Juuri pidetyissä ja kohta tulevissa piispanvaaleissa on sukupuolikysymys otettu erityiseen tarkasteluun. Siis valitaanko piispaksi mies vai nainen vai muunsukupuolinen? Sitä merkittävämpänä pidän sukupolvikysymystä. Siis valitaanko nuori vai vanha; 35-vuotias vai hänen vanhempansa? Ennen kuin ehdokkaita alkaa ilmaantua enemmän, ja kannanottaminen tulkitaan henkilökohtaisuudeksi, liputan nuoruuden ja uudistusmielisyyden puolesta.
Piispan viran ei pitäisi olla mikään nousujohteisen uran loppuhuipennus. Vanhaa, vakaata ja viisasta ei tarvitse etsiä, koska sitä varten ovat emeritukset ja kirkkohistoria. Tärkeää ei ole liioin hakea pätevää ja kyvykästä, kielitaitoista ja verkostoitunutta, koska sitä varten on hiippakuntasihteereitä, Kirkkohallituksen asiantuntijoita ja muita uskontomestareita.
Kirkossa toki paasataan uudistumisen puolesta. On toinen juttu, onko silloin kysymys aidosta uudistumisesta, vai edellisen sukupolven visioiden rippeistä ja sementoimisesta. Uudistumista kun ei voi ennakoida ja suunnitella piirustuslaudalla. Se tulee ja yllättää, jos sille annetaan tilaa. Jos ei anneta, se raivaa itselleen tilan.
Kirkon uudistumisen tunnuslause on Apostolien tekojen viidennen luvun yhdeksäs jae: Katso, niiden jalat, jotka hautasivat sinun miehesi, ovat oven takana, ja he kantavat sinutkin pois.
Helsingin piispaksi valittiin ehdokkaista nuorin. Julkisuudessa kiinnitettiin huomiota sukupuolikysymykseen ja etsittiin ehdokkaiden linjausten eroja. Taustaporukoistakin syynättiin, kuka kannattaa ketäkin. Sukupolvikysymykseen en nähnyt paljon sorkitun, vaikka sillä on enemmän merkitystä kuin päältä näyttäisi.
Missä iässä piispaksi on yleensä tultu? Ei tutkita nyt hautakiviä, mutta katsotaan wikipediaa.
Oulun piispa Samuel Salmi aloitti virassaan 49-vuotiaana, ja hänen edeltäjänsä Olavi Rimpiläinen 43-vuotiaana. Samassa iässä piispaksi vihittyjä olivat nykyisistä viranhaltijoista Pekka Särkiö, Tapio Luoma ja Matti Repo, joiden viisikymppisiä vietettiin hiippa päässä. Simo Peura oli 47-vuotias ja Seppo Häkkinen 50-vuotias. Nykyisistä piispoistamme on nuorin Jari Jolkkonen, joka vihittiin Kuopioon 42-vuotiaana. Hän saakin nyt Laajasalosta piispainkokouksiin kaverin, jonka tunnistaa vielä mopokortin valokuvasta.
Porvoon hiippakunnassa on uskallettu valita nuoria henkilöitä piispaksi. John Vikström vihittiin 38-vuotiaana, veli Erik Vikström 40-vuotiaana ja poika Björn Vikström 46-vuotiaana. Sauva ja hiippa olivat lainassa suvun ulkopuolella Gustav Björktrandilla, joka saikin ne aavistuksen verran kypsyneempänä, eli 65-vuotiaana.
Helsingissä Irja Askola vihittiin piispaksi 57 vuoden iässä, hänen edeltäjänsä Eero Huovinen 46-vuotiaana. Huoviselle toiseksi tullut Mikko Heikka ei saanut prinsessaa, mutta puolet valtakunnasta 59-vuotiaana.
Arkkihiippakunnan piispa on usein harjoitellut sauvan heiluttelua jo muissa tuomiokapituleissa. Ikäähän siinä on väkisinkin karttunut. Lieneekö ajatus sellainen, ettei sitä nyt ihan arkkipiispaksi voi suoraan jatkorippikoulusta ottaa. Kari Mäkinen tuli Turun harjoittelupiispaksi 50-vuotiaana ja varsinaispiispaksi 55-vuotiaana. Jukka Paarma valittiin suoraan tosipiispaksi 56-vuotiaana, Kaarlo Kalliala oli aloittaessaan siinä iässä, jossa joutuu kärsimättömimmille jo vastailemaan eläkesuunnitelmiaan, eli 58-vuotias.
