[Erkki Hurtig] Eilen 26.10.2016 ilmestyneen Päivämiehen pääkirjoitus käsitteli perheväkivaltaa otsikolla: Perheväkivalta haavoittaa syvästi
Eilen 26.10.2016 ilmestyneen Päivämiehen pääkirjoitus käsitteli perheväkivaltaa otsikolla: Perheväkivalta haavoittaa syvästi
Kirjoitus paheksuu väkivaltaa, mutta ei sano, että kyseessä on rikos, josta on säädetty rangaistus. Tämä kirjoitus kuvaa hyvin sitä, miten SRK-kristillisyydessä yleensäkin suhtaudutaan eri väkivallan muotoihin, ja mihin toimiin ryhdytään kun sitä ilmenee. Väkivaltaa kyllä yleisellä tasolla paheksutaan, ja todetaan että se haavoittaa uhria.
Uhrille annetaan nykyään lupa puhua asioista, mutta mitään konkreettista neuvoa ei anneta siihen, miten väkivallan kierre saadaan loppumaan. Lähinnä kehotetaan pyytämään ja antamaan anteeksi. Mahdollinen rikosoikeudellinen vastuu jää huomiotta, tai siitä huolehtiminen jää lähinnä tekijän vastuulle, kuten hyväksikäyttöasioiden hoitamisessa on ohjeistettu, esim Päivämiehen pääkirjoituksessa 27.1.2010: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on synti ja rikos
”Rippisalaisuus on ehdoton… Asia on vakava ja ripittäytyjä ei voi jättää asiaa hoitamatta maallisen lain edessä… Kun Jumalan terveellinen armo sulattaa armahdetun sydämen, anteeksi saanut pitää huolen, ettei asia jää puolitiehen.”
Kun tämän viikon pääkirjoitus päättyy sanoilla ”Tämän lisäksi tarvitaan anteeksipyytämistä ja -antamista, sydämestä saakka sopimista”, se tarkoittaa vakiintuneen ja liikkeessä usein toistuvan opetuksen mukaan sitä, että asioista ei sen jälkeen saa enää puhua. Mikäli uhri tai joku muu ottaa asian esille, häntä syytetään anteeksiantamattomuudesta. Kun rikoslain määrittelemiä rikoksia hoidetaan pelkästään evankeliumilla/anteeksiannolla, niin käytännössä sillä suojellaan väkivallantekijää, joka säilyttää maineensa ja asemansa, ja uhrit jätetään tien oheen makaamaan Tällainen toiminta ei useinkaan pysäytä väkivallan kierrettä, vaan se jatkuu, ja tulee uusia uhreja.
Seksuaalinen, fyysinen ja hengellinen väkivalta ovat viime vuosina julkisen keskustelun ja uutisoinnin vuoksi nousseet esiin myös SRK:n piirissä. Kuitenkin vasta ulkoisen paineen vuoksi. Vanhat, kieroutuneet, käytänteet säilyvät silti liikkeessä niin kauan kuin niihin ei tosissaan puututa. Tärkeämpää kuin uhreista huolehtiminen on se, että tekijöillä säilyy maine ja asema.
Se että asioista vähän puhutaan, ja annetaan uhreillekin siihen lupa, on myönteistä kehitystä. Kun asiat tulevat laajempaan tietoisuuteen, on mahdollista, että korjaustakin voi tapahtua. Kuitenkin tämän viikon pääkirjoituksen kaltaiset viestit ovat lähinnä Pilatuksen käsien pesua. Jos väkivaltaan olisi suhtauduttu yhtä jyrkästi kuin esimerkiksi naispappeuteen, kirkkokuorossa laulamiseen tai television hankkimiseen, ongelmailmiö olisi tänä päivänä huomattavasti paremmin hallinnassa.
SRK-kristillisyyden suurin ongelma on hengellinen väkivalta, josta liikkeessä ei osata keskustella ollenkaan. Sen sanotaan olevan rakkaudellista ja raamatullista sielunhoitoa, jota ulkopuoliset (esim. kirkko) ja ulosheitetyt eivät voi ymmärtää. Hengellisen väkivallan uhreja on kymmeniätuhansia hoitokokousvuosilta ja niitä tulee myös koko ajan lisää. Uhreista ovat tietoisia liikkeen johto, mutta myös kirkkomme johto. Kukaan ei kuitenkaan tee mitään uhrien hyväksi, tai sen eteen että väkivalta loppuisi. Uhreja saatetaan kuunnella, mutta väkivaltaan ja sen rakenteisiin ei puututa.
