se näyttää olevan tekemässä samanlaista virhettä kuin Nokia. Kirkon historiaa voi hyvin tiivistetysti kuvata mallina, jossa yhteiskunnat mullistanut huippu’tuote’ hajaantui keskiajan kuluessa ryteiköksi rönsyjä, joita reformaatio karsi voimakkaasti tuoden fokuksen takaisin olennaiseen. Hyvitystekojen joukon sijasta keskiöön tahdottiin palauttaa kirkkaasti Kristuksen sovitustyö, jonka valossa kaikki muu on toissijaista. Sillä jos kulttuurin keskiössä on uskonto, kristinuskon keskiössä on vanhurskauttamisoppi. Kirkon käyttöjärjestelmä eli järjestysmuoto rakentuu sen ympärille joukkona käytäntöjä, jotka nousevat siitä.
Käyttöjärjestelmässä on ydin, joka valvoo prosesseja, sovittaa yhteen niiden välisiä konflikteja ja resurssien käyttöä, asettaa niille rajoja ja vastaa siitä, että kone pysyy toimintakykyisenä. Kirkon ydin on vanhurskauttaminen. Se on articulus stantis et cadentis ecclesiae, asia, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu. Tunnustus kutsuu sitä myös nimellä evankeliumin oppi. Kristuksen vanhurskauteen luottaminen on suhde, jossa ihmisen uusi ja todellinen oleminen tulee uskossa lahjaksi Jumalalta. Luonteeltaan se on ihmisen ja Jumalan yhdistävä tapahtuma, sisällöltään evankeliumiin uskomista. Kirkko on olemassa, jotta tämä usko syntyisi (CA IV-VII).
Vanhurskauttamisen pitäisi siis olla kaikkialla läsnä ja keskiössä, antaa suunta ja luonne kaikelle muulle kirkon työlle ja valvoa muuta, kuten käyttöjärjestelmän ytimen. Mikäli järjestelmään liitetään erilaisia ominaisuuksia, niille on luotava rajapinta, joka toimii yhteistyössä ytimen kanssa. Ominaisuuksien on myös toimittava yhdessä toistensa kanssa. Kehittäjien on pidettävä mielessä kokonaisuuden toimivuus ja yhteys ytimeen.
Kirkko Nokian tiellä?
Onko kirkossa toimittu näin, vai niin kuin Nokiassa? Dynaamisen, yhden järjestelmän hallitseman kaikkialle sovellettavan tuotteen sijasta kirkossa haetaan tällä hetkellä melko tuloksetta markkinaosuutta kustomoimalla sanomaa eri kohderyhmille yhteensopivuus unohtaen. Uusia ominaisuuksia ja adaptaatioita pitäisi toki kokeilla, ja niitä syntyy myös itsessään kristinuskon kohdatessa eri ympäristöjä, kunhan yhteensopivuus ytimen kanssa säilytetään ja se toimii ohjaavana. Mutta nyt kokeilut näyttävät tuottavan keskenään yhteensopimattomia järjestelmäversioita. Kaikki toiminta pitäisi jäsentää vanhurskauttamis-ytimestä käsin, joka on kirkkomme uskon mukaan sovellettavissa kaikkeen, antaen kaikelle ominaisluonteen ja yhdistäen kaiken toiminnan saman kehyksen alle.
