Ukrainan tilanteessa malttia ja valtioviisautta tarvitaan nyt kaikilta osapuolilta. Ukrainalaisten intoa ja vapaudenrakkautta tulee kaikkien kunnioittaa, mutta Venäjää ei tule myöskään nöyryyttää. Ei myöskään ottaa valtavaa konkurssipesää EU:n veronmaksajien niskoille.
Olemme kaikki hämmentyneitä Janukovitshin korruptoituneen hallinnon romahduksen nopeudesta. EU:n syliin kaatui Ukrainan horjuva talous, Venäjä sai niskoilleen hätääntyneet venäjänkieliset Krimillä ja muualla. Kaikkein hämmentyneimpiä ovat ukrainalaiset itse. Mitä seuraavaksi?
Olen seurannut tätä keskustelua Ukrainasta tarkkaan. Huoli ja varovaisuus kuului monen edustajakollegani puheenvuorosta tällä viikolla Strasbourgissa. Toiset taas olivat täynnä voitonriemua, aivan kuin ”länsi” olisi taas kerran voittanut ”idän” geopoliittisessa shakkipelissä. Vaarallinen ajatus.
Tästä nimittäin ei ole kyse. Ukraina on maa, jota ei ymmärrä länsi eikä Venäjä. Vallankumous tehtiin kirkkoveisuja veisaten, ikoneja kantaen, kolmen kilpailevan ortodoksikirkon ja Roomalle uskollisten uniaattien yhteisvoimin. Pyhyys ja pahuus leimusivat samoilla kaduilla yhtä aikaa. Vaikka Ukrainan nuoret seisoivat ja kaatuivat Euroopan lipun alla, tiedämme vielä kovin vähän siitä, mitä se heille symboloi.
Venäjä hakee nyt uutta roolia. Ilmeisesti Putin oli jo vetänyt tukensa Janukovitshilta, mutta toivoi rauhallista siirtymäkautta. Sitä ei tullut. Nyt kuohuu etenkin Krimillä.
Tarvitaan valtioviisautta. Venäjä pyrki Sotshin olympialaisilla osoittamaan maailmalle, että se on tavallinen maa, jota ei tarvitse pelätä. Se ei halua menettää kisojen tuomaa valtavaa goodwilliä. Reagoimalla nyt väärin Putin olisi vaarassa menettää lisäksi koko Ukrainan kansan ystävyyden, ei vain muutaman oligarkin.
Venäjää ei saisi nyt nöyryyttää ja ajaa rajuihin, kansallismielisiin reaktioihin. Krimin tilanneen ei saa antaa luisua asein ratkaistavaksi. Sitä sotkua siivoaisimme vuosikymmenet.
Me, Euroopan unioni, olemme osapuoli, emme puolueeton välittäjä. On aika turvautua kansainvälisten järjestöjen kuten YK:n apuun – mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Astrid Thorsin ja ETYJ-järjestön toiminta on askel oikeaan suuntaan!
On huomattava, että luterilaisille pappisvirka ei ole sakramentti kuten ortodokseille ja katolisille (ja ilmeisesti myös Luther-säätiölle ja muille vastaaville porukoille) vaan ”asetettu järjestyksen vuoksi.”
Siten protestanttinen saarnaamiskäytäntö perustuu yleisen pappeuden ajatukseen. Siinä mielessä ei ole mitään erikoista siinä että presidentti tai joku muu julkkis saarnaavat seurakunnan jäseninä.
Ortodoksikirkossakin joustetaan tarpeen mukaan. Joensuussa on ollut vuosikymmeniä käytäntö, jossa yliopiston avajaisjumalanpalvelus pidetään vuorovuosin luterilaisessa ja ortodoksisessa kirkossa: isäntä hoitaa liturgian ja toisen kirkkokunnan paikallinen piispa saarnaa.
Pappi – maallikko jakoa ja palkkapappijärjestelmää ei kerrota Uudessa testamentissa olleen sen ajan alkukristillisessä seurakunnassa.
