Katolisen kirkon lisäksi ensi lauantaina myös Luther-säätiö voi ilakoida uuden esipaimenen saamisesta. Onnea ja siukkiksia heille. Uuden hiippakunnan perustaminen on lopullinen viesti kansankirkolle: Luther-säätiön suunnalta ei kuvia kumarrella. Eikä myöskään Suomen ev. lut. kirkon kirkkolakia tahi -järjestystä.
Näinkin pitkään tämän luopumuksen kirkon helmoissa viihtynyt rinnakkaisorganisaatio on vihdoinkin lausunut Juhana Pohjolan äänellä Helsingin Sanomille sen, mitä itse olen jo vuosikausia odottanut: ”Oman uskonnollisen yhdyskunnan perustaminen ei ole mahdotonta, jos evankelis-luterilainen kirkko jatkaa valitsemallaan yhteiskunnan peilikuvalinjallaan.” Nimittäin hyvin pitkään L-säätiössä oltiin vähän niinku sitä mieltä, että naispappeuteen myönteisesti suhtautuvien pitäisi lähteä kirkosta eikä heidän, jotka noudattavat kirkon vuosituhantista patriarkaalista perinnettä.
En ole odottanut Pohjolan puheenvuoroa siksi, että saataisiin vihdoinkin potkittua änkyrät pellolle, vaan siksi, että edes jonkinlaisen yhteistyön järjestämiseksi se on ainoa mahdollisuus. Nyt, kun oma hiippakunta ja oma piispa ottavat paikkansa Suomen siionissa, minusta olisi suoraryhtinen veto sanoutua lopullisesti irti tästä piinallisesta suhteesta äitikirkkoon. Nimittäin tämä on kuin huono parisuhde: molemmat kärsivät, mutta molemmat haluavat jotenkin epätoivoisesti, ehkä tottumuksesta, roikkua toisissaan.
Evankelisluterilaiselle kirkolle on täysi mahdottomuus sekä teologisesti että inhimillisesti ottaen monottaa Luther-säätiöläisiä ulos. Luther-säätiö puolestaan roikkuu kiinni kirkossa jostain syystä, jota voi vain spekuloida. Osa on sitä mieltä, että se johtuu rahasta. Minun ymmärtääkseni säätiö rahoittaa itse itseään eikä kirkko tarjoa heidän jp-yhteisöilleen kokoontumistiloja. En ole ihan varma, kuinka merkittävää kassavirtaa tarkoittaa kirkossa pysytteleminen. No, joku asiasta tietävämpi varmaankin voi kommentoida tähän.
Valitettavasti Juhana Pohjola myös jatkaa, että ”Nyt ero ei ole ajankohtainen”. Miksi ei? Miksi ei juuri nyt, tänä historiallisena hetkenä? Vastaus piilee tässä: ”Säätiön seurakuntia on noin kolmellakymmenellä paikkakunnalla ja niissä jäseniä ja vakiokävijöitä Pohjolan mukaan ’muutamia tuhansia’. Heistä valtaosa kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Tämä on Pohjolan mukaan tärkein syy sille, ettei juridinen itsenäistyminen ole toistaiseksi ajankohtaista.”
Vahva veikkaukseni on, että Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenet ovat erittäin vahvasti juurtuneet evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Jopa niin vahvasti, että jos heidän jumalanpalvelusyhteisönsä ottaisi ja perustaisi oman uskonnollisen yhdyskuntansa, olisi huomattava riski, että lauma ei seuraisi paimeniaan. Olisi uhkana, että pikkuhiljaa jumalanpalvelusyhteisöt näivettyisivät, kun jäsenistö kuuluisi kokonaan toiseen kirkkokuntaan. Silloin myöskin voitaisiin alkaa puhua uudelleen rahan merkityksestä. Poleemisella liikkellä on oma viehätysvoimansa ja marttyyrimainen oppositioasema antaa mukavasti polttoainetta. Sitten kun organisoidutaan omaksi yhteisöksi eikä oikein ole enää ketään eikä mitään mitä vastustaa, arjesta voi tulla melko puisevaa. Joutuisi alkaa miettiä miten tehtäisiin yhteistyötä.
Mitä tulee ”änkyröihin”. Suosittelen heitä roikkumaan justinsa siellä sen takia, että heillä on tehtävä olla näyttämässä tietä evankelisluterilaisessa kirkossa. Jokaisella on jokin paikka Pyhä Hengen tuomana. Heillä on tämä.
Helena, olet ymmärtänyt tältä osin aivan oikein. Minä käyn aktiivisesti Luther-säätiön seurakunnassa. Minä olen ollut koko ikäni luterilainen ja kuulunut kirkkoon koko ikäni, kuten suurin osa meistä. En näe mitään syytä siihen, miksi pitäisi kirkosta erota. Olen huomannut, että on monia kansankirkon pappeja ja muita kirkon työntekijöitä, jotka kuuluvat kirkkoon ainoastaan siksi, että se antaa leivän heille; muuten he olisivat eronneet siitä.
jorma ojala, kaipa tuon kyseisen piispan asema eroaa suuren herätysliikkeen vallasta nimittää saarnaajia se, että herätysliikkeet eivät kutsu pomojaan piispoksi. Piispan virka on meidän kirkossa varattu tietyillä spekseillä valittavalle hepulle. Samasta syystä herätysliikkeet eivät kutsu maallikkosaarnaajiansa ”papeiksi”.