Kritiikki koskee niin kirkollisia ns. liberaaleja kuin myös konservatiiveja. Kun toiset korostavat vieraanvaraisuutta ja avoimuutta kaikille ja kaikelle siihen pisteeseen asti, että yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus syrjäyttää syntien anteeksiantamuksen ja uskonvanhurskauden, toiset näkevät avioliittokäsityksen muuttamisen tai homoseksuaalisten tekojen sallimisen pelastuksen esteenä ja luopumisena evankeliumista. Molemmat ovat nimenomaisesti vanhurskauttamisopin kanssa ristiriidassa olevia näkemyksiä. Keskustelu keskittyy siis ytimen kannalta toissijaisiin asioihin, vaikka ne ovatkin itsessään merkittäviä, mikä heijastaa kriisin syvyyttä. Mutta pelastaako meidät Kristus vai hyvä elämä? Blogin alun varoitus kuuluu jokaiselle. Sen kirjoittaja, Thomas Wilcox, lausuu kirkkoomme, sen herätyksiin ja sen johtajiin mitä syvimmin vaikuttaneessa teoksessaan Kallis hunajanpisara:
On säälittävää katsella velvollisuuksien täyttämiseen, lahjoihin ja aikaansaannoksiin silloin, kun sinun olisi katsottava Kristukseen. Niihin katsominen tekee sinut ylpeäksi. Kristuksen armoon katsominen tekee sinut nöyräksi. […] Se, joka rakentaa täytettyjen velvollisuuksien, lahjojen, armon kokemusten yms. varaan, ei tunne Kristuksen ansiota. […] Pyri kaikin voimin pyhitykseen, mutta älä siitä tee Kristusta siten pelastuaksesi, muuten täytyy pyhityksesi sortua tavalla tai toisella.
Kirkollisesta johtamisesta
Vaikka kovasti haluaisin päättää blogin tähän, sillä vähän on tärkeää tai yksi ainoa, kuitenkin vielä muutama sana kirkollisesta johtamisesta. Asiaan liittyy nimittäin kahdenlainen ongelma. Toinen on luonnollisella järjellä ymmärrettävissä: Kirkko, joka tarjoaa monta ristiriitaista totuutta, ei ole uskottava eikä vakuuttava.
Pelkällä vakuuttavuudella ei kuitenkaan ole kuin välineellinen merkitys, sillä kirkko ei ole itseään varten. Kirkko, joka ei tarjoa yhteyttä Jumalaan ja siitä nousevaa elämän uudistumista on turha. Nyt vaikuttaa siltä, että suunta on ihmisestä Jumalaan: Teologisia teorioita luodaan palvelemaan kutakin kulttuurillista tilannetta perusteluksi kulttuurissa vallitsevalle trendille. Vanhurskauttaminen ei ole tällöin enää kriteeri. Kuitenkin Jumalan kohtaaminen tapahtuu – tämä on uskomme ydin – vain ja ainoastaan vanhurskauttamisopin ytimessä.
Suunnan pitäisi siis olla juuri päinvastainen, sellainen jolla kirkon merkitys saavutettiin: kristinuskon pitäisi muuttaa kulttuuria, ei kulttuurin kirkkoa ja kristinuskoa. Vanhurskauttamisesta ja Jumalan kohtaamisesta pitäisi luoda silta kulttuuriin ja uudistaa kulttuuria sillä, kuten Jeesuksen hapatevertaus kuvaa. Tämä vaatii arvostelukyvyn lahjan käyttämistä, jolloin uskon valossa on erotettava, mikä kirkon kohtaamissa kulttuurillisissa instituutioissa ja käytännöissä on hyvää, mikä huonoa, ja mikä parannettavaa. Kirkon varastosta, ns. uskon talletuksesta on lisäksi hyvä tuoda esille kussakin ajassa ja tilantessa tarpeellista aineistoa.
Kirkollisen johtamisen pitäisi pyrkiä olemaan sisällöllisesti hengellistä ja toimimaan kulttuurin tasolla. Kilpailijoita ovat muut aatteet, ideologiat ja kokonaisvaltaiset uskomusjärjestelmät, ts. muut uskonnot ja maailmanselitykset. Tällä tasolla vaikuttamaan pyrkimisen sijasta kirkollinen johtaminen näyttää keskittyvän aivan liikaa organisaation sisäiseen johtamiseen ja taloudellisten toimintaedellytysten säilyttämiseen. Seurakuntatasolla tämä näkyy jatkuvina säästöinä, jotka uhkaavat synnyttää negatiivisen kierteen. Innovaatioissa keskitytään toimintamenetelmiin, esim. työmuotojen nykyaikaistamiseen, mutta hyvin vähän mietitään, mitä tällä halutaan aikaansaada.
