Miksi vanhoillislestadiolaiset haluavat kuulua liikkeeseensä? Tämä kysymys lienee ainakin käväissyt monien suomalaisten mielissä viime aikoina. Kysymykseen pyrki, ainakin osittain, vastaamaan myös ateistiksi ja feministiksi ilmoittautunut toimittaja Miina Supinen Image-lehdessä julkaistussa kolumnissaan. Siinä hän määritteli vanhoillislestadiolaisuuden ”eristyneeksi ja pelottavan elinvoimaiseksi lahkoksi”, jonka naisjäsenet ”viettävät elämänsä pysyvän Tukholman syndrooman vallassa”. Wikipedian mukaan ”Tukholma-syndrooma on arkikielinen nimitys psykologiselle tilalle, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa”.
Allekirjoittaneen on vaikea tunnistaa Supisen kolumnista hengellistä kotiaan. Samoin monista muista viime vuosina julkisuutta saaneista kuvauksista. Minulle se on näyttäytynyt ja näyttäytyy ennen kaikkea tavallisten ihmisten arkisena kristillisyytenä, jonka tärkein sisältö on Jumalan täydellinen anteeksiantamus ja rakkaus. Se on tarjolla jokaiselle joka hetki. Tämä anteeksiantamus puolestaan ohjaa välttämään pahaa ja elämään oikein.
Tätä negatiivisten uutisten alle hukkunutta puolta haluan jatkossa silloin tällöin valottaa täällä. Näin sanoessani en halua millään tavoin kieltää tai vähätellä vaikkapa seksuaalisen hyväksikäytön tai hengellisen väkivallan uhrien kokemuksia. Haluan kuitenkin nostaa rinnalle positiiviset kokemukset, koska ajattelen, että myös niillä on oikeus tulla kuulluiksi.
Näkökulmaani voinee kutsua myös konservatiiviseksi eli säilyttäväksi. Tämä ei tarkoita sitä, että kieltäisin avoimen keskustelun tarpeen. Kannatan sitä lämpimästi. Keskustelu ja uudistaminen sisältävät kuitenkin aina sen riskin, että ”lapsi voi mennä pesuveden mukana”. Voimme heittää menemään jotain hyvin tärkeää, kun emme tiedosta sen arvoa. Sitten harmittaa. Näin voi käydä erityisesti silloin, jos käsiteltävään asiaan suhtaudutaan ylimielisesti.
Tästä vaarasta olen huolissani. Toivon, että vanhoillislestadiolaisuus säilyy edelleen herätysliikkeenä, joka kehottaa kääntymykseen synnistä ja epäuskosta ja joka julistaa katuville armoa. Näin toivon, koska uskon tällaisen julistuksen tarjoavan yhä kestävimmät vastaukset kuoleman ja syyllisyyden kanssa kipuileville. Myöskään niin sanottuihin ”armoneuvoihin” ei kannattaisi suhtautua ylimielisesti, koska minusta nekin oikein ymmärrettyinä todella suojelevat elämää ja auttavat pysymään lähellä Kristusta.
Olen 25-vuotias Helsingissä asuva teologian opiskelija. Ryhtymällä tähän hommaan haluan omalta pieneltä osaltani rohkaista tavallisia vanhoillislestadiolaisia kertomaan avoimesti uskostaan. Meillä on valtavan valoisa, toivorikas ja lohdullinen sanoma vietävänä. Ei siis kätketä kynttilää vakan alle, siitähän Raamattukin varoittaa. Näin toimimalla ehkäisemme todennäköisimmin myös ennakkoluulojen syntymistä.
Kirjoituksiani ei tule missään tapauksessa ymmärtää herätysliikkeen virallisiksi kannanotoiksi. Ne ovat vain vanhoillislestadiolaisen yksilön kertomuksia, kokemuksia ja ajatuksia.
Tähän hommaan ryhtyminen jänskättää melkoisesti, koska tiedän aihepiirin herättävän voimakkaita tunteita. Toivon asiallista ja kiihkotonta keskustelua!
Susi ja lammas asuvat aina samassa persoonassa. Ikävä kyllä.
Puhe susien ja lampaiden tiukasta sosiologisesta erottelusta tuo mieleen muistaakseni Melanie Kleinin alun perin lanseeraaman käsitteen skitsoparanoidinen positio.
Myös herätysliike ja/tai sen kriitikot/siitä eronneet voivat köyttää itsensä (sosiaali)psykologisessa mielessä tiukkaan skitsoparanoidiseen positioon. Joonan blogi nähdäkseni edustaa tietä pois tästä jyrkkärajaisesta mustavalkoisesta ajattelusta, joka on vaivannut keskustelua vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä: Avoimesti mutta teologisesti konservatiivisesti.
Vaikka usein olenkin Joonan kanssa eri mieltä, on minusta erinomaista että hän (viimein ) ryhtyi pitämään blogia täällä. Dialogi on juuri se, mitä tulehtuneessa tilanteessa tarvitaan. Voimia Joonalle, toivottavasti molemminpuolinen keskustelu ei jää pelkästään tähän vaan tämä olisi vasta esimakua.