Jos nyt historian verhoa kuitenkin raotetaan, niin Martti Simojoen urakehitys meni seuraavasti: Mikkeli 43-vuotiaana, Helsinki 51-vuotiaana ja Turku 56-vuotiaana. Gustaf Johansson: Kuopio 41-vuotiaana, Savonlinna 53-vuotiaana ja Turku 55-vuotiaana. Paavo Kortekangas oli ehdolla Tampereen piispaksi vuonna 1966, 35-vuotiaana. Virkaan nimitettiin Erkki Kansanaho, joka oli 51-vuotias. Kortekangas nimitettiin Kuopioon 44-vuotiaana ja Tampereelle 50-vuotiaana.
Historiaan ei pidä jumiutua, eikä aiempia piispanvaaleja tule pitää esikuvallisina. Ennen Irja Askolaa ei ollut naista piispana, joten uutta sekin oli. Aiemminkin oli naisia ehdokkaina, mutta kannatusta ei riittänyt. Mielestäni on aivan liian pinnallista todeta, ettei kirkko ollut sitä ennen valmis naisen valintaan piispaksi. Ei kirkko ketään valitse, vaan äänestäjät. Pikemminkin oli kysymys siitä, etteivät ehdokkaat saaneet riittävästi kannatusta. Seuraaviin vaaleihin ovat naiset yhä yhtä tervetulleita. Vaaleissa menestyy, jos menestyy. Valintaan ei voi ketään velvoittaa niin kauan kun on suljettu lippuäänestys. Epäoleellisuuksia tärkeämpänä pidän sitä, että valitaan tulevaisuuden tekijöitä. Tai sama kai tuo minulle on, kun ei ole äänioikeuttakaan.
Riippumatta menneistä, nykyisestä tai tulevista viranhaltijoista, pidän koko arkkihiippakuntaa huonona keksintönä. Raamatussakin mainitaan piispat, muttei siellä mitään hiippakuntia ole korotettu arkkihiippakunnaksi. Mikä on arkkihiippakunnan systemaattisteologinen peruste? Rooman paaviuskin on paremmin perusteltu kuin Turun asema kylmän ja pohjoisen kansallisvaltion kansalliskirkon kansallispiispana.
Niin on tehnyt merkittävän työn tässä asiassa arkkipiispakin – ja jäljet hirvittävät.
Minullekin on epäselvää, miksi arkkipiispa läksi ajamaan näin vahvasti kirkon virallisen ja voimassa olevan päätöksen vastakkaista näkemystä.
Arkkipiispan kannanotto on ollut ainakin minulle yllätys. Toki erittäin myönteinen sellainen.
Täytyy tämmöisen pakanapapparaisenkin tunnustaa, että Suomen ev.lut. kirkolla on harvinaisen fiksu arkkipiispa.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014112818875157_uu.shtml
Näin iltapäivälehti kirjoittaa arkkipiispan reaktioista.
Arkkipiispa on oikeassa. Käytännössä äänestystulos tarkoittaa myös sitä, että kirkon avioliittokäsitys kaivannee tarkistusta. Onnittelut sateenkaariväelle!
Arkkipiispa on sanonut ettei hän usko Raamattuun. Joten hänen kantansa on selvä.
Mitä arkkipiispa siis julistaa Suomen kansalle? Älkää tekään uskoko Raamattuun!
Kenen asialla hän siis on: Jumalan vai paholaisen? Eikö vain käärme sanonut jo paratiisissa naiselle: Onko Jumala todella sanonut niin? Näin hän sai ihmisen epäilemään Jumalan Sanaa.
Elämme Raamatun ennustamia viimeisiä luopumuksen aikoja, ennen suurta ahdistusta, jolllaista ei koskaan ole ollut.
Vilkaisin eroa kirkosta.fi sivua ja siellä kerrotaan seuraavaa:
toissapäivänä kirkosta erosi 344 jäsentä, eilen erosi 642 jäsentä ja tänään klo 15 mennessä on eronnut 496 jäsentä. Ennuste tälle päivälle näyttää olevan yhteensä 1102 eronnutta. Saa nähdä toteutuuko tuo määrä. Jos toteutuu niin silloin kirkosta eroaa kolmen päivän aikana 2088 jäsentä. Onko se paljon, en tiedä. Alkukuusta eronneiden määrä oli käppyrän mukaan melko olematon.
Ehkä täytyy korjata viimeistä lausetta. Olihan siellä alkukuustakin eronneita muutama sata per päivä, että ei se kai ihan olematonta ollut.
Ovatko nämä viime aikoina eronneet kirkon aktiivijäseniä, jotka ovat saaneet tarpeekseen kirkon johdon sooloilusta?
Kyllä nuo määrät ovat todella suuria. ”Normaali” eroamistahti tähän aikaan vuodesta on tietääkseni luokkaa 100 – 200 päivässä.
Minusta asia ei kaipaa enää keskustalua. Sitä on käyty pitkään ja hartaasti eikä uusia näkökulmia enää löydä, paitsi sitten asian vierestä, niin kuin on viime viikkoina nähty.
