Espoon seurakuntien yhteinen kirkkovaltuusto (YKV) päätti pääsiäisviikolla lakkauttaa jälleen kahden Suomen ev.lut. kirkon virallisen lähetysjärjestön (Kansanlähetyksen ja Kylväjän) lähetysmäärärahat v:een 2015 mennessä asteittain. Aiemmin oli jo lakkautettu kahden muun (Sleyn ja SLEF:n) lähetysmäärärahat.
Esittelijän esityksestä poikkeavan päätöksen perusteet olivat samat: nämä lähetysjärjestöt toimivat ”syrjivästi”. Nehän antavat työntekijöilleen ja jäsenilleen omantunnonvapauden virkakysymyksessä (suhteessaan naispappeuteen); ts. järjestöissä saa myös edustaa ns. perinteistä virkakäsitystä, jonka mukaan pappisvirka on vain miehille tarkoitettu tehtävä.
Lisäksi järjestöt sitoutuvat toiminnassaan kirkon avioliittokäsitykseen yhden miehen ja yhden naisen välisenä liittona. Samalla ne sallivat jäsenilleen omantunnovapauden suhteessa samaa sukupuolta oleviin parisuhteisiin.
Ilmaisen YKV:n tekemän päätöksen näin, koska tätä nimenomaan kysyttiin po. lähetysjärjestöiltä yksinkertaistaen seuraavasti:
1) salliiko järjestö omantunnonvapauden työntekijöilleen ja jäsenilleen suhteessa virkakysymykseen ja samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen ja
2) tekeekö järjestö yhteistyötä naispappien ja parisuhteensa rekisteröineiden sekä heitä tukevien kirkon työntekijöiden kanssa?
Kaikkien lähetysjärjestöjen vastaus molempiin kysymyksiin oli ”kyllä”. Lisäksi kaikissa vastauksissa korostettiin sitoutumista kirkon avioliitto-opetukseen. Kaikenlaisen syrjinnän nämä järjestöt torjuvat. Samalla ne ilmoittavat, etteivät voi toimia Raamattua ja omaatuntoaan vastaan näissä kysymyksissä.
Vastaukset olivat siis sitä, mitä (positiivisessa mielessä) haettiinkin, mutta ne eivät kelvanneet. Lähetysjärjestöt eivät luonnollisesti voineet vastata ”emme salli”, mutta näköjään vastaus ”sallimme” oli myös väärä
Mielenkiintoista oli myös lukea esittelijän lisäperuste valitukseni hylkäämiseksi (siinäkin tapauksessa, että siinä ei olisi ollut po. muotovirhettä). Esittelijä katsoo, että YKV:n päätös on tähdätty nimenomaan yksilöiden syrjintää vastaan eikä lähetysjärjestöillä voi olla samaa syrjintäsuojaa, koska järjestöt eivät ole yksilöitä.
Muodollisesti näin on. Tosiasiallisesti järjestöt ovat olemassa vain yksilöiden muodostaman yhteisön perusteella, ja niiden toiminnasta vastaavat seurakunnissammekin vahvimmin kirkon uskoon ja toimintaan sitoutuneet kirkollisveronmaksajat, siis yksilöt.
Vastoin esittelijän kantaa pidän tätä YKV:n päätöstä suunnattuna ensisijaisesti lähetysjärjestöissä toimivia kirkollisveronmaksajia kohtaan. Siksi se mielestäni on perustuslaissa kiellettyä syrjimistä näiden kirkollisveronmaksajien uskonvakaumuksen perusteella. Tämä ei kuitenkaan ole hallinto-oikeuden ratkaistavissa.
Perimmältään kyse on luonnollisesti raamatuntulkinnan eroista, joiden suhteen kirkkomme tunnustaa, etteivät nämä järjestöt opeta harhaoppeja. Perustelevathan ne kantansa kirkkolain 1. pykälän mukaisesti Raamatulla.
Tästä YKV:n epävanhurskaasta, teologisesti ontosta ja moraalisesti syrjivästä päätöksestä johtuen tein asiasta kirkollisvalituksen hallinto-oikeuteen. Otin riskin: en ole asianosainen (siis minkään po. lähetysjärjestön edustaja) enkä espoolainen kirkon jäsen.
Olen vain espoolaiseen paikallisseurakuntaan valittu hengellinen johtaja (kirkkoherra), joka on kirkkolaista johtuvista syistä Helsingin Lauttasaaren seurakunnan jäsen ja jonka velvollisuutena on valvoa, että Espoonlahden seurakunnan päätöksissä noudatetaan kirkkolakia ja -järjestystä.