Piispainkokouksen esitystä voi tulkita kaikista näistä näkökulmista: On mahdollista nähdä se yrityksenä tuoda kirkkoon taas yksi yhtenäisen kokonaisuuden kanssa yhteensopimaton innovaatio, joka jakaa arkkitehtuurin kahteen kehityshaaraan. Vaikka nämä pysyisivät saman firman sisällä, se hankaloittaa toimintaa vakavasti. On mahdollista nähdä se pyrkimyksenä pyhittää kulttuurillisen instituution päivittynyt versio. Tällöin edellisestä seuraava ristiriita on silti otettava erittäin vakavasti. Piispojen esitys korostaa armoa ja ykseyttä. Jos tämä ykseyden tavoittelu on blogissani hahmottamaani sisäänpäin kääntymistä, kirkko laiminlyö yhteiskunnallisen missionsa. Mutta jos peruste, että kirkko pysyy Kristuksen kirkkona ja elää täysin hänen armonsa varassa, merkitsee vanhurskauttamisen ottamista keskiöön ja kiistan tarkastelemista sen varassa, on ehkä toivoa. Tällöin vanhurskauttaminen ei saa olla vain viimeinen väline, jolla ristiriidat pyyhitään pöydän alle, vaan sen tulee olla koko kirkon elämää ohjaava Kristuksesta säteilevä elinvoima.
***
Kirkollisessa elämässä vanhurskauttamisen esilläpitäjiä on ollut viime vuosina vähän. Vanhat körtit ovat kadonneet, ja esille tullut uusi sukupolvi on pitkälti omaksunut citykörttiläisyyden poliittiset, kirkkopoliittiset ja yhteiskunnalliset arvostukset keskittyen maallisiin. Ehkä herännäisyydessä on kuitenkin ollut muutamia toimijoita, jotka ovat Paavon tavoin potkineet omavanhurskautta persuksiin. Viime aikakauden hiljaisuudesta poiketen on yllättäen myös Kotimaan blogeissa äskettäin ollut kaksi vanhurskauttamiseen tavalla tai toisella liittyvää kirjoitusta: Pekka Pesosen, ja Toivo Loikkasen, joka muistuttaa Kristus-keskeisyydestä ja evankeliumin opista tämän blogin tavoin.
Hyvää tässä kirjoituksessa on se, että kirkon kaiken toiminnan pitäisi lähteä sen uskon ytimestä. Organisaasiososiologisesti ytimen muodostaa organisaation ideologia (eli oppi), identiteetti (keitä me olemme) ja mssio (mikä on tehtävämme). Näistä sitten johdetaan ensin käsitys nykytilanteesta sekä visio eli ajatus siitä, millaisen haluamme tilanteen olevan 5, 10, 50 vuoden päästä. Strategia on sitten suunnitelma siitä, miten tuohon tavoitteeseen päästään. Kaiken muun suunnittelun tulisi olla alisteista tälle strategiselle ajattelulle. Kuitenkin – jos toimintaympäristö muuttuu, on strategiakin päivitettävä vastaamaan uutta tilannetta. Kirkoittajan analogiaa käyttääkseni, jos muu yhteiskunta siirtyy 5G-verkkoihin, ei kirkko voi pysyä 3G:ssä – NMT:stä nyt puhumattakaan.
Olennaista on selvittää se, mikä on tuon kirkon opin ydin. Kirjoittajan mukaan se on vanhurskausoppi. Ongelma vain on siinä, että koko sana ”vanhurskaus” on keinotekoinen sana eikä sisällä läheskään kaikkea sitä, mitä heprean sana ”sedek.” Itse asiassa missään länsimaisessa kielessä ei ole ihan vastaavaa termiä. Edes kreikan diakosynee-sanue ei ole sama asia. Ehkä lähimmäksi pääsee afrikkalaisissa kielissä oleva ilmaus ”ubuntu.” Käsitettä ei voi redusoida vain ja ainoastaan yksilön taivaspaikka-asiaksi kuten länsimaisessa kristillisyydessä on usein tehty.
Joka tapauksessa kirkon olisi joka taholla käynnistettävä vakava strategiatyöskentely, jotta kirkon ja paikallisseurakuntien missio tulisi selkeäksi ja strategiasuunnitelmissa voitaisiin panostaa siihen, mikä edistää evankeliumin leviämistä – jopa niin, että – yllätys, yllätys – se strategiapaperi määrää mitä henkilöstö-, investointi-, rakennus-, hautausmaa- sekä ensi vuoden toimintasuunnitelmassa ja budjetissa päätetään.
