Valtioviisauden paikka!

Ukrainan tilanteessa malttia ja valtioviisautta tarvitaan nyt kaikilta osapuolilta. Ukrainalaisten intoa ja vapaudenrakkautta tulee kaikkien kunnioittaa, mutta Venäjää ei tule myöskään nöyryyttää. Ei myöskään ottaa valtavaa konkurssipesää EU:n veronmaksajien niskoille.

 

Olemme kaikki hämmentyneitä Janukovitshin korruptoituneen hallinnon romahduksen nopeudesta. EU:n syliin kaatui Ukrainan horjuva talous, Venäjä sai niskoilleen hätääntyneet venäjänkieliset Krimillä ja muualla. Kaikkein hämmentyneimpiä ovat ukrainalaiset itse. Mitä seuraavaksi?

 

Olen seurannut tätä keskustelua  Ukrainasta tarkkaan. Huoli ja varovaisuus kuului monen edustajakollegani puheenvuorosta tällä viikolla Strasbourgissa. Toiset taas olivat täynnä voitonriemua, aivan kuin ”länsi” olisi taas kerran voittanut ”idän” geopoliittisessa shakkipelissä. Vaarallinen ajatus.

 

Tästä nimittäin ei ole kyse. Ukraina on maa, jota ei ymmärrä länsi eikä Venäjä. Vallankumous tehtiin kirkkoveisuja veisaten, ikoneja kantaen, kolmen kilpailevan ortodoksikirkon ja Roomalle uskollisten uniaattien yhteisvoimin. Pyhyys ja pahuus leimusivat samoilla kaduilla yhtä aikaa. Vaikka Ukrainan nuoret seisoivat ja kaatuivat Euroopan lipun alla, tiedämme vielä kovin vähän siitä, mitä se heille symboloi.

 

Venäjä hakee nyt uutta roolia. Ilmeisesti Putin oli jo vetänyt tukensa Janukovitshilta, mutta toivoi rauhallista siirtymäkautta. Sitä ei tullut. Nyt kuohuu etenkin Krimillä.

 

Tarvitaan valtioviisautta. Venäjä pyrki Sotshin olympialaisilla osoittamaan maailmalle, että se on tavallinen maa, jota ei tarvitse pelätä. Se ei halua menettää kisojen tuomaa valtavaa goodwilliä. Reagoimalla nyt väärin Putin olisi vaarassa menettää lisäksi koko Ukrainan kansan ystävyyden, ei vain muutaman oligarkin.

 

Venäjää ei saisi nyt nöyryyttää ja ajaa rajuihin, kansallismielisiin  reaktioihin. Krimin tilanneen ei saa antaa luisua asein ratkaistavaksi. Sitä sotkua siivoaisimme vuosikymmenet.

 

Me, Euroopan unioni, olemme osapuoli, emme puolueeton välittäjä. On aika turvautua kansainvälisten järjestöjen kuten YK:n apuun – mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Astrid Thorsin ja ETYJ-järjestön toiminta on askel oikeaan suuntaan!

    • jorma ojala :”Kun olet noinkin merkittävässä virassa, tuntuu erikoiselta, että arvostelet työksesi täällä luterilaista kirkkoa ja luterilaista uskoa. Näin erityisesti kun et laskeudu lattian tasolle keskustelemaan.”

      Kun evl.kirkon tunnettuihin perusdogmeihin kuuluu Augsburgin tunnustus, jonka erinäisiä kohtia ortodoksikirko ei tunnusta ja Augsburgin tunnustus myös tuomitsee mm. luostarilupaukset evankeliumin vastaisiksi ja lisäksi ortodoksikirkon Raamattu on erilainen kuin evl.kirkon Raamattu, niin Jyrki Härkösen asenne on mielestäni ymmärrettävä.

      Ymmärrän sen, että ollakseen totta, opetuspuheen [saarnan] ainoa oikea lähtökohta on se, että rakastaa Jumalaa ”kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään ja kaikesta voimastaan” ja opetuspuhetta kuuntelevia ”lähimmäisiään kuten itseään”. Mielestäni vain pappiskoulutuksen ja -vihkimyksen saaneet osaavat tämän asian.

    • Noo, Jorma. Kyllä meidän iso kirkkomme asiallista arvostelua kestää. Härkönen ei ole minun nähdäkseni ylimalkaan (lut.) kirkonvastainen, vaan puuttuu julkisuudessa olleeseen ilmiöön. Eikä hänen näkemyksensä pöllömpi ole.

      Minäkin jättäisin presidentit, sarasvuot, himaset ja mattinykäset muihin tilaisuuksiin kuin jumalanpalveluksiin. Mutta niin kai on Kalliossa ja Espoonlahdessa ollutkin.

