Ukrainan tilanteessa malttia ja valtioviisautta tarvitaan nyt kaikilta osapuolilta. Ukrainalaisten intoa ja vapaudenrakkautta tulee kaikkien kunnioittaa, mutta Venäjää ei tule myöskään nöyryyttää. Ei myöskään ottaa valtavaa konkurssipesää EU:n veronmaksajien niskoille.
Olemme kaikki hämmentyneitä Janukovitshin korruptoituneen hallinnon romahduksen nopeudesta. EU:n syliin kaatui Ukrainan horjuva talous, Venäjä sai niskoilleen hätääntyneet venäjänkieliset Krimillä ja muualla. Kaikkein hämmentyneimpiä ovat ukrainalaiset itse. Mitä seuraavaksi?
Olen seurannut tätä keskustelua Ukrainasta tarkkaan. Huoli ja varovaisuus kuului monen edustajakollegani puheenvuorosta tällä viikolla Strasbourgissa. Toiset taas olivat täynnä voitonriemua, aivan kuin ”länsi” olisi taas kerran voittanut ”idän” geopoliittisessa shakkipelissä. Vaarallinen ajatus.
Tästä nimittäin ei ole kyse. Ukraina on maa, jota ei ymmärrä länsi eikä Venäjä. Vallankumous tehtiin kirkkoveisuja veisaten, ikoneja kantaen, kolmen kilpailevan ortodoksikirkon ja Roomalle uskollisten uniaattien yhteisvoimin. Pyhyys ja pahuus leimusivat samoilla kaduilla yhtä aikaa. Vaikka Ukrainan nuoret seisoivat ja kaatuivat Euroopan lipun alla, tiedämme vielä kovin vähän siitä, mitä se heille symboloi.
Venäjä hakee nyt uutta roolia. Ilmeisesti Putin oli jo vetänyt tukensa Janukovitshilta, mutta toivoi rauhallista siirtymäkautta. Sitä ei tullut. Nyt kuohuu etenkin Krimillä.
Tarvitaan valtioviisautta. Venäjä pyrki Sotshin olympialaisilla osoittamaan maailmalle, että se on tavallinen maa, jota ei tarvitse pelätä. Se ei halua menettää kisojen tuomaa valtavaa goodwilliä. Reagoimalla nyt väärin Putin olisi vaarassa menettää lisäksi koko Ukrainan kansan ystävyyden, ei vain muutaman oligarkin.
Venäjää ei saisi nyt nöyryyttää ja ajaa rajuihin, kansallismielisiin reaktioihin. Krimin tilanneen ei saa antaa luisua asein ratkaistavaksi. Sitä sotkua siivoaisimme vuosikymmenet.
Me, Euroopan unioni, olemme osapuoli, emme puolueeton välittäjä. On aika turvautua kansainvälisten järjestöjen kuten YK:n apuun – mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Astrid Thorsin ja ETYJ-järjestön toiminta on askel oikeaan suuntaan!
Hesarin mukaan ”Venäjän presidentti Vladimir Putin on saanut parlamentilta pyytämänsä valtuutuksen asevoimien käyttöön Ukrainan alueella.”
http://www.youtube.com/watch?v=y7vHvpM25PY
Vladimir Putin on puhelimessa sopinut Angela Merkelin kanssa Ukrainan tilannetta koskevien neuvottelujen aloittamisesta. Neuvottelujen aloittamista varten perustetaan tod.näk. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ:n johtama kontaktiryhmä. Seitsemän johtavaa valtiota G-8-maista on ilmoittanut lopettavansa valmistautumisensa kesäkuussa Sotshissa pidettäväksi suunniteltuun G-8 –maiden kokoukseen.
Joskus sitä todella toivoo, että federaation vallankäyttäjät olisivat yhtä kiinnostuneita myös omien rajojensa sisällä elävien kansalaistensa, kuten esim. Pietarin katulasten, hyvinvoinnista, että saisivat edes valtionsa sosiaalilainsäädännön kuntoon. Nyt kun Venäjä on näyttävästi rikkonut kansainvälistä oikeutta, voi kysyä myös sitä, kuinka federaatio aikoo huolehtia siitä, että Krimille jäävää ukrainalaisvähemmistöä ei syrjitä?