Kiitos kommenteista! Minusta pelkkä etymologinen analyysi ei auta hirveästi, varsinkin kun olemme luterilaisia. Eli sanan merkitystä pitää hakea tulkiten Raamatun tekstejä luterilaisen teologian kautta, uskoen, että se edustaa kirkon jatkumoa, jonka toisessa päässä ovat tekstit, ilmoitus ja kokemus niistä, välissä tunnustus, joka pyrkii kiteyttämään niiden ytimen, ja toisessa me.
Siksi yritän tarjota suomalaiseen Luther-tutkimukseen perustuvaa määriitelmää:
”Kristuksen vanhurskauteen luottaminen on suhde, jossa ihmisen uusi ja todellinen oleminen tulee uskossa lahjaksi Jumalalta. Luonteeltaan se on ihmisen ja Jumalan yhdistävä tapahtuma, sisällöltään evankeliumiin uskomista.”
Olennaista tässä nimenomaan sanan ”vanhurskaus” kannalta on viittaaminen Kristuksen vanhurskauteen, ts. vanhurskaus on vierasta, mutta uskon kautta saamme sen lahjaksi ja tulemme itse osallisiksi siitä. Sitä ei tarvitse suoraan määritellä, koska se on Jumalan ominaisuus. Siten se ei ole vain taivaspaikka, vaan kuten varmasti tiedät, Luther -tutkimuksessa erotetaan ensimäinen ja toinen vanhurskaus: lahja, ja se, mitä se saa aikaan meissä. Mutta yritän tietysti blogissa tiivistää pariin lauseeseen hirveän määrän tutkimusta ja sen taustalla olevat teologiset ajatukset.
Blogin sana ”kirkko” tarkoittanee Suomessa toimivaa ev.lut-yhteisöä?
Yhteensopivuus (aidosti) voisi olla oleellinen käsite myös kirko(i)lle. Siis aito yhteensopivuus, joka ei perustu korjaus- ja paikkausratkaisuihin eli ns. ”torta på tortta” -rakenteisiin.
Yhteensopivuuden illuusiota voidaan käyttöjärjestelmissä (tai muissa laajoissa toiminnallisuuksissa) yrittää pönkittää asioidebn yhteisillä ninittämisillä – siis kielellisin tempuin. Tekniikan piirissä on tunnettua, että moni systeemi muutoksineen ilman kurinalaista yhtenäisyyttä tulee lopulta mahdottomaksi ylläpitää. Seuraa ns. toimintojen tehostaminen, saneeraus, ”virtaviivaistaminen”, keskittyminen ”täsmäfokukseen” tai ”ydinbusinekseen”. Ne kaikki tarkoittavat, että joku ottaa vallan kahvat käteensä ja muodostaa uusia valtarakenteita – usein kuitenkin vedoten ”hierarkkioiden vähentämiseen”.
Anteeksi Ilmari Karimies, että en jaksanut lukea blogiasi kokonaan. Hienoa, että kirjoitit tuon sillä juuri näin kirkolle on käynyt. Se ei ole keskittynyt kirkon todelliseen aarteeseen eli vanhurskauttamisoppiin. Siitä on seurauksena se, että koko kristillinen usko hajoaa ihmisten mielissä sirpaleiksi, joita kukaan ei osaa koota yhteen. Papit eivät itse edes tajua mistä siinä on kyse. Ei sitten ihme, jolleivat he osaa opettaa sitä yksinkertaisesti seurakuntalaisilleen. Sanoisin että kirkon nykyiset ongelmat jopa katoaisivat, jos papit oivaltaisivat mikä aarre heillä on käsissään. Ihmiset vapautuisivat ja löytäisivät valtavan sisäisen ilon, joka ei vaikeuksien kohdatessa katoa mihinkään. Sellaista aarretta ei löydy muualta.