Suomi on tietysti niin pieni maa, että tänne ei mahdu kuin yksi asia kerrallaan, mutta jospa nyt vaihdettaisiin se yksi asia johonkin toiseen.
Nyt taitaa alkaa keskustelu siitä miten kirkon johto kunnioittaa kirkon virallisia päätöksiä!
Siis toisin sanottuna konservatiiviset luterilaiset purkavat pettymystään Eduskuntaan alkamalla kiukutella arkkipiispalle niin kuin turhautunut lapsi isälleen.
Pulkkinen, eihän toki. Nyt ovat äänessä aikuiset ajattelevat ihmiset, jotka ottavat todesta kirkon sanoman, mikä on ilmituotu Raamatun Sanassa. Nyt taitaa käydä niin, että lapset ovat viisaampia.
Niinhän ne murrosikäiset lapsetkin ajattelevat. ”Te ootte ihan tyhmiä kun ette anna mun…” on varmaan useimmille kasvattajille tuttu fraasi.
Matti Pulkkinen,
Jätän omaan arvoonsa sinun vähättelevät ajatuksesi kirkon jäsenistä.
Eiköpähän se ole enmmänkin niin, että murrosikäiset ovat nousseet kapinaan ja halunneet muuttaa kirkon virallisia avioliitto näkemyksiä.
Kuuliaisuus ja nöyryys sekä vanhempia että kirkkoa kohtaan ovat kristillisiä hyveitä. Konservatiivit ovat unohtaneet tämän.
Kuuliaisuus ja nöyryys kohdistuvat ainoastaan Jumalan sanaan.
Miksi se nyt unohtuu?
Sitä Pulkkinenkin täällä on peräänkuuluttanut ainakin erään herätysliikkeen johdon näkemyksistä puhuttaessa.
Ei Mäkisen toiminta tule tähän jäämään.
Kyllä tässä on edessä sama painostus ja rikossyyttely, mikä perinteisille herätysliikkeille on tehty jo tasa-arvolain osalta kaikista kirkolliskokousten ponsista huolimatta. Ymmärrys loppui hyvin pian, ei edes yhden sukupolven eläköitymistä odottanut, eikä yhden papin kappeleitakaan ole säästetty toisin ajatelleiden toimipaikoiksi edes silloin, kun niihin ei ole tunkua (pappisvihkimisen kieltäminen).
Olisin itse paljon paremmalla mielellä siinä kirkossa, missä nuoruuteni vietin. Ikävä, että esim. Luthersäätiö ei voi toimia kenenkään muun kanssa. Ehtoollisepisodi kertoi omaa kieltään. Luterilaista pitää evl kirkossa vain luterilainen vanhurskauttamisoppi suhteessa katoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon. Sitä kaipaisi luterilaiselle puolelle kirkkorakennusten yhteishallinnointia vaikka pienempien uskonnollisten yhteisöjen toimiessa omilla painotuksillaan. Riitelevää kirkkoa on ollut jo vuosikymmenet minun elämässäni, ei oikein ole halua alkaa sitä samaa taas alusta.
Minä en usko Häkkisen toiveen toteutuvan, kun piispakuntammekaan ei voinut olla yksimielisesti hiljaa ennen vaaleja, vaan on avoimesti lipuuttanut mielipiteen muokkausta, jonka tietää varmasti johtavan kirkon sisäiseen hajoamiseen kuten oli naispappeusprosessissa. Jotakin toipumisväliä olisi kirkko tarvinnut, mutta arkkipiispa on heti ensimmäisenä repissä ilmoittamalla ”Avioliittokäsityksemme tarvitsee perusteellista tarkastelua. Omasta puolestani ajattelen, että siinä on uudelleenarvioinnin paikka.” Ainakin tämän kommentin viisas kirkon johtaja olisi jättänyt sanomatta tänään.Eiköhän tämä ole jo ajojahdin avaamista ennen kuin päivä on päätynyt iltaan. Pajon mielluummin keskustelisin siitä onko kristillinen armo armollisuutta itselleen tai uskoa hyvän tekemiseen. Tuleeko evl. kirkossa hyvän tekeminen uskon hedelmänä vai tekemisenä. Keskustalun aiheita kirkossa olisi.
Ei ole oikein järkevää kapinoida avoimesti kirkkonsa piispoja vastaan ja samalla puhua liittymisestä ortodoksiseen kirkkoon. Silloin on hyvin kaukana.
Et tainnut lukea sitä tekstiäni ylipäätään.
Ensinnäkin sanoin, että luterilaista pitää evl. kirkossa vanhurskauttamisoppi.
Toisekseen ei piispa ole kirkossa vaientamassa seurakuntalisten mielipidettä, ei enää tässä länsimaisessa yhteiskunnassa.
