Missä ovat ja miten voivat esikoislestadiolaiset naiset? Vanhoillislestadiolaiset naiset esittelevät kotejaan ja näkemyksiään naistenlehdissä. He voivat valita, irrottautuvatko liikkeestä, kokevatko perinteisemmän naisen roolin omakseen vai haluavatko he muuttaa liikettä. He voivat halutessaan toimia pappeina. Naisten välinen solidaarisuus liikkeen sisällä on liikuttavaa. Ja kaikesta voi puhua myös julkisesti. Vanhoillislestadolaisuudesta irtautuneista kootaan kirjaa.
Useille ihmisille lestadiolaisuus, vanhoillisuus tai esikoisuus, sama asia. Vuonna 2000 lestadiolaisten yhdistysten edustajat oli kutsuttu koolle yliopistolle uskontotieteen laitoksen kutsumina. Koska perinteet ja opetusten painopisteet vaikuttivat niin samanlaisilta, joku kysyi, eivätkö he voisi tehdä yhteistyötä. Muut kieltäytyivät vaivautuneesti tarjouksesta, paitsi Rauhan Sana-ryhmä olisi harkinnut asiaa.
Vanhoillislestadiolaisuus on suurin ryhmistä, sen jälkeen tulee esikoislestadiolaisuus. Jäsenmäärää on vaikea arvioida, koska on jäsenmaksun maksaneita (joiden määrä on ilmeisesti laskussa) ja niitä, jotka ovat mukana, mutta eivät ole virallisesti jäseniä. ”Kirkkohistoriassa esikoislestadiolaisia on kuvattu esikoisten seurakunta-käsitteen ja rigorististen, yksinkertaisten elämäntapojen korostajana. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten esikoiset vaalivat Laestadiuksen opetuksia. Esikoislestadiolaisuus on useille vielä tuntematon.” (Paneelialustuksesta 6.3.2000).
Esikoisuutta leimaa erityisesti naisiin kohdistuvat tavat. Niitä kuvataan niin, että ”yhtenäiset tavat eivät pelasta ketään, mutta ovat osa hengellistä identiteettiä.” Vielä siihen aikaan kuin minä kävin seuroissa 1990-luvun loppupuolella naisilla oli pitkät hiukset, ne pidettiin kiinni, ei käytetty meikkiä eikä koruja, ei värjättu hiuksia eikä otettu kiharoita. Naiset käyttivät hametta ja huivia ainakin seuroissa. Vanhoillisten seurat näyttävät minusta naisten suhteen niin vapaamielisiltä. Lapsena jossain vaiheessa pidin hametta koulussa joka päivä, liikuntatunneille sain vaihtaa tarvittaessa housut, ja kuljin pakkasellakin huivi päässä niin, että otsaa palelsi. Seuroissa miehet hoitivat kaiken julistuksen ja laulunjohtamisen (ilman säestystä). He hoitivat enimmäkseen myös sielunhoidon. Saarnaajia ei koulutetttu, heidät valittiin nöyryyden ja esimerkillisen elämän perusteella. Hallintoa hallitsivat miehet. Naisille oli määritelty sopivat ammatit, ja opiskelun ja työn edelle meni äitiyden kutsumus, jos Luoja katsoi parhaaksi antaa lapsia.
Teologian opintojeni aikaan veimme kummilapsellemme lahjaksi ristin, ja saimme kuulla kotona juhlassa korvat punaisina saarnaajan ilmiselvästi meille osoitettua puhetta korujen maailmallisuudesta. Konfirmaatiomessussa edelleen esikoislestadiolaiset saarnasivat toisilleen synnit anteeksi ennen ehtoolliselle menoa. Eikö ehtoollinen olekaan kaikille yhteyden ateria, kiitosateria, muistoateria ja anteeksiantamuksen ateria? Niin olen pappina sadoille rippikoululaisille opettanut.