Koko kirkkohistoria kertoo ihmisistä, jotka ovat tienneet mistä sanomattoman suuresta asiasta on kyse. He ovat olleet valmiita maksamaan kaikkein kovimman hinnan ja iloiten ottaneet vastaan kovia kohtaloita. Tietäen, että heillä on jotain, jota kukaan ei voi ottaa pois. He ovat tienneet sen mistä vanhurskauttamisopissa on oikeasti kyse. Siksi he ovat säilyttäneet ilon ja riemun kaikesta kohtaamastaan huolimatta.
Oli hienoa ruokouksenkoulussa viikonloppuna katsella videota ja kuunnella läsnäolleen kertomusta siitä yliopistoherätyksestä, joka syntyi siitä, että pappi tilaisuutta lopettaessaan tuli sanoneeksi, että ei tarvitse poistua, jos haluaa jäädä. Viistoista nuorta jäi ja olivatkin koko yön. Lisää alkoi tulla ja lopulta siinä pienessä kylässä oli 30 000 ihmistä. Kirkossa sai olla vain osan aikaa. Koska ulkona oli kilometrien jono. Mitäkö siellä oli. Siellä oli Jumalan valtava rakkauden kokemus. Niin valtava että monet halusivat tunnustaa syntejään ja monet tulivat uskoon. Vanhurskausoppiin on sisäänrakennettu juuri tuo sama rakkaus. Sitä janoaa jokainen. Voi miksi ette papit sitä julista meille.
Kirjoitat hienosti ja kauniisti, tavoittaen mielestäni Wilcoxinkin kuvaaman kokemuksellisen ytimen. Kun osaisimme valvoa tässä. Onneksi esim. virret auttavat.
Tää vaan on niin hoopoa. Mulla on syöpä ja nyt myös vaimolla. Eikä me tiedetä milloin kutsu tulee taivaallisiin juhliin mukaan. Esirukousten varassa meitä on viime kuukaudet kannettu, kuin pieniä vauvoja sylissä. Siitä huolimatta iloitsen suuresti tuosta näköalasta, kun Ilmari vertaat osuvasti kirkkoa Nokian alamäkeen. En isekkään ole tajunnut mikä aarre minulla on. Vasta nyt kun nimeni nostit esiin tajusin, ettei kaikilla ole tätä herkkua vanhurskauttamisopissa. Jonka varassa rohkeasti voimme vaimon kanssa kulkea kirkkautta kohti.
Pekka, voimia ja siunausta Sinulle ja vaimollesi sekä kaikille läheisellesi! ”Monen ahdistuksen kautta meidän pitää pääsemän Jumalan valtakuntaan”.
Ilmari Karimiehelle: kiitoksia blogista. Kolme ajatusta. Ensiksikin mediassa nousevat esiin konfliktit. Evankeliumin julistus ei taida nousta uutiseksi, vaikka sitä kuinka kirkkaasti julistettaisiin saarnoissa, seurapuheissa tai hartauskirjoituksissa.
Toiseksi. Muistelen, että silloin, kun kirkossamme keskusteltiin kovastikin vanhurskauttamisopista (Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta) niin moni tuntui olevan sitä mieltä, että koko sana on kaanaankielistä abrakadabraa. Viime synodaalikirjassa kävi ainakin minulle harvinaisen selvästi ilmi, että oppi vanhurskauttamisesta ja pelastuksesta missään klassisessa merkitysessä ei noin yleisesti ottaen ole erityisen ajankohtainen eikä selkeä.
Kolmanneksi. Kun puhutaan vanhurskauttamisesta, on käsittääkseni syytä konkretisoida asioita.
Tällöin ei käsittääkseni voida sivuuttaa sellaisia nykyään ”out” olevia teemoja kuin synti, synnit, usko, epäusko ja syntien sovitus sekä lain ja evankeliumin saarna: onko epäuskon synti uskoa muuhun jumalaan kuin Jeesuksessa ihmiseksi tulleeseen Jumalaan? Onko synti käydä vieraissa, vaikka olet naimisissa? Onko synti harrastaa harmaata taloutta tai himoita naapurin omakotitaloa? Onko syntiä näpistää korttelin Salesta tai käyttää varojaan vain omaan hyvinvointiin sen sijaan, että tukisin lähetys- tai kehitysyhteistyötä? En tarkoita tällä moralisointia vaan nimen omaan synnin ja armon konkretisointia.
