Miksi vanhoillislestadiolaiset haluavat kuulua liikkeeseensä? Tämä kysymys lienee ainakin käväissyt monien suomalaisten mielissä viime aikoina. Kysymykseen pyrki, ainakin osittain, vastaamaan myös ateistiksi ja feministiksi ilmoittautunut toimittaja Miina Supinen Image-lehdessä julkaistussa kolumnissaan. Siinä hän määritteli vanhoillislestadiolaisuuden ”eristyneeksi ja pelottavan elinvoimaiseksi lahkoksi”, jonka naisjäsenet ”viettävät elämänsä pysyvän Tukholman syndrooman vallassa”. Wikipedian mukaan ”Tukholma-syndrooma on arkikielinen nimitys psykologiselle tilalle, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa”.
Allekirjoittaneen on vaikea tunnistaa Supisen kolumnista hengellistä kotiaan. Samoin monista muista viime vuosina julkisuutta saaneista kuvauksista. Minulle se on näyttäytynyt ja näyttäytyy ennen kaikkea tavallisten ihmisten arkisena kristillisyytenä, jonka tärkein sisältö on Jumalan täydellinen anteeksiantamus ja rakkaus. Se on tarjolla jokaiselle joka hetki. Tämä anteeksiantamus puolestaan ohjaa välttämään pahaa ja elämään oikein.
Tätä negatiivisten uutisten alle hukkunutta puolta haluan jatkossa silloin tällöin valottaa täällä. Näin sanoessani en halua millään tavoin kieltää tai vähätellä vaikkapa seksuaalisen hyväksikäytön tai hengellisen väkivallan uhrien kokemuksia. Haluan kuitenkin nostaa rinnalle positiiviset kokemukset, koska ajattelen, että myös niillä on oikeus tulla kuulluiksi.
Näkökulmaani voinee kutsua myös konservatiiviseksi eli säilyttäväksi. Tämä ei tarkoita sitä, että kieltäisin avoimen keskustelun tarpeen. Kannatan sitä lämpimästi. Keskustelu ja uudistaminen sisältävät kuitenkin aina sen riskin, että ”lapsi voi mennä pesuveden mukana”. Voimme heittää menemään jotain hyvin tärkeää, kun emme tiedosta sen arvoa. Sitten harmittaa. Näin voi käydä erityisesti silloin, jos käsiteltävään asiaan suhtaudutaan ylimielisesti.
Tästä vaarasta olen huolissani. Toivon, että vanhoillislestadiolaisuus säilyy edelleen herätysliikkeenä, joka kehottaa kääntymykseen synnistä ja epäuskosta ja joka julistaa katuville armoa. Näin toivon, koska uskon tällaisen julistuksen tarjoavan yhä kestävimmät vastaukset kuoleman ja syyllisyyden kanssa kipuileville. Myöskään niin sanottuihin ”armoneuvoihin” ei kannattaisi suhtautua ylimielisesti, koska minusta nekin oikein ymmärrettyinä todella suojelevat elämää ja auttavat pysymään lähellä Kristusta.
Olen 25-vuotias Helsingissä asuva teologian opiskelija. Ryhtymällä tähän hommaan haluan omalta pieneltä osaltani rohkaista tavallisia vanhoillislestadiolaisia kertomaan avoimesti uskostaan. Meillä on valtavan valoisa, toivorikas ja lohdullinen sanoma vietävänä. Ei siis kätketä kynttilää vakan alle, siitähän Raamattukin varoittaa. Näin toimimalla ehkäisemme todennäköisimmin myös ennakkoluulojen syntymistä.
Kirjoituksiani ei tule missään tapauksessa ymmärtää herätysliikkeen virallisiksi kannanotoiksi. Ne ovat vain vanhoillislestadiolaisen yksilön kertomuksia, kokemuksia ja ajatuksia.
Tähän hommaan ryhtyminen jänskättää melkoisesti, koska tiedän aihepiirin herättävän voimakkaita tunteita. Toivon asiallista ja kiihkotonta keskustelua!