Joku sanonta sanoo: Nokkela selviää tilanteesta johon viisas ei joudu. Valtioviisas ei johda maataan verenvuodatukseen kotimaassaan eikä naapurissakaan. Valintavaiheessa pitäisi olla jonkinlaiset tuntosarvet onko ehdokkaalla valtioviisaan ominaisuuksia. Näyttää siltä, että näissä kansandemokratioissakin johtajilla on ollut kuninkaallisia pyrkimyksiä, joka ei ole valtioviisautta.
Miksi oppositiolle näissä maissa ei kelvannut uudet vaalit? Sehän on länsimaisen demokratian halventamista. Me olemme tottuneet ratkaisemaan asiat äänestämällä. Olisiko niin, että rehellinen vaali on tuntematon käsite? Jotenkin tulee sellainen tunne, että kukaan ei luottanut vaalin tuloksen vastaavan kansan mielipidettä? Vai eikö vähemmistössä osata olla, kun demokratia on tullut, joka antaa vapauksia toimia. Hallitseva osa ei ole tottunut oppositioääniin, ne on vaiennettava, että homma näyttäisi hyvältä.
Osa ongelmista johtuumielestäni SEV-taloudesta, joka jakoi tehtävät osa-alueille, joten mikään reunavaltio ei ole tasapuolisesti kehitetty toimimaan itsenäisenä yksikkönä.
Ikivanha konsti on syyttää ulkopuolisia ja kehitellä konfliktia ulkovaltojen kanssa silloin, kun ihmisten huomio pitää siirtää pois omista ongelmista. Se on oman heikkouden peittämistä voimatoimin. Toivottavasti joka osapuolelta löytyy viisautta unohtaa arvovaltakysymykset ja ryhtyä hieromaan sopua. Sopuun voimatoimin pakottaminen ei koskaan johda pysyviin muutoksiin. Viha jää kytemään.
Rakasta lähimmästäsi niinkuin itseäsi.
”Älä te toiselle sitä, mitä et toivo itsellesi tehtävän. ” on saman lauseen yksi muoto rabbi Hillelin opettamana. Hillelin mielestä siinä oli Toora ja profeetat.
Mooseksessa lause menee näin ” Älä liiku panettelijana kansasi keskuudessa, vaan rakasta lähimmäistäsi, niinkuin itseäsi. ”
Mikä sitten on hyvää ja mikä pahaa? Noista lauseista pääellen, sitä voi lähestyä vaikka siltä kantilta, että mikä on pahaa sinulle, älä tee sitä toiselle. Mikä taas on hyvää sinulle, tee sitä toiselle.
Jos et halua että sinua sanotaan isästä perkeleestä olevaksi kyykäärmeen sikijöksi, rosvoksi ja ryöväriksi, valkeaksi kalkituksi haudaksi, joka on sisältä täynnä saastaa ja laittomuutta. Petturiksi, niskuriksi, ahneeksi kivisydämeksi, jonka takia et voi välttyä helvetin tulelta, niin eipä pitäisi sellaisia ajatella ja uskoa muistakaan. Tuo on kuitenkin evankeelista, kristillistä puhetta ja jokainen tietänee, keitä noilla sanoilla tarkoitetaan, lisättynä vielä sanoilla ’ Kristuksen murhaajat.’
Jeesus piti jo ajatuksia syntinä, koska sieltä ne teot lähtevät, ajatuksista/sydämestä, ja edellä mainitsemani panettelut eivät ole vain ajatuksia, ajatukset eivät ole näkyviä. Tuo on puhetta, kirjoitettua sanaa, joka on jo tekemistä ja lastut ovat lentäneet tänne asti, ajallisesti ja maantieteellisesti siis hyvin kauas ja historia tuntee sen aiheuttamat pahat teot.
”Ja niin on sen synti suurempi, jonka kautta se on tullut. ” Tämä on mielenkiintoinen lause, jolla Jeesus tuomitsee itsensä, vaikka se on tarkoitteu Juudakselle. ” Älkää tuomitko, ettei teitä…jne.”
Nimittelyä ei voida sanoa opetukseksi, se on vihanilmausta. Evankeliumi oikein lukien tuomitsee itse itsensä, mutta harva sitä huomaa, ja koska ei halua kuullakssan, on se synti pysyvä ja periytyvä.
– lisäys/korjaus, ’koska ei halua kuullakkaan. ’
Niinpä… Lopulta lakia ei tarvittaisi, jos me olisimme hyviä, eihän meille tarvitse sanoa: Rakasta lähimmäistä, jos me luonnostamme rakastaisimme… Rakkaus onkin lain täyttymys ja synti on rakkaudettomuutta… Ikäväkseni tämän olen todennut itsessäni.
