Evankelis-luterilaisella ja Ortodoksisella kirkolla on Suomessa erityisasema, joka poikkeaa muista yhteisöistä. Nämä kirkot itse kiistävät asemansa olevan valtionkirkko.
Arkkipiispat armeijaan?
Aloitan poikkeuksellisella esimerkillä: piispoja ja kirkkoherroja ei kutsuta asepalvelukseen sotatilanteessa.
Näin määrää Asetus vapauttamisesta asevelvollisuuden suorittamisesta eräissä tapauksissa (22.11.1968/635) pykälässä 2: ”Sodan aikana jätetään toistaiseksi kutsumatta palvelukseen: – – kirkkohallituksen puheenjohtaja, kirkkoneuvos, tuomiokapitulin jäsen, evenkelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkkokunnan arkkipiispa, piispa ja seurakunnan kirkkoherra – -”
Samalla vapautettujen listalla ovat esimerkiksi kansanedustajat ja kunnanjohtajat. Mistä pääsenkin pääteemaani:
Kolmiyhteys: Valtio, kunta, seurakunta
Suomen julkisen vallan rakenne voidaan eräin poikkeuksin jakaa kolmeen lokeroon. On valtio ja sen laitokset, KELA, Puolustusvoimat ja niin edelleen. On kunnat ja niiden ylläpitämät koulut ja kirjastot ja muut. Ja kolmantena ovat evankelis-luterilaiset ja ortodoksiset seurakunnat.
Valtionkirkon pappi on virkamies, jonka toiminnasta esimerkiksi voi kannella Eduskunnan oikeusasiamiehelle samoin kuin kunnanjohtajan, yleisen syyttäjän tai vastaavan virkamiehen toiminnasta.
Valtionkirkkojen toiminnan ylin säädöstaso, kirkkolaki ja vastaava laki ortodoksisesta kirkosta, ovat muutettavissa vain Eduskunnan suostumuksella.
Lähes kaikki lainsäädäntö, joka määrittelee julkisen vallan asemaa, ottaa erikseen huomioon kaksi uskontokuntaa. Virallinen lakitermistö ei toisaalta tunne sanaa ’valtionkirkko’. Esimerkiksi perustuslakivaliokunta hautaustoimilain yhteydessä pohti voidaanko yksi uskontokunta velvoittaa ylläpitämään hautausmaita: ”- – onko perustuslain kannalta hyväksyttävää, että ne velvoitetaan ylläpitämään hautausmaita myös muille kuin kirkon jäsenille – – Kirkon julkisoikeudellinen luonne merkitsee sitä, että omaisuudensuoja perusoikeutena ei ole tällaisessa yhteydessä merkityksellinen seikka.”
Mielestäni on perusteltua kutsua tällaista ”julkisoikeudellista luonnetta” nimellä valtionkirkko. Koska joku jo aikoo kommentoida vuoden 1869 lainmuutoksesta, vastaan jo nyt: tätä ennen ei voinut puhua edes valtionkirkosta, vaan hengellinen toiminta oli yksi julkisen vallan sektori, jota ei ollut vielä edes eriytetty omaksi virastokseen.
Mutta ehkä katson asiaa väärin järjestelmän sisältä?
Ulkopuolisen näkökulma
”There are two state churches: the ELC and the Orthodox Church.”
Näin kertoo USA:n ulkoministeriön raportti Suomesta vuodelta 2011. Tähän tuskin on paljon lisättävää.
Vapaa-ajattelijoista on muodostunut julkisuudessa monoliittinen kuva, että porukka on äärimmäisen tosikkomainen, vailla etenkään itseironian häivää.
Olen pahoillani, mutta blogisi vahvistaa tuota stereotyyppistä, jankuttavaa kuvaa.