Erityisesti kolmanteen kohtaan: Olet tietysti ihan oikeassa. Se, mitä teen blogissa, on teologista (ja osin johtamiseen liittyvää) analyysia. Kirjoitan vanhurskauttamisopista teologisin käsittein. Nostan esille seuraavat kohdat:
”Vanhurskauttamisen pitäisi siis olla kaikkialla läsnä ja keskiössä, antaa suunta ja luonne kaikelle muulle kirkon työlle ja valvoa muuta, kuten käyttöjärjestelmän ytimen.”
”Vanhurskauttamisesta ja Jumalan kohtaamisesta pitäisi luoda silta kulttuuriin ja uudistaa kulttuuria sillä, kuten Jeesuksen hapatevertaus kuvaa. Tämä vaatii arvostelukyvyn lahjan käyttämistä, jolloin uskon valossa on erotettava, mikä kirkon kohtaamissa kulttuurillisissa instituutioissa ja käytännöissä on hyvää, mikä huonoa, ja mikä parannettavaa. Kirkon varastosta, ns. uskon talletuksesta on lisäksi hyvä tuoda esille kussakin ajassa ja tilantessa tarpeellista aineistoa.”
Tämä arvostelukyvyn lahjan käyttäminen, sanoittaminen ja sillan luominen kuhunkin tilanteeseen on jokaisen erityisesti papin ja muunkin kristityn kutsumus. Pelkkä opista puhuminen on helposti abrakadabraa. Pitäisi tietysti olla kosketuksissa asiaan, josta tuo oppi puhuu. Viittaamani tunnustuskohdan mukaan uskon syntyminen on Pyhän Hengen työtä, eli kyky tällaiseen todistamiseen ei ole pelkästään inhimillistä, vaan vaatii jonkinlaista itse asian elämistä omalla kohdalla. Teologisesti taas puhuen, kristityn pitäisi ikään kuin toisella jalallaan olla taivaassa ja toisella maan päällä, samaan tapaan kuin Luther Kristityn vapaudesta -teoksessa kuvaa.
”synti, synnit, usko, epäusko ja syntien sovitus sekä lain ja evankeliumin saarna”, näistä kaikista pitäisi puhua, mutta niistä pitää puhua niin, että niistä tulee kokemuksen täyttämiä eikä vain abstrakteja käsitteitä. Abstraktista synnistä on samaan aikaan helppo ja vaikea puhua, mutta kun pitäisi tuntea ne ihmiset, joille ja joiden kanssa puhuu, ja heidän syntinsä, ja omat synnit, ja mikä ei ole syntiä. Muuten asia jää ulkokohtaiseksi ja lakihenkiseksi. Eli juuri tätä konkretisointia. Pekka edellä pystyy mielestäni hyvin puhumaan näistä asioista.
Ilmari K. Myönnän, että minulle ei kaikilta osin auennut se, mitä halusit sanoa. Kiitoksia selvennyksistä. Olen itse harrastanut samanlaisia kysymyksenasetteluja joskus 1990-luvulla, silloin kolminaisuusopin ja sielunhoidon välisestä suhteesta yhdessä Perustan artikkelissa.
Asioista pitää nimenomaan puhua sillä tasolla ja kontekstisidonnaisesti, mitä tarkoitat. Itse saan toimia seurakunnassa, jossa konteksti on hyvin, hyvin perinteinen, mutta nuorisolle saa jatkuvasti avata käsitteitä, jotka nämä ovat kuulleet seurahuoneissa mutta niiden tarkempi merkitys on jäänyt epäselväksi.
Minä olen taipuvainen ajattelemaan, että vanhurskauttamisoppi on aika monelle kirkkomme työntekijällekin abstraktio, jota ei henkilökohtaisesti tunneta. Sitä käytetään kuten monia muitakin teologisia termejä: sanoittamaan ihan jotakin muuta.
Lopuksi: Kun luin blogisi otsikon, luulin sinun puhuvan surullisenkuuluisasta Nokian herätyksestä 🙂
Lars Levi Laestadius kohtasi kahdet ongelmat. 1) kirkkokansan joka koostui ”kastetuista pakanoista” ja joko turvasi sakramentteihin ja omaan hyvyyteen tai suruttomana huorasi, juopotteli ja varasti poroja; 2) kirkollisen pakkovallan, joka rustasi konventikkeliplakaatteja ja tärveli kirkkokäsikirjaa sivistyneelle valistusajan ihmiselle mukavammaksi.