Reformaation ja Luther-säätiön toiminnan kytkeminen ajatuksellisesti toisiinsa vaatii sekä teologisessa että historiallisessa mielessä suhteettoman pitkiä aasinsiltoja. Joskin tavallaan ymmärrän, että säätiö mielellään mieltää itsensä Lutherin liikkeen kruununperijäksi. Onhan se sillain kivempaa.
Katja Sallinen, olen samaa mieltä kanssasi, että jokaisella on joku Pyhän Hengen antama paikka, mutta se ei ole kyllä ollenkaan sanottu, että L-säätiöllä se olisi näyttää juuri tälle kirkolle tietä. En ymmärrä miksi pitäisi riippua kipeässä ja katkeroittavassa suhteessa jos muitakin mahdollisuuksia olisi. En vaan ole ihan varma, että onko Luther-säätiölle.
Juha Heinilä, eikä pitäisikään erota kirkosta kenenkään seurakuntalaisen, joka ei sitä tahdo. Sen sijaan Luther-säätiö on tehnyt organisaationa sietämättömiä irtiottoja suhteessa evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Sitä en ymmärrä millä perusteella tiedät tapaamiesi pappien ja kirkon työntekijöiden kuuluvan kirkkoon vain siksi, että se antaa heille leivän. Minusta on aina yhtä surullista törmätä näihin ”leipäpappi” -syytöksiin. Olen tavannut melko monenkirjavan otoksen papistoa, mutta en ole ikinä tavannut sitä pappia, josta tuon tittelin alla puhutaan.
”Vahva veikkaukseni on, että Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenet ovat erittäin vahvasti juurtuneet evankelis-luterilaiseen kirkkoon.”
Tämä ei koske vain jäseniä, vaan myös pastoreita, ainakin vanhempia heistä. Me koemme olevamme Suomen luterilaisen kirkon jatkumossa ja edustavamme sen uskoa, joka ilmenee yhä myös monessa kansankirkon paikallisseurakunnassa ja sen uskovien ja pappien elämässä. Ainakaan minä en halua olla katkaisemassa tätä sidettä. Oma hiippakunta antaa meille kuitenkin vapauden toimia tavalla, joka kansankirkollisen seurakuntajärjestelmän puitteissa on käynyt aina vain mahdottomammaksi.
Ja voitaisiin vähitellen luopua ”Luther-säätiöstä” puhumisesta. Esimerkiksi se seurakunta, jonka paimenena olen ja joka on päättänyt olla mukana perustamassa uutta hiippakuntaa, ei ole minkäänlaisessa juridisessa suhteessa Luther-säätiöön.
Monet ovat kanssani ja kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että Luther-Säätiön toiminnassa ja ratkaisuissa on niin vahvoja ”kirkkokuntamaisia” piirteitä ja myös irtiottoja ev.lut. kirkkomme järjestyksestä, että oman kirkon perustaminen olisi johdonmukaisin ratkaisu.
Helena, täällä K24:ssä olen ainakin kahden papin kommentista lukenut, että olisivat eronneet kirkosta, jos eivät olisi kirkon työntekijöitä. Myös muita kirkon työntekijöitä on vastaavasti kommentoinut. Ihan jokainen ei niin helposti muuta työtä saa, joten kirkosta eroaminen jää helposti eläkepäiville.
Olisi jänskää laskea, kuinka monta kymmentä kertaa tai peräti satoja kertoja meille on aina uudelleen ja uudelleen suositeltu tuota ”ryhdikästä” ja ”johdonmukaista” oman kirkkokunnan perustamista.
Martti: Ymmärrät varmaan asian, sillä kirkossa ei ole ollut tapana valita omalle porukalle itse piispaa oman sapluunan mukaisesti. Jos ei ole yhteistä paimenvirkaa, miten voi olla yhteinen kirkko?
Toivo:
Meidän luterilaisessa teologiassamme ja kirkko-opissamme kirkko ei jäsenny piispuudesta, vaan uskovasta laumasta, sen uskontunnustuksesta, sanasta, sakramenteista ja apostolisesta struktuurista käsin.
Luterilaisen teologiamme mukaan seurakunta ja uskova voi olla skismaattisessa suhteessa piispaan (jos puhumme suomalaisten megahiippakuntien johtajista emmekä yhden seurakunnan kaitsijasta), mutta elävässä uskonyhteydessä uskovaan laumaan.
Anglikaanit ajatellevat toisella tavalla. Mutta me emme ole anglikaaneja, vaan luterilaisa.
Martti: Voihan sen noinkin selittää. Silloinhan ei piispoja tarvita lainkaan tai kukin ryhmä voi valita mieleisensä piispan…(jos kirkon järjestyksellä ei ole väliä).