Miljardit ihmiset elävät suunnattomassa kurjuudessa ja me olemme ylpeydessämme täysin välinpitämättömiä kaikesta siitä. Mielestäni tämä jo pelkästään kertoo kovaa kieltä siitä, ettemmme ole kovin hyviä. Ei se ainakaan kerro mitään hyvää rakkaudestamme lähinmäisiin.
Jeesus sanoi opetuslapsileen: ” Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää…”
Joten jos kerran Pietaria ja Johannesta ja kumppaneita oli vara kutsua pahoiksi, niin miksei meitä?
Pekka tässä positiivisempi asenne eli kun Jeesus sanoi ” Jos siis te, jotka olette pahoja…” niin Hän tiesi mitä ihmisessä on ja mitä ei ole luonnostaan, toisaalla Hän sanoo ettei ihmisessä ole Jumalan rakkautta itsessään.
Otetaampa nyt mainitsemasi opetuslapset, kuinka oli heidän laita, oliko heillä rakkautta seurata Jeesusta loppuun asti, ei ollut kun Jeesus vangittiin, mitä tapahtui esim Pietarille, hän joutui juuri nöyrtymään ja tunnustamaan ettei kykene seuraamaan Jeesusta eli hän joutui tekemään parannuksen ja vasta senjälkeen hän sai Pyhän Hengen ja JUMALAN rakkauden jolloin hän todella kykeni seuraamaan jopa kuolemaan asti Jeesusta.
>Tätä on evankeliumin ilosanoma, voimaton saa voiman, rakkaudeton saa rakkauden.
On kristillisen omahyväisyyden paikansapitämätön piiloväite, että eettisesti oikea ja väärä määrittyisivät ihmistä jalostaen oikeasti vain kristinuskosta. Uskontotieteen mukaan esim. Jeesus ei opettanut eettisesti mitään merkittävää, mitä myös Seneca ei olisi opettanut.
Asiassa kannatta lukea Edward Westermarckin huikea teos: Kristinusko ja moraali sekä vaikkapa Ronald W. Hepburnin klassikko: Christianity & Paradox. (reprinted Pegasus 1968)
Seppo on oikeassa, Kristinusko ei saa ihmisessä eettisesti mitään sellaista hyvää aikaan, mitä ei voi muuten saada. Kristinusko tekee ihmisestä sellaisen, joka tuntee oman synnin yhä syvemmin, eikä Kristitty pysty kilpailemaan missään moraalisesti korkeassa hurskaudessa.
Kristitty tulisi tuntea maailmassa armollisuudesta ja laupeudesta toisia ihmisiä kohtaan.
”Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen, pitkämielisyyteen,
kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa.
Mutta kaiken tämän lisäksi pukeutukaa rakkauteen, mikä on täydellisyyden side.
Ja vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon te olette kutsututkin yhdessä ruumiissa, ja olkaa kiitolliset. Kol.3:12-15
Minulta on usein kysytty näilläkin palstoilla mistä ammennan elämänarvoni, moraalini ja sen miten ja mitä opetan näistä elämän ”avainasioista” jälkeläisilleni kun en usko kristinuskon Jumalaan sen enempää kuin minkään muunkaan uskonnon jumaliin.
Vastaan emerituspiispa, Juha Pihkalan sanoin kirjassaan ”Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta”:
”Mahdollisuus oikeaan (ja väärään) käyttäytymiseen johtuu (kristillisen dogmatiikan mukaan) siitä, että ihminen on Jumalan kuva. Tämä uskonnollinen tulkinta voidaan kuitenkin kiistää ja silti pitää tiukasti kiinni siitä periaatteesta, että ihmisen on pyrittävä hyvään ja vältettävä pahaa. Maailmassa on näet paljon myös pelkästään inhimillisesti perusteltua eettistä pohdintaa ja moraalista käyttäytymistä. Se toisinaan painokkaastikin esitetty väite, että vain selvä tietoisuus vastuusta Jumalan tai jumaluuden edessä saisi ihmisen välttämään itsekkyyttä ja osoittamaan rakkautta, ei näytä pitävän paikkaansa. – – Siksi puhtaasti ja leimallisesti ”kristillistä” etiikkaa on tarpeetonta yrittää määritellä. Se käy ilmi jo siitäkin, että Uuden testamentin kirjeissä olevat eettiset ohjeet ja huoneentaulut ovat usein miltei sanasta sanaan sellaisia, joita myös sen ajan ei-kristilliset filosofit opettivat.”