Kun luin teologiaa 1994-2000, kanssani opiskeli samaan aikaan kolme esikoislestadiolaista miestä. Yksi ei jatkanut maisteriksi saakka, yksi irtaantui liikkeestä ja toimi pappina eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Yksi ensin erotettiin saarnavirastaan, ja pappina toimiessaan hän itse erosi liikkeestä. Hän on kertonut, että opillisten eroavaisuuksien, erityisesti sakramentti- ja seurakuntaopin tähden hän ei voi palata liikkeeseen edes nyt eläkkeellä ollessaan. Erään saarnaajan poika valmistui papiksi, tavatessani hänet hän sanoi, ettei käy seuroissa eikä häntä pyydetä sinne puhumaan. Eräs paikallisseurakunnassa toimiva ”tavallinen” miespappi on joidenkin esikoisten eräänlainen luottopappi. Hän kertoi, että hän pitää kyllä puheensa toimituksissa, ja siihen perään saarnaaja puhuu oman opetuksensa päälle.
Mikäs minä olen vanhoja muistelemaan. Kotimaa-lehdestä toimittaja Jussi Rytkönen onkin todennut minulle, että tietoni eivät ole merkittäviä, koska enhän ole enää lestadiolainen. Jos jotain muutosta tapahtuu, se kiinnostaa. Niinpä, vanhoilliset ovat onnekkaita, erityisesti naiset, he ovat päässeet prosessiin! Kun julkaisimme toimitetun kirjan hyväksikäytöstä, saimme useita yhteydenottoja esikoislestadiolaisilta uhreilta ja selviytymässä olevilta. Käännyin usean hiippakunnassa ylimpien vaikuttajien puoleen, voisiko asialle tehdä jotain. Sain tietää, että esikoislestadiolaisuus perustuu yhdistystoimintaan. Sen sisältö on uskonnollinen, se on sisällöllisesti osa kirkon toimintaa, mutta kuten muidenkin yhdistysten suhteen, sen sisäisiin asioihin ei voi mennä puuttumaan ulkoapäin. Ellei keskustelu nouse julkiselle tasolle, ja sitä kautta asioita voida kommentoida julkisesti ja saada aikaiseksi keskustelua ja yhteisneuvotteluja.
Joulukuussa minutkin kutsuttiin esikoislestadiolaisista irtaantuneiden tapaamiseen, ”tuhlaajamessuun”. Sinänsä hyvä ajatus jakaa kokemuksia, ja onhan taustayhteisössämme myös paljon hyvää, ja ainakin se on antanut ajattelemisen aihetta ja virikkeitä läpi elämäni, mutta mistä nimitys ”tuhlaajapojat ja –tyttäret”? Sisältääkö se ajatuksen, että pitäisi kuitenkin palata ”esikoisten seurakuntaan, Jeesuksen opetuslapsistaan perustamaan seurakuntaan, johon kaikkia autuutta kaipaavia johdatetaan.” (paneelialustuksesta). On minuakin aika ajoin pyydetty, suostuteltu ja uhkailtu takaisin, että toivottavasti ainakin ennen kuolemaani saan armon palata… Mutta olisinko valmis tekemään parannusta pappeudestani. Pyytämään anteeksi, että sielunvihollinen perkele minut houkutteli väärälle tielle papiksi (kuten eräs yhteyttä ottanut esikoislestadiolainen kirkkovaltuutettu, Itsensä ”piispojen kaveriksi esittänyt” asian ilmaisi), ja onneton olen kaiken lisäksi vielä nainen!
Minusta sekä vanhoillis- että esikoislestadiolaisilla naisilla pitäisi olla vapaus valita ulkonäköönsä liittyvät asiat, kuten myös opinnot ja harrastukset omien kiinnostusten ja lahjojen mukaan.
Myös kirkko menettää tässä: lestadiolaiset naiset ovat saaneet vahvan hengellisen perinnön. Jos joku on kiinnostunut teologiasta, ja haluaisi toimia pappina, hän voisi palvella koko kirkkoa.
Pentti:
”Joona, alkoholista ja sen haitoistahan keskustellaan jatkuvasti.”
Niinkö? Seuraan mielestäni aika montaa mediaa ja väittäisin, että jos suhteutetaan siihen kuinka valtava yhteiskunnallinen ongelma alkoholi on, keskustelu on aika mitätöntä. Varsinkin jos vielä verrataan siihen, kuinka paljon medioissa on viime vuosina puhuttu lestadiolaisuudesta + muista perinteisistä uskonnollisista yhteisöistä.
”Mutta ei täällä. Täällä keskustellaan uskonnoista.”
Arvioisin myös kirkollisen median tilan terveemmäksi, jos keskustelu pyörisi enemmän vaikkapa alkoholi-, seksi- tai viihdekulttuuriin ongelmallisuudessa kuin esimerkiksi siinä, minkä verran herätysliikkeille voidaan antaa tilaa kirkossa.