Se on vasta myöhempää keksintöä, ajalta jolloin kirkkolaitoksesta alkoi muodostumaan enemmän hierarkinen ja institutionaalinen järjestelmä. Ajalta jolloin kristillisyys alkoi ns. maallistumaan ja enemmän osa ”maailmasta.” Kristuksen paluun ja kuninkaallisen vallan odottaminen siirrettiin opetuksissa syrjemmälle. Jumalan valtakunnan vaikutukset ja valta siirrettiin vain taivasta koskevaksi asiaksi. Kirkkolaitoksesta tuli enemmänkin olevien olojen pönkittäjä ja tukija ja itsekin alkoi tavoittelemaan maallista vaikutusvaltaa ja materiaalisia etuisuuksia.
Eläkkeelle jäävänä pappina ihmettelen, mikä himo joillakin maallikoilla on päästä saarnapönttöön. Minulle se on ollut työn ja tuskan takana, vaikka olen jo maallikkonakin saarnannut nuorena teologian ylioppilaana. Tosin haluaisin vielä eläkkeelläkin joskus kokea saarnan valmistamisen tuskan ja riemun. Ehkä Jumala antaa senkin tapahtua joskus. Se on muuten työn takana se saarna teologillakin. Ei sinne sovi mennä omiaan höpöttelemään sinne saarnatuoliin.
Kommenttisi on suorastaan loukkaava. Minulla ei ole ollut ”himoa päästä saarnapönttöön” enempää kuin jakamaan ehtoollista papin rinnalla. Minut on tehtävään kutsuttu ymmärtääkseni täysin muuta kuin maallikkona, joka ”höpöttelisin” saarnatuolissa. Kutsusta tuli joka kerta minulle kutsumus. Se sama, jonka varassa kirjoitin kirjani rukouksesta, retriitinpidosta, hengellisestä ohjauksesta jne.
Oli suurenmoinen Pyhän kohtaamispaikka valmistaa saarna kirkkovuoden teksteistä ja ottaa huomiooon myäös ehdotetut virret. Suurenmoisinta oli kuitenkin ehtoolliseen asettuminen viinin jakajana: nähdä avoin rukous, pyyntö, osallistujien kasvoilla ja siunata heistä jokainen Jeesuksen armon piiriin.
Olet varsin outo pappi maallikkoalentuvaisuudessasi! Isäni, Espoon lääninrovasti, suorastaan riemuitsi, kun kuuli tilaisuuksistani saarnata Tuomasmessussa, Pakilan kirkossa, TV:ssa, puhumassa Herättäjäjuhlien jumalanpalveluksessa jne. Ja rienaksesi lienee sanottava, että aikoinaan maallisena estetiikan ja kirjallisuustieteen apul.professorina hain pääsykokeitten kautta teologiseen tiedekuntaan.
Pääsin maksimipistein, mutta jätin opinnot, koska niissä ei ollut riittävää hengellistä haastetta. Jatkoin sen sijaan ”kutsusta kutsumus” -linjaani retriiteissä ja saarnastuoloissakin. Jos voimat riittäisivät, jatkaisin vieläkin, mutten kävisi herjaamaan kaikkia ”tylsiä leipäpappeja”, joita elämäni aikana olen joutunut kuulemaan!!!
Päivi Huuhtanen-Somero :”Suurenmoisinta oli kuitenkin ehtoolliseen asettuminen viinin jakajana: nähdä avoin rukous, pyyntö, osallistujien kasvoilla…”
Ilmeisesti ehtoollisen kokeminenkin on yksilöllistä. Itselleni ehtoolliselle osallistuminen on kokemuksena ollut voimia vahvistava kunnioituksen ja kiitollisuuden osoitus Hänelle, joka on ”pessyt jalkani” jo ennen ehtoollista ja olen ajatellut, että myös ehtoollista jakavat kokevat saman ”ykseyden”.
Kitos asiallisesta kritiikistä Päiville. Ei ollut tarkoitus loukata maallikkoveljiä ja -sisaria. Olen kuullut erittäin hyviä maallikkopuheita. Ehkäpä olisikin parasta antaa maallikoiden hoitaa koko homma. Toivoo tylsä leipäpappi.