Hieman historiaa. Ruotsissa oli valtionkirkko 1500-luvulla toteutetusta luterilaistamisesta alkaen. Kirkkolaki, kirkon tunnustuspohja ja kirkollisten kirjojen vahvistaminen päätettiin valtiopäivillä. Opillisissa asioissa oli pappissäädyllä, joka oli yksi neljästä valtiopäivien säädyistä, jonkin verran enemmän sananvaltaa kuin muilla. Piispat nimitti hallitsija, usein teologisesta pätevyydestä piittaamatta, Sunnilleen puolet seurakunnista oli ns. kuninkaallisia, sittemmin keisarillisia, seurakuntia, joiden kirkkoherrat nimitti hallitsija, konsistoriaalisten seurakuntien nimitysvalta oli tuomiokapitulilla, joka sekin oli valtion virasto. Tämä järjestelmä alkoi Suomessa murentua vuodesta 1869 alkaen, jolloin uusi kirkkolaki sioi kirkolle hyvin laajan itsehallinnon sekä koko suuriruhtinaskunnan tasolla että paikallisseurakunnan tasolla. Eräitä valtiokirkon jäänteitä jäi kuitenkin vielä pitkiksi ajoiksi voimaan. Vasta 1900-luvun lopulla siirrettiin tuomiokapitulit kirkon itsensä rahoitettaviksi ja lopulta myös piispojen nimitysoikeus poistettiin presidentilta 1990-luvulla. Niinpä nykyisin ei enää ole perusteltua puhua valtionkirkosta sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka ev.lut. ja ort. kirkolla onkin julkisoikeudellisen yhteisön asema.
Kari-Matti, tuo on harmillista mutta toisaalta… ei tuo ehkä aiheettakaan ole tullut. Ei siinä yksi Fingerporin piirtäjä keskiarvoa paljon heiluta, vaan joukkomme on ehkä jossain määrin ”insinöörivoittoista”, jossa tarkoitan kaikenlaisia teknisiä asioita.
Olen kuullut yhden (1) aidosti hauskan ja pitkän itseironisen vapaa-ajattelijoiden esityksen. Sen piti Skepsiksen Risto K. Järvinen.
Juha Kajander. Tuo on lähinnä semantiikkaa. Helluntailainen on helluntailainen, kuuluu hän sitten Suomen helluntaikirkkoon tai yhdistyslain alla olevaan helluntaiseurakuntaan. Usein osa samankin paikallishelluntaiseurakunnan jäsenistä kuuluu helluntaikirkkoon, osa taas ei. Silti he osallistuvat sulassa sovussa saman seurakunnan toimintaan. Ero on lähinnä paperilla.
Ero helluntaiherätyksen ja laestadiolaisten välillä on taas ilmeinen. Laestadiolaiset ovat aina olleet luterilaisen kirkon herätysliike, helluntailaiset eivät ole sitä koskaan olleetkaan. Jäsenmäärältään laestadiolaiset ovat toki helluntailaisiakin suurempi hengellinen liike.
Semantiikkaahan se on, Jari. Uskonnollinen yhdyskunta on juridinen termi. Suomen helluntaikirkko on uskonnollinen yhdyskunta, mutta siihen kuuluvat vain ne helluntailaiset jotka siihen kuuluvat. Helluntailaiset ja vanhoillislestadiolaiset ovat hengellisiä liikkeitä tai uskonnollisia liikkeitä.
”Uskonnollisella yhdyskunnalla tarkoitetaan tässä laissa evankelis-luterilaista kirkkoa, ortodoksista kirkkokuntaa ja 2 luvussa säädetyllä tavalla rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa.”
(Uskonnonvapauslaki (453/2003), 2 §)
Juha K. Tuo kaikki on tiedossani.
On kuitenkin harhaanjohtavaa tuoda esille helluntailiikkeen kokoa esiteltäessä pelkästään Suomen helluntaikirkon jäsenmäärä. Esimerkiksi kotikaupunkini lähes 500 helluntaiseurakunnan jäsenestä muutama kymmenen kuuluu Suomen helluntaikirkkoon. Loput, siis ylivoimaisesti suurin osa, kuuluu pelkästään yhdistyslain alla toimivaan helluntaiseurakuntaan. Silti he ovat saman seurakunnan jäseniä kaikki.