Voidaanko näille asioille mitään? Ilmeisesti ei!
Torniossa 27.10.2016
Erkki Hurtig
P.s. Näin on hoidettu televisioasiassa tottelemattomia:
”Televisiokysymyksessä tottelemattomia tulee paikallisten yhdistysten tai SRK:n kerran tai kahdesti joko yksityisesti tai yleisessä kokouksessa puhutella. Elleivät nöyrry parannukseen, pidetään heitä pakanoina ja publikaaneina eikä heitä oteta rauhanyhdistysten jäseniksi. Tottelemattomia ei myöskään tervehditä Jumalan lasten tervehdyksellä.” – SRK:n vuosikokouksen pöytäkirja 1971.
Hurtig: ”Uhreista ovat tietoisia liikkeen johto, mutta myös kirkkomme johto. Kukaan ei kuitenkaan tee mitään uhrien hyväksi, tai sen eteen että väkivalta loppuisi. ”
Siinä, että po. lahkon johto ei tee asialle mitään, ei ole mitään ihmeellistä, mutta se, että Suomen ev.lut.kirkon johto tietää, eikä tee mitään, on todellakin häpeäksi koko kirkolle.
Sitten kun saisi vielä selväksi sen, mitä kirkon johto voisi ihan oikeasti tehdä, siis sellaista jolla olisi jotain konkreettista merkitystä, joka muuttaisi jotakin niin hyvä olisi. Ei kirkko ole mikään tuomioistuin, joka voisi määrätä yksittäisiä ihmisiä tai ryhmiä muuttamaan käyttäytymistä, määrätä sakkoja tai vankeutta tai vastaavaa. Ei kirkko voi uhata jäsenyydestä erottamisellakaan. Toki piispat ym. nokkamiehet voisivat pitää asiaa julkisuudessa esillä ja ilmaista paheksuntansa toimintakulttuurissa, mutta… Yleensä kiinteään ryhmään vaikuttaminen sen ulkopuolelta on aika toivotonta puuhaa ja yrityksetkin siitä menisi helposti jankkaamiseksi.
Itse olen sitä mieltä, että SRK-lestadiolaisuuteen on vuosikymmenten saatossa päässyt ydinoppeina olleiden ehdottoman oikeassa olemisen ja täydellisen kuuliaisuuden yhteistyönä / seurauksena kehittymään niin sairaita ja vinoutuneita uskonnollisia tulkintoja, ilmiöitä ja käyttäytymismalleja, että tilanteen korjaantumiseksi ei ole kuin yksi tie. Muutoksen täytyy tapahtua sisältä käsin. Ja se edellyttää, että jollekin avainpaikalle tarvitaan mies, kyllä mies, jolla on muutokseen aito halu ja tahto. Missä on siis liikkeen oma Gorbatshov? Toki siinä on silloin myös vallankaappausyrityksen vaara… Sitä odotellessa homma tulee jatkumaan entisellään, koska liikkeen sisällä ollaan aina oikeassa. Yksi vaihtoehto on se, että liikkeelle käymään kuten kommunismille. Se tulee sortumaan sisältä käsin. Siihen tarvitaan vain sopiva katalysaattori, joka sysää suuren pallon liikkeelle. Koska ja kuinka pian niin tulee tapahtumaan, on tietysti arvoitus. Ongelma vain on, että sitä odotellessa liian monen ihmisen elämä tulee menemään pilalle, tulemme näkemään vielä liian monta ikävää kohtaloa. Toki liikkeen johto yrittää kaikin voimin etsiä näitä katalysaattoreita ja pyrkii sammuttamaan ne heti alkuunsa, ettei niiden voima kasva hallitsemattoman suureksi.