Näistä ainesosista on nykyinenkin soppa keitetty.
Sirkka P, voitko hiukan täsmentää?
Marko Sjöblom, kysyit voinko täsmentää. Vastaan että nämä ainesosat ovat uudessa yhdelmässä. Satenkaariboaa povellaan elättävä juopuu tietystä Ilmestyskirjan juomasta ja sovittelee pakkopaitaa itsensä ja muiden ylle, hoilaten: Aatteet on mun vaatteet.
Yllättää on kuulla, että minulla on jotain sanottavaa ihan oikeasti. Tässä eräänä iltana juttelin erään seurakunnan vaikuttajan kanssa . Hän kysyi mikä on asemani ja tehtäväni seurakunnassani ?
( Ei minulla ole mitään sellaista varsinaista asemaa. Jos haluan saarnata, niin minun on pyydettävä sitä. Haluaisin toimia toimia nuorten kanssa, mutta ei tule kutsuta nuorten iltoihin, eikä rippikouluihin. Olen ihan kateellinen teille papit, kun saatte olla jatkuvasti evankeliumia julistamassa. Lohduttavaa on tietää ettei kukaan ole profeetta omassa kotikaupungissaan. Niinpä olenkin alkanut suuntautua ihan muualle. Sinne missä halutaan kohdata nuoria ja vahvistaa heidän uskoaan, sekä kutsua muita mukaan. Näiden pohdiskelujen kautta löysin tieni OPKO:n esirukoustyöhön. )
Vastasin seurakuntatyö – tehtäväni kyselijälle, että se on esirukoustyö. Kaikki muu tulee sen ohessa.
Viikonloppuna olin OPKON rukouksen koulussa Perheniemen opistolla ja Olli Lehmonen kertoi vierailustaan
USA:ssa yliopistoherätyksen keskukseen. Suuren vaikutuksen minuun teki se, että tapahtuman organisaatiovastuussa olevat pyrkivät olemaan sivussa. Jopa sellaisella tavalla, että johtavaa professoria ei kerran haluttu päästää sisään. Hän iloitsi siitä suuresti. Sillä tajusi että nyt heidän tavoitteensa oli toteutunut. Mukana olevat vapaaehtoisetkaan eivät enää siis tienneet kuka on kuka.
Olen siis jo siinä asemassa, johon tuo professori tiiminsä kanssa oli pyrkimässä. Paitsi ettei täällä ihan vielä ole herätystä.
Monet kuuluisat evankelistat olisivat halunneet tulla mukaan, mutta eivät ottaneet sinne ketään. Herätyksen keskuksena oli valtava Jumalan rakkauden hehku, joka veti opiskelijoita magneetin tavoin. Ulkona oli kilometrien jono ihmisiä, jotka halusivat edes hetkeksi päästä osalliseksi siitä. Ei heille tarvinnut puhua siitä mikä on poislaitettavaa. Jumalan rakkaus pakotti tunnustamaan synnit ja laittaman ne pois. Sydämessäni on nyt se jano, että tuo Jumalan rakkauden konkreettinen kokemus saisi tulla myös meidän osaksemme.
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta, joka aluksi tuntui liian pitkältä, mutta nappasi sitten mukaansa. Teologinen pohdiskelu on mielenkiintoista. Joskus kyllä tuntuu siltä, että analyysi, jonka pitäisi selventää asiaa, tekeekin sen vaikeaksi ja monimutkaiseksi. Edellinen virke ei erityisesti koske tätä Ilmarin kirjoitusta – tuli vaan mieleen.
Eihän Jumala ole ilmoittanut sanaansa siksi, että sitä laiminlyötäisiin, vaan jotta me kuuntelisimme ja käsittelisimme sitä sekä oppisimme sen, mikä meille luonnostaan on tuntematonta.
Martti Luther, En minä kuole-vaan elän, Aurinko Kustannus ja Arkki-kirjat, 2016. WA 43, 314.