Osmo: olet kuullut hyviä ”maallikkopuheita”! Et siis pysty myöntämään mahdollisuutta, että maallikko ”saarnaa”. Ironinen leipäpappivetosi ja koko homman antaminen maallikoille on ylpeyden kääntämistä nöyryyden kaapuun. Muuten on varmaan sinulle sopimatonta, että aikoinaan sain pyynnöstä kirjoittaa jopa artikkelin teologien toimittamaan ”Saarnaa sanaa” -kirjaan, jota käytettiin myös yliopiston kurssikirjana. No, höpinää kait…
Tuula: ehtoollisen kokemus on aina varmaan perimmiltään sama, nöyrtyminen Jumalan sovitusarmon tunnossa. Se mitä jakajana koin kalkin vastaaottajien edessä, heidän Jumalan puoleen kääntyneiden anovien katseittensa ”välissä”, huimaava yhteenkuuluvuuden tunne. Eivät he minua katsoneet. Minä katsoin heidän kasvoillaan olevaa avoimuutta Jumalan puoleen. Se jos mikään asetti minut nöyräksi ”välittäjäksi” ja lähimmäiseksi, joka onnekseni sai kokea ehtoollisen jakamisen viimevaiheessa myös ehtoollisen saajan kokemuksen, kun itse sain nauttia leivän ja viinin.
Huuhtanen-Somero. Kyllä minulle sopii, että maallikot saarnaavat. Tulevaisuudessa he varmaan sitä tekevätkin entistä enemmän, kun pappiskoulutus loppuu. Sitäpaitsi asia ei minua enää paljon henkilökohtaisesti kosketa eikä minulle edes kuulu, koska ensi sunnuntaina pidän toiseksi viimeisen saarnani virassa. En ymmärrä, miten artikkelien kirjoittaminen liittyy tylsän leipäpapin apupappihommiin, kun aika kuluu pakollisia virkatoimia valmistaessa ja tehdessä. Maallikoilla on varmasti enemmän aikaa kirjoitella oppikirjoja, mikä on ihan hyvä asia.
Osmo Kauppinen, onnea eläköitymiseen. Sellaisen vapauden ajasta minäkin nykyisin jo nautin.- Pieni juttu vielä. Ei kannata verrata työtaakkoja. Maallikolla, joka saarnaa ja kirjoittaa teologiaan liittyviä kirjoja ja muita tekstejä, saattaa olla täysipäiväinen vaativa virka omalla alallaan. Minulla ainakin oli. Ja nyt odottelemaan kaipaamaasi eläkeläiskokemusta: ”saada kokea joskus saarnan valmistamisen tuska ja riemu”! Jumala sen sinulle suokoon!
Kiitos toivotuksesta Päivi. Eläkepappeja pyydetään hyvin harvoin saarnaamaan, mutta ehkä vielä ennen kuolemaa senkin saa kokea.
Kun asiassa viitataan yleiseen pappisvirkaan, joka Kristitylle katsotaan kuuluvan, on kuitenkin katsottava mitä tästä katsannosta löytyy. Seurakunnan pappi on kutsumustehtävässä ja todennäköisesti ymmärtää työnsä sisällön. Tätäkin voi tosin epäillä, kun kirkkomme tarjoaa ja lupaa kaikille pelastusta ja Jumalan armoa, mikä ei aivan ole Uuden Testamentin todistusta. Mutta sitten kutsutut tai Itse tarjokkaiksi tulleet saarnamiehet ja -tytöt. Miten nämä henkilöt ymmärtävät sanan olevan armoväline Jumalan kutsun ymmärtämiseen ja kuulemiseen. Perimmältään kysymys on julistamisesta ja todistamisesta. Jos kirkkomme lähtee tielle, jolla puhevuoroja jaellaan yleisen pappeuden ajatuksella sinne ja tänne, on voitava asiassa katsoa Raamatun sanaan. Pysyköön kukin veljet siinä asemassa, mihinkä Hänet on kutsuttu. Tässä on kysymys Itsekullekin annetuista Armolahjoista, joita Jokainen uskonsa ja ymmärryksensä mukaan käyttää elämässään seurakuntansa hyväksi.. Kun kirkon saarnatuolista tai lukupulpetista päästetään seurakuntalaisia puhumaan, on huolehdittava siitä, ettei kaikkiaan koko tilaisuudessa sanan armovälineen merkitys jää pois.
Emmä nyt ainakaan itselleni mitään lupaa, vaan annan sen Herrani ratkaistavaksi. Olisi hyvä, jos muutkin jättäisivät sen homman Kristukselle.
Osmo hyvä,ei tässä ole ollut minusta kysymys, en minä ole saarnapönttöihin kiipeämistä kaivannut, vaan siitä logiikan puutteesta jonka perään olen kysellyt, muta johon kysymyksen en ole siis vastausta saanut.