”Asetat ”alkoholin haitat” ja ”lestadiolaisuuskeskustelun” toisiaan vastaan aivan suotta.”
En aseta vastakkain. Tulkitset minua väärin. Molemmista voidaan keskustella. Mutta jos suuremmat asiat saavat kokoonsa nähden liian pienen painoarvon ja pienemmät saavat kokoonsa nähden liian suuren painoarvon, se ei kerro hyvää yhteiskunnan tilasta. Ja jos keskustelu on vielä poleemista ja pintapuolista, on tilanne vielä huolestuttavampi.
Sellaisia ihmisiä, jotka säilyttävät suhteellisuuden- ja todellisuudentajun on tavattu kutsua viisaiksi.
Ensinnäkin. Me huomataan medioista ja muualtakin niitä asioita joita me halutaan huomata. Toiseksi. Esim. sisäministeri Räsänen on mielestäni puhunut enemmän alkoholista kuin lestadiolaisuudesta. Onhan sekin jo jotain. On kyse kuitenkin korkeista päättävistä elimistä. Lestadiolaiskeskustelu on pysynyt kuitenkin uskonnollisen keskustelun kentällä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (Me Naiset, Voima etc).
Epäilemättä arvioisit. Voidaan olla montaa mieltä siitä onko kirkon tehtävä olla moraalinvartija vai armonvälittäjä. Ehkä jopa kumpaakin?
Eikö keskustelu julkisuudessa ole aina pintapuolista, puhuttiin mistä vain? Mielestäni netissä käyty/ käytävä keskustelu lestadiolaisuudesta on ollut hyvinkin syvällistä. Suorastaan niin syvällistä kuin mahdollista.
Joonan asialista on kuin kristillisellä liitolla vanhaan hyvään aikaan: alkoholi, seksi ja abortti (+viihde).
Katrin sekä Vuokon kommentit olivat hyviä. Henkilökohtaisesti minusta jokaisella naisella tulee olla ehdoton oikeus olla meikkaamatta ja tehdä vaikka perä perää kymmenen lasta huivi päässä niin halutessaan. Sitä ei saa moralisoida tai tuomita. Mutta jos niistä tehdään autuuden tai ryhmänjäsenyyden ehto, kuten vl-liikkeessä tai esikoislestadiolaisuudessa on tehty, silloin ollaan hyvin lähellä hengellistä väkivaltaa.
Haloo Joona. Ei vl-liikkeen ongelmien ratkaisemiseen käytetä paljon ruutia Susta vaan tuntuu siltä, kun et haluaisi (ehkä) aiheesta keskusteltavan ollenkaan. Helpompi on puhua ongelmasta, joka ei koske itseä, vai?
Sitä paitsi, kukas se tekikään tutkimuksen tahi jonkun gradun, jonka mukaan vl-liikkeestä eroavat sortuvat aika usein alkoholismiin? Täh? Ihminen, joka on kyllä kuullut alkoholin haitoista ja synnillisyydestä ikänsä ja käy niin, miten mahdollista? Siksi Joona ystäväiseni, että kun joutuu tai haluaa jostain syystä lähteä vl-liikkeestä, se on useimmiten ihan järkyttävä kriisi, joka jo itsessään ILMAN MINKÄÄNMOISTA TUKEA LÄHEISILTÄÄN, voi aiheuttaa jos minkämoista ongelmaa.
Ja sitten kun vielä lähtee läheisten ääneen lausuttejen etukäteisepäiltyjen saattelemana, että kohta sulla on sitten kuvioissa alkoholit ja muut. Ja jos se ei vielä johtanut maisteluihin, niin vielä jälkeenpäinkin jotkut saattavat kysellä lähtijän läheisiltä, että onko tyyppi alkanu juomaan. Tällaiset juorukyselyt sitten saapuvat jonain päivänä lähtijän korviin. Tällaista on tapahtunut vaikka kuinka.