  1. Minulle saarnan ideaali on alkukirkollinen. Apostolit vierailivat synagoogissa ja ”oudot riviseurakuntalaiset” pyydettiin kertomaan terveisiä matkoiltaan tai Jerusalemista. Myös opetuskeskustelutyyli, joka käy ilmi Paavalin kyllästymisestä naisten kyselyihin, on hyvä malli. Saarnaaja joutuu vuorovaikutukseen laumansa kanssa, eikä horise kammiossaan mieleen tulleita ajatuksiaan, varmistamatta, kohtaako ne kuulijan maaailmaa.

    Protentantismin voima on ollut yleisessä pappeudessa. Jokaisen (perheenpään) oikeus ja velvollisuus oli opetella uskonasiat niin, että kykeni perhettään opettamaan. Samalla aukesi mahdollisuus muillekin kuin papeille tehdä löytöjä ja jakaa niitä muille. (Sama ilmiö oli maallisen kehityksen moottori!) Tätä Pyhä Henki on monesti käyttänyt hyväkseen. Suomen herätysten voima on ollut maallikoissa. Niin kauan kuin papisto on yksin äänessä, elämää ei voi seurakunnissa syntyä. Kirkon nykykulttuuri tappaa itsensä ja karkottaa ihmiset eroamaan laitoksesta, jossa pitää tyytyä ”penkkiurheiluun” ja tylsään sellaiseen.

    • jorma ojala,

      Eipä kestä kiittää. Mielestäni on hyvä asia, että Jorma Härkönen kirjoittaa tänne, koska tiedän, että hänellä on muutakin tekemistä kuin ”arvostella täällä työkseen luterilaista kirkkoa ja luterilaista uskoa”. Blogistin kirjoitus on mielestäni korrekti ja omasta puolestani olen pahoillani, että kirjoitin Hannu Kiurun blogiin kynttilänpäivän ”aamusadun”, joka ei ole luterilaisen kirkon perinteen mukainen.

    • Opettamista on niin paljon muutakin kuin saarna. Joskus tulee käytyä kirkonmenoissa, joissa saarna on opetukseen ja lähetyskäskyyn nähden se heikoin lenkki. Esimerkiksi virret ja rukoukset ovat opetusta.

    • Eikö se ole vähän nurinkurista, että tarvitaan akateeminen loppututkinto, että pääsee tekemään nollatulosta?

    • Me teemme kaikki enemmän tai vähemmän nollatulosta, jos jumalanpalvelus ajatellaan tuloksen tekemiseksi.

    • Alkukielet ja kommentaarit ovat julkista tietoa. Kieliä oppii ja taitoa voi ylläpitää kuka tahansa.

  2. Uuden testamentin ajan alkukristillisessä seurakunnassa opettajan ja ”paimenien” ja vanhimpien tehtäviä hoitivat seurakuntaan kuuluvat ja tietyt hengelliset pätevyysvaatimukset saavuttaneet miehet.

    Ne vaatimukset on esitetty esim. 1. Timoteuksen kirjeen 3. luvussa ja Tituksen 1. luvussa. Sen perusteella voidaan päätellä, että he pääasiassa hoitivat seurakunnan kokouksissa myös puheiden pitämisen, opettamisen ja rukouksien pitämisen seurakunnan puolesta.

  3. Alkukristillisissä seurakunnissa paimenen ja vanhempien tehtävät sekä puheet, opetuksen ja rukouksen hoitivat henkilöt, joilla ei ollut teol.maist. (tai vastaavaa) koulutusta, ymmärrettävistä syistä. The times, they are changing, siis saarnaamaan = opettamaan pääsee kuka tahansa. Ns. vapaiden suuntien tyypilliset saarnat ja todistukset eivät kumpua Kristuksesta vaan omasta Itsestä, siitä mitä he uskovat (kokevat ja luulevat) Kristuksen tehneen omalle Itselle. Keskuksena on ihminen, Minä, ei Kristus. Sitähän Jyrki Härkönen nähdäkseni kritisoi. Tuomari tuomitsee, lääkäri parantaa, timpuri tekee koteja ja viljelijä ruokkii – pappiparka ähkii omassa kirjastossaan kreikan- ja latinankielisten kommentaarien keskellä, kun artistit ja populistit vievät leivän, kansansuosion, uskottavuuden ihan vain omaan piikkiinsä, kunhan muistavat sanoa saarnassaan edes kerran Jumala tai Jeesus.

    • Hannu Kilpeläisen soisi päivittävän tietonsa vapaista suunnista. Se, mikä oli yleistettävissä 60-luvulla, ei ole sitä enää. Varsinkin helluntailaisuus on muuttunut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana.

Mitro Repo
Mitro Repohttp://www.mitrorepo.eu
Olen ortodoksipappi ja toimin 2009-14 Euroopan parlamentin jäsenenä.