Susi ja lammas teemaan minulla ei muuta lisättävää, kuin mitä Paavali sanoi:
Joonalle seuraava psalmi matkaevääksi:
Ajattelin tuoda toisen kulman tuohon susi-lammas asetelmaan. Itselleni tuo susi merkitsee ihmistä, joka on muuta kuin oikeasti on. Itse ajattelen tällaisen ihmisen menettäneen inhimillisyyden. Hän manipuloi käyttäen hyödyksi muiden hyväuskoisuutta ja sitä kautta tekee toraa muiden ihmisten välille tuntematta tekevänsä väärin. Yleensä tällaisen ihmisen ympärillä ei tajuta ennen kuin itse joutuu kohteeksi, niin hyvä esitys on. Tällä en viittaa nettikeskusteluun, jossa keskustelijan tilasta ei näköhavaintojen puutteen takia voi oikeastaan sanoa yhtään mitään, vaikka torahampaat viesteissä näkyisikin. Itse oletin Juha Heinilän viittaavaan tällaiseen käytökseen netissä.
Jussi Tynkkynen
Kylläpä sanoitit niin hyvin tuon, että oli pakko ottaa melkein koko kommenttisi tuohon. Musta tuntuu joskus todella pahalta, kun toisten toimesta mitätöidään minun usko, jota on kyllä koeteltu rankasti. Jotkut heittää ihan pyhäkoulutasoista argumenttii ja sitt he ovat oooopillisii. Ja toiset saattaa olla lukeneetkin tosi paljon ja eläneet erämaassakin uskoaan. -Kiitos Jussi.
Uskon, että moni negatiivinen myllytys vl-liikettä kohtaan generoituu sen toiset poissulkevasta seurakunta- ja pelastuskäsityksestä. Koska vl-liike on kuitenkin kirkon sisällä, kuvautuu tämä käsitys monelle vastenmielisenä ja jopa kaksinaamaisena. Toivoisinkin Joona, että tätä pelastuskäsitystä ja sen perusteita käsittelisit jossakin tulevista bolgeistasi. Jään mielenkiinnolla odottamaan ja tervehdin ilolla tätä avausta.
Maunun puheeksi ottamaa pelastuskäsitystä on mielestäni hankala käsitellä irrallaan ajatuksesta, joka ilmaistaan jo luterilaisessa tunnustuksessa ja kirkkokäsityksessä. Ajatus todellisista uskovista tulee koko ajan esiin pietistisessä kirjallisuudessa, joskaan yhden liikkeen puitteissa sitä ei liene näin tarkkaan määritelty muualla.
Kiitoksia kaikille kannustuksista ja melko maltillisista puheenvuoroista!
Joitakin kommentteja:
Tarja Aarnio kirjoitti:
Olen jutellut melko monen vl-naisen kanssa heidän asemaansa koskevasta julkisesta keskustelusta. Aika moni on kertonut kokevansa sen todella alentavaksi, holhoavaksi ja loukkaavaksi.
Moni vl-nainen on kertonut kokevansa, että ulkopuoliset yrittävät määritellä, miten heidän tulee elää. Sen lisäksi he vielä leimaavat näiden naisten elämänvalinnat – heiltä lupaa kysymättä – aivopesun ja alistamisen tulokseksi.
Usein on vaikea paikka nähdä jonkun toisen elävän aivan eri tavalla kuin itse elää. Tällöin on houkuttelevaa turvautua kyökkipsykologiaan, kuten Miina Supinen tekee, ja selittää erilaisuus vaikkapa jollain populaarilla ”syndroomalla”. Se on houkuttelevaa, koska tällä tavoin voi selittää kerralla kaiken. Ikävä kyllä juuri siksi se ei loppujen lopuksi selitä juuri mitään. Jääpähän vain näppäräksi retoriseksi tempuksi.
Kannattaa uskoa, että ihmiset voivat ihan omasta tahdostaan elää niin kuin elävät vaikka se olisikin aivan erilaista kuin oma elämä. Kannattaa pitää ihan oikeasti avoimena myös se mahdollisuus, että he saattavat olla oikeassa ja minä väärässä.