Niin kauan kun johdolle, pakosta tai vapaaehtoisesti, sokean kuuliaista väkeä riittää, rakenteet pysyvät pystyssä ja muut voidaan dumpata pihalle. Onneksi emme ole uskonnon Pohjois-Koreassa, missä luopujia odottaisi karu kohtalo. Enkä tässä yhteydessä ollenkaan vähättele niitä perheen sisäisiä tuntemuksia ja seurauksia, kun toiset jatkavat liikkeessä ja toiset eivät. Ne aiheuttavat monelle suurta kärsimystä. Toinen jakolinja on mennyt ja tulee menemään maallikoiden ja ”oppineiden” (esim. papiston) kesken. Kun tähän yhdistetään palava oikeus olla aina oikeassa niin… Mutta se, että liikkeen parissa on papistoa, jotka eivät pysty analysoimaan omaa toimintaansa suhteessa liikkeen toimintatapoihin sekä pappisvirkaan liittyvään kirkkolainsäädäntöön kertoo minulle lähinnä vain siitä, kuinka syvälle ihmisen sisimpään menevää ja kuinka vaikutusvaltaista liikkeen toiminta itse asiassa onkaan. Se jotain sellaista ihmisen sisäänsä kaappaamaa hurmoshenkisyyttä, jossa ihmisen oma tahto / ymmärrys lentää ikkunasta pihalle. Ihminen aivan vapaaehtoisesti alistuu ryhmän ehdoille halussaan olla ja pysyä ryhmän jäsenenä. Mutta tämähän on ihmisen psykologiaa ja käyttäytymismallia, samaa voinee löytää mistä tahansa tiiviistä yhteisöstä. Halu pysyä ryhmän jäsenenä voittaa kaiken muun.
Kommunismia vastaan taisteltiin monin keinoin, pitäisikö meidän yrittää samaa SRK-lestadiolaisuutta vastaan. No ainakin voisi viestittää, että terveempiäkin vaihtoehtojakin on.
Hyvinkin pitkälti olen Kimmo W:n kanssa samaa mieltä.
Niin minäkin.
Ihmeiden aika ei ole ohi. Minäkin olen kaiman kanssa samaa mieltä.
Totta.
Tuo anteeksi antamisen tärkeys juontaa minusta hyvästä ja oikeasta asenteesta: jokaisella – myös ristinryövärillä, murhamiehellä, Jeesuksen kieltäjällä (Pietari) – on mahdollisuus päästä taivaaseen pahasta tai pahoista teoistaan huolimatta. On helpottavaa jopa ihan mielettömän hyvä asia ajatella, että kämmi, paha teko, rikos ei johdakkaan ehdottomasti kadotukseen, vaan se on mahdollista vielä korjata.
Myös Luther vetosi Raamatun ”suurmiehiin”, jotka sortuivat synteihin ja kuitenkin Kristuksen ansion tähden vapautuivat niistä. Varmasti tällä asenteella on pitkät juuret ja se on ydisnasioita kristinuskossa.
Mutta kuten Erkki tuossa oivallisesti valotti asian nurjaa puolta, niin tuo armollinen ajattelu väärintekijöitä kohtaan saattaa johtaa vastuuttomaan toimintaan tekijän itsensä kohdalla ja tekijää kohtaan. Tekijän armahtaminen ja taivaspaikan pitäminen on tärkeämpi asia kuin rikoksen sovittaminen ja uhrien kärsimys. Noh, tässä asiassa on edistytty vl-liikkeessä.
Mutta tuo hengellisen väkivallan käsitteleminen ja siitä puhuminen liikkeessä on edelleenkin hyvä jos edes vielä lapsenkengissäkään. Siellä kun toiminta käsitetään rakkaudeksi veljeä ja sisarta kohtaan.
Tämä oli hyvä oivallus Erkiltä:
”Jos väkivaltaan olisi suhtauduttu yhtä jyrkästi kuin esimerkiksi naispappeuteen, kirkkokuorossa laulamiseen tai television hankkimiseen, ongelmailmiö olisi tänä päivänä huomattavasti paremmin hallinnassa.”
Miten hienoa olisi, jos kuulisi vaikkapa vl-saarnoissa sanottavan, että ”muistakaa te rakkaat isät ja äidit, ystävät ja tuttavat, älkää koskaan painostako vl-uskonsa kieltäviä läheisiänne tekemään parannusta, siitä ei seuraa mitään hyvää. Usko on oikeasti vapaaehtoinen asia ja sellainen ihminen joka on ollut vuosia vl-uskovainen, tietää tasan tarkkaan opetuksemma ja ajatuksemme ja jos hän haluaa palata, kynnys siihen on matalampi jos välit eivät ole menneet liian ankarissa käännytysyrityksissä tai jopa halventamisessa, mitätöinneissä, pelottelussa ja hylkäämisessä”.
Kehotan kaikkia asiasta kiinnostuneita tutustumaan juuri ilmestyneeseen uuteen akateemiseen julkaisuun tähän aiheeseen liittyen.