Seppo hyvä. Olen varmasti epälooginen ihminen, kun en ymmärrä ihan kaikkea. Muutenkin olen jo saanut niin ankaraa kritiikkiä, että on parasta lopettaa omalta osaltani tähän.
Alkaa näyttää siltä, että virkapappeus on tullut tiensä päähän. Olenko ymmärtänyt keskustelun oikein?
Jyrki Härkönen: ”Saarnaajan on oltava sellainen henkilö, joka valitaan tehtävään muilla kuin yhteiskuntavaikuttamisen kriteereillä.”
Pitäisikö niille “tämän maailman” mahtaville antaa erityistä huomiota ja näkyvyyttä todellisessa Jumalan mielen mukaisessa kristillisessä seurakunnassa? Lisäksi politiikan henkilöillä voi olla esiintymisilleen muitakin vaikuttimia, kuin pelkkä oman uskon esiin tuominen. Yhdenlaisen vastauksen kysymykseen antaa 1. Korinttolaiskirjeen 1. luku (siteeraus uudesta kirkkoraamatusta):
”26 Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. 27 Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. 28 Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. 29 Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä.”
Olen huolestunut siitä, että ihmiset eivät ymmärrä, mihin nykyinen kirkosta eroamisliike johtaa. Ajan kanssa se johtaa 20.000 ihmisen työpaikan vähennykseen. Samalla se johtaa siihen, että kouluttamattomat maallikot huolehtivat vähiin käyneiden seurakuntalaisten asioista: kastavat lapset, siunaavat hautaan, toimittavat jumalanpalveluksia, jos niihin enää tulee osallistujiakaan, ja jos halukkaita maallikoita sellaisiin hommmiin edes löytyy. Todennäköisempää on, että ei kasteta eikä siunata hautaan. Avioliittoon voi valtio vihkiä, jos avioliittoinstituutio halutaan säilyttää. Kuolevan työ tuskin kukaan kunnan tai valtion virkailija tulee lohdutuksen sanoja lausumaan. Diakoniatyö (vähäosaisten avustaminen) loppuu tai sekin apu, joka on seurakunnalta saatu siirtyy kunnalle (veroprosenntiin lisää). Leipäjonoille ei ole enää leipää tarjottavana. Lasten päiväkerhot lakkaavat. Nuorille ei ole enää kesätyötä tarjolla kuihtuvissa seurakunnissa. Kunnat joutuvat korottamaan veroprosenttejaan hautaustoimen siirtyessä kunnille ja myös hautausmaiden hoidon. Entisestä neukkulasta löytyy havainnollisia esimerkkejä valtion hoitamista hautausmaista, jos homma annataan valtiolle. Kunta ehkä hoitaisi sen kuitenkin vähän inhimillisemmin kuin valtio, koska se on lähellä, jos on, kun kuntarajat kasvavat. Perheneuvontapalvelut siirtyvät kokonaan kunnille. Taas veroprosentti nousee tai palvelut loppuvat (mikä on todennäköisempää). Yhteisvastuukeräys päättyy. Lähetystyö loppuu. Kirkon ulkomaanapu loppuu. Sen voi valtio hoitaa, jos halua on (ei taida olla). Että semmosta tulee. Mutta silloin allekirjoittanut on jo siirtynyt ajan rajan yli. Olen vahvassa uskossa, että tuolla puolen ajan rajan asiat ovat paremmin.
Osmo Kauppinen :”Että semmosta tulee. Mutta silloin allekirjoittanut on jo siirtynyt ajan rajan yli. Olen vahvassa uskossa, että tuolla puolen ajan rajan asiat ovat paremmin.”
Nyt lopeta tuo. Eläkkeelle siirtyminen on voimia koetteleva muutos ja monelle kuin ”maailman loppu”, mutta ”Herra on sinun paimenesi, ei sinulta mitään puutu” vaikka jäät eläkkeelle, eikä ”taivasten valtakunta” katoa vaikka puoluepoliittiset ”maallikot” muuttaisivat viihdeteollisuuden avulla kaikki kirkot elokuvateattereiksi tms. kuten esim. Terijoella taannoin tapahtui. Saat nähdä, että kun ”ovi menneisyyteen sulkeutuu, niin ovi tulevaisuuteen avautuu” ja pian kalenterisi on täynnä erilaisia tärkeitä asioita, joihin ei ollut aikaa ennen eläkkeelle siirtymistä. Tämä on tilanne näin yrittäjän näkökulmasta aiemmin työlleen kokonaisvaltaisesti omistautuneen eläkkeelle jäämistä sivusta seuranneena.