1 Piet 4:4
Nyt he kummeksuvat sitä, että te ette enää riennä heidän kanssaan samaan riettauden virtaan, ja syytävät herjauksiaan
Sonja Ottavainen kirjoitti:
Jos luet hiukan lainaamasi kohdan yläpuolelta, huomaat, etten pelkää avointa keskustelua. Jos pelkäisin, tuskin olisin tullut tänne.
Kirjoitan: ”Näkökulmaani voinee kutsua myös konservatiiviseksi eli säilyttäväksi. Tämä ei tarkoita sitä, että kieltäisin avoimen keskustelun tarpeen. Kannatan sitä lämpimästi.”
Eli ajatukseni on se, että avoin keskustelu on erittäin hyvä ja tärkeä asia, mutta ei kuitenkaan erehtymätön tapa totuuden löytämiseksi. Keskustelu voi avoimuudestakin huolimatta erehtyä lopputulemassaan. Historiassa on tästä esimerkkejä.
Sonja:
Totta on, että olen mies ja nuorikin vielä.
No, jos olisin vanhempi, vaikkapa 65-vuotias rovasti, olisinko sitten vakavastiotettavampi keskustelukumppani? Luulenpa, etten. Sitten sanottaisiin, että olen osa patriarkaattia ja olen tullut tänne vain propagoimaan sen puolesta.
Entä jos olisin 25-vuotias nainen? Silloinkin joku voisi sanoa, että olen niin nuori, kokematon ja pahasti tuon Tukholma-syndrooman kourissa, että kuka sen juttuja uskoo.
No, jos olisin 55-vuotias 18-lapsisen perheen äiti? Olisinko sitten uskottava?
Tuskin jäätäisiin silloinkaan sanattomaksi. Silloin voisi väittää, että olen Tukholma-syndrooman aivopesemä sekä vanha ja katkeroitunut. Siksi yritän pitää kiinni vanhasta, jottei vain nuorempi polvi pääsisi helpommalla kuin minä.
Aina siis löytyy itse kustakin tekijöitä, joiden perusteella voi ajatella, että hän on väärä ihminen lausumaan mielipidettä tuosta asiasta. Löytäisin minäkin, jos haluasin. Mutten halua.
Sellaisessa on nimittäin kyse ad hominem-argumentaatiovirheestä.
Keskitytään siis asioihin, ei ihmisiin.
Joonalta:
”Kannattaa uskoa, että ihmiset voivat ihan omasta tahdostaan elää niin kuin elävät vaikka se olisikin aivan erilaista kuin oma elämä.”
Eihän siinä jos ja kun asioita tehdään omasta tahdosta, silloinhan ei alistuta kenenkään tai millekään säännölle. Mutta jos ajattelee esimerkiksi ehkäisykieltoa. Jos asia olisi täysin vapaaehtoinen ja omasta tahdon alainen asia, joka toisessa saarnassa EI tarvitsisi muistuttaa asiasta. Esimerkiksi viime kesän suviseuroissa puhuja pelotteli myllynkivivertauksella ehkäisijöitä. Tällöin nämä puheet omasta tahdosta eivät oikein vakuuta.
”Kannattaa pitää ihan oikeasti avoimena myös se mahdollisuus, että he saattavat olla oikeassa ja minä väärässä.”
Missä asiassa oikeassa tahi väärässä? Siitäkö tässä perimmiltään onkin kyse?
Joona Korteniemi:
Näinpä juuri, tämä on hyvin sanottu. Mutta tämän kai pitäisi olla sama asia myös päinvastoin kuin tarkoitat? Ei siis pitäisi tuomita epäuskoisiksi ihmisiä heidän elintapojensa perusteella, vaikka omistaisi TV:n ja katsoisi sitä, käyttäisi korviksia, meikkaisi, kuuntelisi kevyttä musiikkia tai vaikkapa rockia. Tai vaikkapa laulaisi ja jopa tanssisi, mutta eläisi muutoin kristillisen säädyllisesti vahingoittamatta luontoa sekä loukkaamatta ja vahingoittamatta lähimmäisiään.