Kuka siis auttaa vl-liikkeestä lähtijää, jolla ei ole liikkeen ulkopuolella sosiaalista verkostoa ollenkaan, kun sellaista ei ole koskaan saanut edes luoda? Terapeutit? Alkoholi? Se on ainakin varmaa, ettei yksikään vl-ihminen, koska hän on sitä mieltä, että ”mitä lähti?” ja ”alamäki alkaa, kun ”uskonsa” kieltää”. Empatiaa ja sympatiaa huokuu vain liikkeen omille jäsenille, jonkun verran ”puhtaasti” ulkopuolisille, kaikkein vähiten jos ollenkaan liikkeestä lähtijöille. No on tässäkin asiassa, niiin kuin muissakin, poikkeuksia, ei kaikki vl-ihmiset ole mainitun kaltaisia. Muttta liian moni on ja näitä jälkiä on järkyttävää katella ja seurata
Katrilta:
”Minusta sekä vanhoillis- että esikoislestadiolaisilla naisilla pitäisi olla vapaus valita ulkonäköönsä liittyvät asiat, kuten myös opinnot ja harrastukset omien kiinnostusten ja lahjojen mukaan.”
Vapauden saa, kun alkaa reippaasti tekemään mitä lystää ulkonäkönsä suhteen. Ja ihan ketään ei tarvitse peljätä. Siinäpähän lähtee valta vallanpitäjiltä, kun porukka ei vaan enää tanssi niitten pillien mukaan. En tarkoita tällä Raamattuun perustuvia syntejä, vaan höpösääntöjä, ihmisoppia, pönötyspykäliä. Tokihan näin on pitkälti jo tapahtumassa vl-liikkeessä. Miten lie asianlaita el-liikkeessä?
El liikekin on kyllä muuttunut liberaalimpaan suuntaan. Tätini hautajaisiin tulivat naiset paljain päin, hiukset nutturalla, kauniit, kalliit huivit käsivarrella. Ne asetettiin tuolin selkänojalle ruokailun ajaksi, mutta vasta sen jälkeen seuraavien saarnojen ajaksi päähän. Ennen niitä pidettiin kesät talvet kaupungilla liikuttaessa.
.Tätiparkani oli koko ikänsä kärsinyt kovista päänsäryistä pakkastalvina – huivi lepatteli niskassa, sitä ei voinut laittaa edes takin alle. Se ei sopinut. Ruukkukasveja ei pidetty, pihatkin olivat aika kukattomia, mutta käytävät hienosti haravoidut. Hautajaisiin ei tuoda kukkia vielä tänäänkään. Vaatteita sai kyllä olla paljon ja hyviä ja erilaisia taidokkaita nutturoita. Kauneimmat ja suurimmat talot olivat esikoisten kotikaupungissani niin ja ne miesten autot.
En nähnyt koulussa ainuttakaan Disneyn piirrettyä, koska minun piti olla solidaarinen serkulleni ja kenellekään emme koskaan hiiskuneetkaan siitä, että tätini mies kävi meillä ahkerasti katsomassa tv:stä kaikki rakastamansa urheiluohjelmat. Kunnon el ei saanut harrastaa urheiluakaan.
Siis hiljan niissä tätini hautajaiseuroissa istui vainajan poika, miniä, pojan tytär ja poika perheineen ja kaksi vainajan tytärtä ja toisen poika. Saarnamiehet ( kolme kaikkiaan) aloittivat: Rakkaat Liisa, Maija ja Leevi. Poikaa, miniää, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia ei mainittu lainkaan, koska he liikkeestä eronneita, suruttomia ja syntisiä.
Tiedän, että Joona jo siellä miettii mitä vastaisi, mutta nämä el-liikkeen tavat ovat olleet ja osaltaan vielä ovat hyvin mielenkiintoiset – ja mielestäni vain tapoja. Missä ne syntyivät? saarnaajien päässä. Jeesuksesta, armosta ja ylösnousemuksesta en muista lapsuuteni seuroissa juuri puhutun – istuinhan isoäitini kanssa kirkossa sunnuntaisin ja vertailin näitä kokemuksia. El-väki kävi kirkossa ja ehtoollisella vain kerran vuodessa- juhannusseurojen yhteydessä ja luottopapin piti hoitaa messu.