Sellainen ajatus tuli mieleen, että vaikka Joona pitääkin blogia, hänen tehtävänsä ei ole välttämättä kommentoida ihan kaikkea mitä blogiin kirjoitetaan. Voimathan sellaisessa loppuvat.
Minusta vertaus Tukholman syndroomaan ei vl-liikkeen kanssa osu kohdalle siksi, etteivät naiset ole pelkästään uhreja ja miehet vallankäyttäjiä. Yhteisön valtaa (ja vastuuta) käyttävät liikkeessä kaikki ja sen uhreina ovat tietyllä tavalla kaikki. Toki suurempi vastuu on niillä joilla on enemmän valtaa.
Juha Heinilä:
Siksi, että sinulle ja koko sosiaaliselle piirillesi on pienestä pitäen opetettu että liikkeeseen kuulumaton joutuu Kadotukseen? Vl-liikkeessä on erittäin vaikea tehdä rationaalista pohdiskelevaa päätöstä kuulumisesta. Ja vaikka sellaisen saisit itse tehtyä, jäät sekä liikkeeseen kuuluvien läheistesi sosiaalisen piirin ulkopuolelle että heidän näkemyksensä mukaan Jumalan valtakunnan ulkopuolelle. En ole varma, ymmärsinkö retorisen kysymyksesi oikein…
On todella upeaa monessakin mielessä, että Joona on ryhtynyt blogistiksi täällä. Muistelen, että Hautamäen Aimolla oli muutama blogikirjoitus täällä jokin vuosi sitten, mutta hänhän ei uskaltautunut keskusteluihin. Kun luin kommentteja tähän avaukseen, paria inhottavaa ”susi-lammas” -kommenttia lukuunottamatta kommentit ovat positiivisia ja kannustavia, joten Joonalla on hyvä lähtökohta jatkaa blogikirjoittamista täällä.
Ymmärrän hyvin, että tuo oli sinulle tärkeää ilmoittaa ja korostaa. Toivon todella että sinulle ei tule vaikeuksia yhteisön suunnalta niinkuin monille on tullut. Mutta jos tuleekin, toivon ja uskon sinun kestävän myös kahdensuuntaisen kritiikin. Onnea ja menestystä!
Toivottavasti tämä blogi auttaa kirjoittajia huomaamaan, että lestadiolaisuudessa on muutakin kuin pedofiilejä, lakia pakenevia saarnaajia ja miesten valtaan alistettuja synnytyskoneita.
Seurakuntaoppikaan ei kerro kaikkea liikkeen olemuksesta, vaikka se eräänlaista pietismin radikalismia edustaakin. Täällä K24:ssa ovat muutkin rajanneet pelastuksen vain omaan yhteisöönsä ja omiin opinkäsityksiinsä. Ei ole pitkä aika siitä, kun Juhan Blogissa muuan vieras siloitteli tietä kadotukseen yhdelle sun toisellekin.
Minusta Juha Heinilä ei vihjaillut epämääräisesti, vaan lausui varsin selvän totuuden ilmapiiristä, jossa elämme K24:ssa
Hyvä juttu Joona, kunhan et ajattele, että vain teillä on valtavan valoisa, toivorikas ja lohdullinen sanoma tarjottavana. Näin on kaikilla, jotka saman Kiristus-sateenvarjon alla vaeltavat ja haluavat jakaa saamansa kaikille.
K24:n ylläpito
Ja kuitenkin K24n ylläpidon hyväksymä pitkäaikainen blogisti Juha Heinilä:
Meistä jokainen K24n lukija olemme jo pitkään aikaan osanneet ymmärtää, että K24n ylläpidon säännöt/ohjeistukset eivät koske kaikkia.
Olisi tosi hienoa, jos K24n pitkäaikainen blogisti Juha Heinilä kertosi – koska väittää kommentissaan, että
– ketkä ovat nämä ”temmeltävät sudet” tonteillanne ?
Minä myös kaipaisin Juha Heinilältä selvitystä näistä susista ja lampaista. Tuollainen vihjailu on todella asiatonta.
Tarjalle ja Jussi-kaimalle. Rohkenen epäillä, ettei Juha Heinilä tule selittämään sanomisiaan, mutta kaikkihan me tiedämme mistä on kysymys. Tällainen vihjailu on valitettavan yleistä täälläkin. Yleensä ns. tosiuskovaiset (vanhauskoiset) tarkoittavat sanoa tällä, että jos joku ei usko juuri niinkuin hän sanoo tai kuten hän itse ajattelee uskovansa, sellainen ihminen on susi lammasten vaatteissa ja raateleva susi tosiuskovaisten lammaslaumassa. Näillä ns. tosiuskovaisilla on taipumus ja pyrkimys tuomita kaikki inhimillisyys, ihmisten erilaisuus ja ylimalkaan kaikki inhimillinen elämä synniksi ja uskon ulkopuolelle. Inhimillisten tunteiden tunteminen ja niistä kirjoittaminen on heidän mielestään aina syntiä ja synnillistä.