Aini Linjakumpu: “Väkivalta uskonnollisissa liikkeissä: teoreettisia lähtökohtia hengellisen väkivallan tutkimiseen” (Politiikka. Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisu 3/2016)
Politiikka-lehteä löytyy ainakin kirjastoista ja hyvin varustetuista kirjakaupoista.
Tutkimusartikkelin alussa todetaan että uskonnolliset liikkeet ja niiden harjoittama väkivalta on politiikantutkimuksessa verraten laajasti tutkittu alue. Eräs ulottuvuus on kuitenkin jäänyt hyvin vähäiselle huomiolle eli uskonnollisten ryhmien harjoittama väkivalta omia jäseniään kohtaan. Liikkeiden sisäistä väkivaltaa ei ole välttämättä tunnistettu tai tiettyjä ongelmallisia tilanteita tai käytäntöjä ei ole tulkittu väkivaltana. Jotkut ilmiöt ovat olleet piilossa mahdollisesti vuosikymmeniä ja ovat nousseet vasta tällä vuosikymmenellä esiin.
Laitan tähän komenttini artikkeeliin jossa kerrottiin Päivämiehen sivuilta poistetusta blogista. Minusta sekin on asia joka siältyy väkivaltapohdintoon josta yllä blogissani kirjoitin, tässä kommenttini kirjoitusvihreineen;
Kyse on tosi vakavasta asiasta. Vanhoillislestadiolaista liikettä johtaa miehetjotka eivät kaihda väkivaltaa. Lähinnä se on hengellistä väkivaltaa. Mutta kuten viime vuodet on osoittaneet sieltä löytyy hyvin suopeata ymmärrystä myös seksuaalista ja fyysistä väkivaltaa harjoittavia kohtaan. Väkivaltaan tartutaan kun halutaan puolustaa omaa asema erhtymättömän Jumalan valtakunnan johdossa. Hyvä esimerkki tästä on kun vanhoillislestadiolainen rovasti sai tuoikapitulilta varoituksen hengellisestä väkivallasta, liikkeessä hänen asemaaansa ei kysenalaistettu mitenkään. Sanottiin että kirkko ja piispat eivät ymärrä näitä asioita, eli että kyseessä oli vaina ”rakkaudellista sielunhoitoa”. Kyseisen rovastin johdolla liikkeessä on kristuksen kirkkolakia alettu soveltamaan siten että yksittäinen uskovainen voi sitoa kanssaveljensä/sisarensa saatanan haltuun. Aiemmin siihen tarvittiin vähän isompi porukka, paikallisen rauhanyhdistyksen tai SRK:n johtokunta.
Kaikki mikä uhkaa johdon asemaa pitää tukahduttaa ja llopettaa heti alkuunsa. Ihan niin kuin missä muussa totalitaaarisessa halllinnossa tahansa. Tämä blogi nosti pintaan sen tosiasian että edelleen on niitä jotka eivät hyväksy ehkäisyä eli perhesuunnittelua missään vaiheessa. He voivat lohdutta perhettä/ miestä että jos vaimo kuolee Jumalalla on vara antaa uusi puoliso. Blogissa ollut puhe armollisesta Jumalasta, joka antaa ihmiselle mahdollisuuden itse valita jossain tilanteessa, on myös todellinen uhka johtajille. Mikä siitä tulee jos he eivät voi sanoa viieistä sanaasiitä miten johonkin asiaan suhtaudutaan, tai miten raamattu tulkitaan. Tähän asti nuo asiat on ollut rivijäsenille helppoa, kun on annettu ymärtää että omiin ajatuksiin, omaantuntoon tai omaan ymmärykseeen raamatusta ei kannata luottaa. Se voi olla vaarallista. Tulee vain osoittaa sokeaa kuuliaisuutta Jumalan valtakunnan= eli johdon neuvoille.
Se että liikkeen johdossa on kirkon pappeja, ja kirkko ummistaa silmänsä tälle kaikille on kyllä järkyttävää. Vanhoillislestadiolaiseen liikkeen rakenteellinen väkivalta on kyllä paljon vakavampi asia kun esimerkiksi suhtautuminen tasa-arvoiseen avioliittolakiin. Liikkeen sisälllä ja johdossa on tullut esiin ajatuksia siitä että pitääkö kirkosta erota jos tasa-arvoinen avioliittolaki toteutuu myös evl-kirkon toiminnassa. Johtuuko nämä pohdinnot siitä että jos kirkko puuttuu tosissaan vl-liikkeen sisäiseen väkivaltaan, niin se uhkaa myös johdon exklusiivista valtaa.