Olin sukulaissuhteiden vuoksi nuorena lähellä liikettä, joka hyvin patriarkaalinen. Erittäin lahjakas serkkuni pääsi heittämällä Ateneumiin, mutta vanha saarnaaja tuli nuhtelemaan häntä ja taideopinnot piti jättää. Iltaisin piti tädille tunnustaa kaikki synnit, piti keksiä välillä. Olin piikalikkana usein juhannusseurojen aikaan ja heti huomautettiin jos joku vanha täti sanoi minulle vahingossa Jumalan terve, ei hän ole saanut meiltä syntejään anteeksi, hän on suruton. (Mutta kaatamani kahvi ja leivonnaiset kelpasivat, minä en) En moiti en arvostele, vain totean ja koen mielenkiitoisena ilmiönä sen, että yhden Lars Levi Lestadiuksen liikkeestä on maailmalla ainakin 7 eri versiota.
.
No, kun otetaan huomioon, miten alkoholi on ollut pitkään suomalaisten työikäisten miesten yleisin kuolinsyy, millainen moraalinen kuilu nykyiseen aborttilainsäädäntöön kätkeytyy ja millaista viihdettä on nykyisin alaikäistenkin saatavilla, niin olen valmis seisomaan tuon asialistan takana.
Olen samaa mieltä siitä, että uskonasioihin liittyviä eroja tulee aina käsitellä sielunhoidollisella herkkyydellä ja lempeydellä, ilman halveksuntaa, painostamista tai pelottelua. Jos sellaista ilmenee, on kyse hengellisestä väkivallasta (mikä on kyllä käsitteenä ikävän epämääräinen ja mielivaltaisesti käytetty).
Samalla tulee kuitenkin muistaa, ettei kukaan voi väittää yhteiskunnalliseksi oikeudekseen sitä, että muut hyväksyvät hänen elämänsä hengellisesti oikeaksi.
Jokaisella on oikeus lainsäädännön puitteissa pukeutua miten haluaa ja pitää itseään uskovaisena, kristittynä tai vaikka vanhoillis/esikoislestadiolaisena. Mutta raja tulee siinä, ettei kukaan voi velvoittaa muita hyväksymään omaa pukeutumistaan eikä pitämään itseään uskovaisena, kristittynä tai vanhoillis/esikoislestadiolaisena.
Se, että ihmiset voivat päätyä rajustikin erilaisiin maailmankatsomuksiin, kuuluu elämän tragedioihin ja on sellaisena hyväksyttävä. Voimme kuitenkin pyrkiä hoitamaan ristiriidat sillä tavoin sivistyneesti, että ystävyys-, perhe- ja sukulaissuhteet kuitenkin säilyvät.
Hengellisellä tasolla olen tietysti sitä mieltä, että on huonoa teologiaa pitää ihmistä epäuskoisena pelkän pienen pukeutumisjutun vuoksi. Mutta ihmisoikeusloukkauksena sellaistakaan ei mielestäni voi pitää.
Toisaalta Raamattu kuitenkin kehottaa kristittyjä tuomaan ilmi sydämessään asuvaa Kristusta myös oikealla pukeutumisella, kuten kaikella muullakin elämällä. Meikkaamisen, hiusvärin ja korujen välttäminen voi parhaimmillaan ohjata siihen. On kuitenkin totta, että elävän kristillisyyden tulee näkyy muussakin elämässä kuin vain vaimon hiuskuontalossa ja korvanipukoissa. Vaikkapa vaatimattomuutena sen talon ja isännän autonkin suhteen. Sellaista ainakin itse kannatan lämpimästi.
Miten alkoholikeskustelu liittyy tämän blogin aiheeseen?
Hyvä kysymys Elias
Zidbäckia ei paljon kannattaisi esikoislestadiolaisena pappina mainita, kuten olen jo aikaisemmin Laaksoselle kertonut. Hän oli Lahdessa virassa, ja tuli sitten mukaan liikkeeseen 2-3 vuodeksi. Viime vuosinaan hän löysi itselleen hengellisen kodin vanhoillislestadiolaisista.
Esikoisuus on perinteisesti ollut paljon opetukseltaan ja olemukseltaan heterogeenisempi yhteisö kuin vanhoillisuus. Ehkä jonkun verran rigoristisempi, mutta monessa suhteessa vapaampi järjestöelämältään.
Ehtoollioppikaan ei ainakaan 1980-luvulla poikennut mitenkään kirkon vastaavasta opetuksesta.Anteeksi todistaminen ennen ehtoollista lienee pikemminkin liittynyt siihen, mitä Jeesus sanoo riitaakumppanien sovinnosta: ”jätä lahjasi alttarille ja sovi ensin veljesi kanssa”. En näe siinäkään mitään konfliktia luterilaisen opetuksen kanssa.