Joskus vuosikymmenten päässä olemme varmasti siinä tilanteessa, että suurin piirtein kaikki helluntailaiset ovat myös helluntaikirkon jäseniä.
Jari: Harhaanjohtavaa tai ei, mutta virallisiin tilastoihin päätyvät nuo Suomen Helluntaikirkon luvut. Jos uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröimisen tarkoitus oli päästä listan kärkeen, niin hanke on mennyt myttyyn.
Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, mutta luulen, että me emme kumpikaan tule näkemään päivää, jona Suomen Helluntaikirkko on suurempi kuin Jehovan Todistajat. Mikä saisi nuo jäljellä olevat vapaat helluntailaiset liittymään uskonnolliseen yhdyskuntaan? Pastoreille yhdyskunnasta on etuja – vihkimisoikeus ja vaitiolo-oikeus – mutta entä tavallisille seurakuntalaisille?
Tilastoista on nähtävissä myös koko Suomen helluntaiherätyksen jäsenmäärä, joka lähentelee 50.000 jäsentä. En usko, että menee montakaan vuotta, kun helluntaikirkonkin jäsenmäärä ohittaa JT:n. Eivätkä helluntaikirkkoon kuulumattomatkaan helluntailaiset ole mitenkään erityisen ”vapaita”. Hehän kuuluvat kuitenkin helluntaiseurakuntiin. Eivät he ole mitenkään irrallisia.
Merkittävin ero helluntaikirkkoseurakunnassa verrattuna perinteiseen helluntaiseurakuntaan on se, että ensin mainitussa seurakunnassa vanhimmisto ja hallitus ovat yksi ja sama, ja vanhemmistolla on myös juridinen vastuu lain edessä. Perinteisen helluntaiseurakuntamallin heikkous on siinä, että vanhimmistolla, joka kuitenkin tosiasiassa johtaa seurakuntaa, ei ole juridista vastuuta ja valtaa, vaan kaikki tärkeät juridiset päätökset on pyöräytettävä hallituksen kautta. Tätä puutetta on toki paikattu monin paikoin valitsemalla hallitukseen vanhimmiston jäseniä.
Vapaudella voidaan tarkoittaa monia asioita. Jori voi varmaan kertoa, mitä on vapaa-ajattelijoiden vapaus. Vapaaseurakuntalaisten vapaus on perinteisesti tarkoittanut, että seurakunnan asioista eivät määrää ulkopuoliset, joita ovat maallisen esivallan lisäksi muilla paikkakunnilla vaikuttavat kirkolliset johtajat. Helluntaiseurakunnat noudattivat ainakin periaatteessa aina 2000-luvun alkuun asti tätä periaatetta, ja monet ovat sen kannalla edelleenkin. Kuinka monet, sen näyttää aika.
Monet helluntailaiset ovat myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäseniä eivätkä siksi halua liittyä Helluntaikirkkoon. Kumpikaan uskonnollinen yhdyskunta ei nimittäin hyväksy kaksoisjäsenyyttä, vaikka laki sen sallisi.
Itse kannatan kaksoisjäsenyyden mahdollisuutta ja vastustan myös uskonnollisten yhteisöjen erillistä rekisteröintiä.
Paikallisseurakunnan itsenäisyys on helluntailaisille luovuttamaton asia, eikä se ole muuttumassa miksikään. Helluntaikirkon paikalliseurakunta on aivan yhtä riippumaton ja itsenäinen kuin perinteinenkin helluntaiseurakunta.
Joidenkin arvioiden mukaan noin 20 prosenttia helluntailaisista kuuluu myös luterilaiseen kirkkoon. Suurin osa tästä ryhmästä lienee niitä, jotka ovat tulleet helluntaiseurakunnan jäseniksi muutama vuosi sitten. Suurin osa heistäkin eroaa luterilaisesta kirkosta seuraavien lähivuosien aikana.
Itse en kannata kaksoisjäsenyyttä. Mielestäni ei voi samaan aikaan sitoutua sekä luterilaisen kirkon että helluntaiseurakunnan oppiin.