Eipä tuota paljon paremmin voisi sanoa ja uskonnon näkökulmasta arvovaltaisemmalla suulla. ”Hyvällä ihmisyydellä” ja ”oikean” sorttisella moraalilla ei ole mitään tekemistä enempää uskovaisuuden kuin ateisminkaan kanssa, vaikka jotkut syvästi Raamatun oppeihin uskovat katsovat oikeudekseen toisin väittää.
Kaikki ihmiset syntyvät hyviksi, jos saavat syntymälahjakseen terveet, ajattelemaan oppivat aivot. Seuraavia rasteja suunnistettaessa hyväksi ihmiseksi ovat sitten kasvuympäristö, hyväksytyksi tuleminen tai tulemattomuus, lapsuudenkokemukset, kasvatus, koulutus ja lähipiirissä vaikuttavien ihmisten teot ja toimet sekä kanssakäyminen heidän kanssaan.
On olemassa erilaisia ihmisryhmiä, jotka yhteiskunta on luokitellut pahoiksi, jotka täyttävät vankilat, joiden tunteeton psykopaattinen käytös ja rikokset, poikkeuksellinen ja paheksuttava käyttäytyminen, addiktiot tai rikollisiksi luokitellut perversiot eivät välttämättä ole pahuutta, vaan sairautta, aivotoiminnan vajaavuutta, tai jonkin ritualistisen elämäntavan omaavan, esim. uskonnollisen yhteisön vaatima ”luonnoton” elintapa, kuten vaikkapa katolisten pappien usein selibaatista johtuvaksi selitetty pedofilia.
On käsittääkseni ilmeistä, että kaikki ihmiset uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta hyväksyvät ajatuksen, että ihmisen tulee pyrkiä hyvään ja karttaa pahaa. Mutta kulttuurisia ja katsomusperusteisia eroavuuksia tulee esille heti kun kysytään, mikä on hyvää, mikä on pahaa, mikä on oikein, mikä on väärin. Luterilaisessa teologiassa on aika yleisesti ajateltu, että kristillinen etiikka ja yleisinhimillinen etiikka ovat kutakuinkin sama asia. Tämmöinen ajatustapa on kuitenkin ongelmallinen. Se voi toisaalta ilmentää jonkinlaista erilaisuudelle sokeaa kulttuuri-imperialismia, toisaalta se voi olla yleistä mielipidettä myötäilevää periaatteiden venyvyyttä. Väitän, että useillakin elämänaloilla on löydettävissä esimerkkejä siitä, että kristityllä on erilainen käsitys oikeasta ja väärästä kuin esim. muslimilla tai sekulaarietiikan omaksuneella. Näin siitä huolimatta, että paljon yhteistäkin toki löytyy.
Yrjö Sahama lausut:”” Luterilaisessa teologiassa on aika yleisesti ajateltu, että kristillinen etiikka ja yleisinhimillinen etiikka ovat kutakuinkin sama asia. ””
Eikö kristillinen etiikka ole selkeästi rakastaa lähimmäistä niinkuin itseään?
Voiko kun rakasta tehdä mitään pahaa lähimmäiselleen?
Siis kuinka ihmeessä Luther antoi ns ”Raamatulliset” perusteet ns ”uudestikastajien” vainoille?
Kuka haluaisi että hänet tapettaisiin ”väärän” uskon tähden, eikö jokaine haluaisi että heitä rakastetaan?
Kristityt ovat syntisiä, ja yksi kristikunnan suurista lankeemuksista on se, että kristittyjen yhteys on rikottu jo antiikin ajoista alkaen. Tästä pitäisi tehdä parannusta edistämällä ekumeniaa. Mutta kristittyjen synnit eivät tee tyhjäksi niitä ihanteita, joita Jumalan sana tavoitteeksemme asettaa, siis kristillistä etiikkaa. Oppikeskusteluja on käyty myös luterilaisten ja helluntailaisten välillä, mutta kasteopissa on jopa ylivoimaiselta tuntuvia erimielisyyksiä. Luterilaisena pidän vääränä useampaan kertaan kastamista, mutta silti pidän myös uskovien kastetta käyttävien yhteisöjen jäseniä veljinä ja sisareina Kristuksessa, ja voin ilokseni todistaa, että olen saanut kokea myös uskonyhteyttä helluntailaistenkin taholta.