Kolmanneksi. Kun naispappeja vuonna 1988 alettiin vihkimään papeiksi ihan pyydettynä oman lapseni kastoi oma rippikoululehtorini, seurakuntani ensimmäinen naispappi. Sen jälkeen ole törmännyt kirkossamme sellaiseen mistä rauhaan haluan päästä. Sellaiseen mikä on ollut esim. lähetysjärjestöjen osalta viimeiset vuodet. Minä tasa-arvoaktivistina olen nähnyt sen mihin nykykirkko on pyrkinyt ja päässytkin, eikä se vastaa minun käsitystäni siitä, mikä on se kirkko, missä kuvittelin esim. ponnen jotakin tarkoittavan.
Minun taustani on ollut vasemmistokristillisyys, se mikä oli ennen 60-70 -luvun radikaalipappeja. Ei se koskaan ole ollut ”salonkikelpoista”, ei aina edes ymmärretty tai tuettua kummallakaan puolella, ei kirkon piirissä eikä tovereiden keskuudessa. Minulla on siitä vuosikymmenten kokemus itselläni ja ”yhteisön muisti” on sitä paljon pidempi.
Täällä oli toisessa keskustelussa esillä mielipide, että eroavat konservatiivikristityt tekevät itsemurhan. Minun mielestäni eivät. Koko ajan on ollut siirtymää kaikkiin niihin kristillisiin kirkkoihin ja yhteisöihin, joita mainitsin edellä. Perinteisen kristityn sisäistämä malli ei ole yksinäinen kristitty vaan lammaslauma. Kirkosta muusta syystä protestiksi eronnut paljon todennäköisemmin jää kaikkien kristillisten kirkkojan ulkopuolelle. Ruotsissa perinteiset herätysliikkeet toimivat kansankirkon ulkopuolella. Esikoiset ovat tämän jo tehneet Suomessakin.
Leena Viilo on siinäkin oikeassa, että uskonsa vakavasti ottavat eivät jää tuuliajolle kirkosta erottuaan vaan he liittyvät johonkin kristilliseen ryhmään toisin kuin he, jotka eroavat jonkin yhteiskunnassa menossa olevan humaanin jutun takia vauhdittaakseen sen läpimenoa.
Kun useassa yhteydessä on puhuttu lähestyvästä reformaation merkkivuodesta, eikö olisi nyt sopiva hetki kirkolle ottaa loppukiri ja luopua vihkioikeudesta ja tyytyä siunaamaan sitten ne, jotka sitä pyytävät aina kulloisenkin papin omantunnon mukaan.
Mäkinen on yksi näistä selkärangattomista, jotka eivät uskalla seistä itsenäisesti minkään asian takana. Ei minun puolesta tarvitsekaan, mutta pidän irvokkaana, että kirkkoni arkkipiispa toimii tällä tavoin. Kirkonmiesten tulisi ymmärtääkseni puolustaa Jumalan Sanaa.? Mihin tarvitaan kirkossa paimenia, jotka toimivat vain median rummutuksen joo-miehinä? Mitään kestävää pohjaa tällaisella toiminnalla ei ole. Suo siellä, vetelä täällä. Ei taida tämäkään paimen piitata sielujen autuudesta?
Kun arkkipiispa toimii, opettaa ja kehottaa julkisesti vastoin pappisvalaansa, vastoin Raamattua, tunnustuskirjoja ja apostolista traditiota, on hän jo menettänyt moraalisen oikeutensa arkkipiispan virkaan. Jos ja kun hän ei itse eroa, vetoamme Turun tuomiokapitulin ryhtyvän asiassa kirkkolain mukaisiin toimiin.
No vihdoinkin joku esittää konkreettisen toimintasuunnitelman. Jään odottamaan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää.
Korteniemi: ”vetoamme Turun tuomiokapitulin ryhtyvän asiassa kirkkolain mukaisiin toimiin.”
Korteniemi taitaa olla ihan huumoriveikkoja Sahimaan kanssa.
Toisin kuin Leena Viiko toteaa, esikoiset eivät ole siirtyneet kirkon ulkopuolelle.
Kirkosta eroaminen on uskovalle ihmiselle suuri ja vakava asia. Ei siihen ole syytä nytkään.
Jorma. Anteeksi, jos olen ymmärtänyt väärin, mutta eikö kyse ollut sekä ehtoollisesta että kasteesta. Jos lasta ei kasta evl kirkon pappi, miten voidaan vauva saattaa evl kirkon yhteyteen, kun on ollut ongelmia jo aiemmin Luthersäätiön pappien kasteen hyväksymisessä. Jos kastaja on maallikko eikä kyseessä ole hätäkaste. Toisaalta luterilaisen uskonkäsityksen omaava ei voi omantunnonsyistä lähteä myöskään kasteen uusimisen lähtökohdasta kerran kastettua uudestaan kastamaan. Ehtollisen nauttimiseen ei kirkko voi niin selkeästi puuttua.