Eli onko viisaampaa ja kunniallisempaa lähteä kirkosta, ennen kuin kirkko tosissaan tarttuu liikkeen epäkohtiin? Itse uskon että jos kirkko lopettaa hymistelyn näissä asioissa , se avaisi monien liikkeen sisällä olevien silmät. Myös vl-liikkeen kirkon viroissa ja eläkkeellä olevat papit joutuisivat ottaan kantaa. Nyt monet heistä eivät uskalla, vaikka eivät hyväksykkään liikken johdon toimia, ja liikkeessä laajati vaikuttaavaa hengellisen väkivallan ja pelon ilmapiiriä.
”Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.”
Martin Luther King
Kopioin tähän kommentin jonka kirjoitin äsken tätä asiaa koskevan K24-uutisen keskusteluosioon. Uutiset ja niiden oheen kirjoitetut kommentit kun ovat maksumuurin takana
Ev.lut.kirkko ei tosiaankaan ole kunnolla puuttunut vl-liikkeen sisäisiin asioihin, esimerkiksi tähän nyt puheena olevaan ehkäisykieltoon. On korostettu sitä, että kyseessä ovat “vl-liikkeen sisäiset asiat”. Jotkut piispat ovat myös kehuneet vl-liikkeen “vahvoja naisia”, jotka parhaiten kykenevät nostamaan esiin oman liikkeensä ongelmia. Tätä kehumista on ollut etenkin sen jälkeen kun Johanna Hurtig, Mari Leppänen, Meri-Anna Hintsala ja Vuokko Ilola ovat julkisuudessa ja tutkimuksissaan puhuneet vl-liikkeen ongelmista, naisten alisteisesta asemasta jne.
Mistä puuttumattomuus sitten johtuu? Miksi omaa puuttumattomuutta perustellaan – ja omaa eettistä vastuuta vältellään – vetoamalla siihen, että vl-liikkeen vahvat naiset kyllä osaavat pitää huolen itsestään?
Itse näen, että ev.lut.kirkossa on osittain joitain samoja ongelmia – vaikkakin lievemmässä muodossa – kuin vl-liikkeessäkin, ja nämä ongelmat ehkäisevät tilanteeseen puuttumisen. Yhtenä suurena ongelmana näen sen, että myös kirkko korostaa ykseyttä, harmoniaa ja riitelemättömyyttä, vaikka lievemmin kuin vl-liike. Vl-liikkeen asioihin puuttuminen johtaisi konfliktiin vl-liikkeen johdon kanssa ja olisi siten kirkon ykseyttä hajottavaa. Vl-liikettä johtavat miehet ovat omasta reviiristään ja valta-ja auktoriteettiasemistaan tiukasti kiinni pitäviä patriarkkoja, jotka voisivat reagoida voimakkaasti jos kirkko astuisi heidän varpailleen. On helpompi uhrata heikot (naiset, lapset jne.) kuin joutua konfliktiin vahvojen kanssa.
Toinen asia on se, että myös kirkolla on vahva patriarkaalinen perinne, vaikka se ei enää olekaan yhtä vahva kuin ennen, ja vaikka se ei olekaan yhtä vahva kuin vl-liikkeessä. Tähän perinteeseen kuuluu välinpitämättömyys naisia koskevia eettisiä ongelmia kohtaan. Ylipäätään eettiset kysymykset luokitellaan kehällisiksi & marginaalisiksi kysymyksiksi. Ne eivät ole “ydinasioita”. Juhlapuheissa kyllä sanotaan, että kirkko pyrkii suojelemaan heikkoja, mutta käytännössä on valitettavasti usein niin, että heikkoja suojellaan vain jos siitä ei seuraa konfliktia vahvojen kanssa, tai vain sellaisilla tavoilla, joista ei aiheudu merkittävää konfliktia vahvojen kanssa. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on suuri herätysliike ja se halutaan pitää kirkon ykseydessä. Sen kanssa ei haluta konfliktia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vl-liikkeen johtajia kunnioitetaan rakkaina veljinä, eikä haluta astua heidän varpailleen. Rakkaiden veljien kunnioittamiseen kuuluu (käytännössä) se, että ei haluta riidellä heidän kanssaan siitä, miten he kohtelevat naisiaan.
Sarilta paljon hyviä kommentteja näissä vl-keskusteluissa, kiitos niistä.