Tuula Hölttä. Olet oikeassa. Eläkkeelle jääminen näyttää olevan yllättävän voimille ottavaa, vaikka teen sen 68-vuotiaana. Viime yönkin näin koko ajan painajaista, missä minun piti toimittaa hautaan siunaaminen hyvin kummallisissa olosuhteissa ja ehtimättä valmistautua asiaan. Luulen, että näen sellaisia unia vielä eläkkeelle jäämisen jälkeenkin. Unissa on usein sellainen sisältö, että pitäisi mennä saarnaamaan, mutta en ensin löydä vaatteita, sitten etsin käsikirjaa, enkä saarnaakaan ole ehtinyt valmistaa. Lopulta myöhästyn koko jumalanpalveluksesta. Herään hikisenä. En tiedä, onko muilla tällaisia unipainajaisia.
Osmo Kauppinen :”En tiedä, onko muilla tällaisia unipainajaisia.”
Kun kävin terapiassa reilut kymmenen vuotta sitten shokin vuoksi, jonka sain, kun juovuksissa ollut ”kävi kimppuun kuin sika limppuun” tavallisen työpäivän aamuna n. klo 8.30, näin öisin painajaisia. Terapeutin mukaan painajaiset ovat keino, jolla alitajunta purkaa sinne jääneitä käsittelemättömiä traumoja, joten tuon tulkinnan mukaan painajaiset eivät ole tulleet ”jäädäkseen” ja loppuvat sitten kun nuo ”itkemättömät itkut´” on itketty.
Mieleeni on jäänyt sotilastaktiikan opetuksesta 60-luvulta yksi lause. Jalkaväelle on ominaista suuri kuluvuus. Tarkoittaa sitä, että miestä menee kuin heinää, kun isot pojat alkavat leikkiä napoleonia. Konfliktin osapuolilla on intressi, joka on arvokkaampi kuin muutama miljoona ihmishenkeä. Näin se täytyy laskea ihan kokemusten perusteella.
Kun sitten on saatu konflikti aikaiseksi ja miehet komennettu telttoihin, korsuihin ja juoksuhautoihin, niin mihin meneekään jutun aikaansaanut johtaja? Hän menee bunkkeriin. Vielä mielellään kaksikeroksisen sinne alempaan kerrokseen. Ja ketäs siinä ylemmässä sattuukaan olemaan?
Andrei Saharov sanoi aikoinaan Neuvostoliiton johtajista, ”etteivät he ymmärrä muuta kuin voiman kieltä.” Tämä asetelma ja asenne ei ole siinä kulttuurissa muuttunut mihinkään. Ellei toisella osapuolella ole riittävää sotilaallista voimaa sitä halveksitaan ja sitä voidaan kohdella kuinka hyvänsä. Tämän käsikirjoituksen mukainen näytelmä on nyt menossa Ukrainassa.
Hesarin mukaan Ukrainaan on tullut 6 000 venäläissotilasta, ja jos todella on henkilöitä, jotka eivät jo olympialaisten aikana ”tienneet”, että tämä tulee tapahtumaan, niin he voivat edelleenkin juosta ympyrää. Mitä muuta oli odotettavissa suurvallalta, jonka valtaan nostamat ovat ihmisoikeuksia rikkovia, korruptoituneita, omaa etuaan ajavia ja voivat varastaa kansalaisilta ”niin paljon kuin sielu sietää”.
Tulee väkisinkin mieleen se, kun sain tappouhkauksen Venäjältä vain siitä syystä, kun vaadin, että tehtyjä kauppasopimuksia on noudatettava ja kysyin venäläisyhtiötä johtavalta, kuinka tämä voi olla mahdollista, hän levitti käsiään ja sanoi :”No, tämä on Venäjä.” On pakko tunnustaa , että silloin kirosin ja sanoin, että ”mutta tämä on Suomi ja teidän on turha kuvitella, että muu maailma tulee koskaan opettelemaan teidät rikollisia tapojanne.”