Sen sijaan yhteisiin päätöksiin – joihin seurakuntammekin joutuu taipumaan – minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa. En voi edes valittaa. Paitsi epävirallisesti. Tämän asian pohtiminen on kuitenkin eri asia itse pääasian kannalta.
Pääasiana halusin kiinnittää päättäjien huomiota vielä uudelleen siihen, että muodollisesti pätevä päätös (itsenäinen päätösvalta suhteessa budjettirahoihin) voi olla kirkolta saadun mandaatin näkökulmasta järjestöjä ja siten niiden kirkollisveroa maksavia työntekijöitä ja jäseniä syrjivä.
Kirkollisveroa lähetysjärjestöjen toimijat saavat kyllä maksaa, mutta sillä (itse maksetulla verolla) lähetysjärjestöt eivät saa Espoossakaan tehdä sitä työtä, johon kirkko on ne kutsunut ja velvoittanut. Eikö tässä ole mitään ongelmaa?
Kun vielä kävellään kirkolliskokouksen, piispainkokouksen ja kirkkohallituksen tekemien linjausten yli (koskien näiden järjestöjen virallista statusta) sekä esittelijän teologisesti perusteltujen näkökohtien yli (kaikki lähetysjärjestöt tekevät samaa kirkon missiota, vaikka erilaisilla teologisilla korostuksilla), YKV:n päätös voisi täyttää myös perusteet, joiden mukaan se on tehty virheellisessä järjestyksessä ja sisältää YKV:n puolelta valmisteluvajeen.
Esittelijähän oli alunperin esittänyt, että po. lähetysjärjestöjen ja luottamushenkilöiden kesken järjestetään jo kuluvan vuoden aikana seminaari, jossa nämä asiat käsiteltäisiin kasvotusten saman pöydän ääressä. Vasta sitten olisi voitu palata tähän budjettirahojen jakamiseen. Tämä esittelijän dialogisuuteen pyrkivä näkökohta sivuutettiin täysin. Miksi?
Elämme mielenkiintoisia aikoja. Olemme huomanneet, että perusteluni eivät muotovirheen vuoksi pääse koskaan hallinto-oikeuden tutkittavaksi. Jätänkin ne jokaisen luottamushenkilön omantunnon tutkittavaksi: onko YKV:n päätös tehty lähetystyön etuja ajatellen ja kirkon ykseyttä edistäen, kuten pitäisi? Edistääkö tällainen lähetysjärjestöjen boikotoiminen päättäjien omaa asiaa: sukupuolten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kirkossa?
Voidaanko myös olla varmoja siitä, että ”ongelmajärjestöiltä” säästyneet rahat päätyvät sitten oikeasti maailman köyhien hyväksi muiden järjestöjen kautta? Vai käykö tässä niin kuin kotikaupungissani Helsingissä näyttää käyneen: boikotoiduilta lähetysjärjestöiltä ”säästyneillä” rahoilla voitiin rakentaa komeat lähetysjuhlat pääkaupunkiin? Toivottavasti näin ei kuitenkaan tehty, mutta jäljet pelottavat.
En todellakaan vastusta lähetystyötä Suomen Lähetysseuran kautta – päinvastoin, siunaan siellä tehtävää arvokasta työtä – kuten muidenkin lähetysjärjestöjen, olivatpa kirkkomme lähetysjärjestöjä tai muiden kristillisten yhteisöjen. Enkä vastusta edes lähetysjuhlia. Niilläkin olen usein vieraillut sekä virallisena seurakunnan edustajana että omasta lähetysinnostuksestani lähtien.
Mutta jos muille lähetysjärjestöille aiemmin ulkolähetystyöhön varatut rahat siirretään juhlatoimikuntien käyttöön ja ne jäävätkin lopulta kotimaahan, sellaista en voi lähetystyössä hyväksyä. Ne rahat ovat silloin pois maailman köyhiltä ja heidän oikeudestaan evankeliumiin. Eikä tämä tietenkään ole minkään lähetysjärjestön syytä. Seurakuntien päättäjien on tässä syytä katsoa peiliin.
Toivonkin, että Espoon YKV seuraa oman päätöksensä toteutumista niin, että boikotoiduilta lähetysjärjestöiltä ”säästyneet” rahat eivät jää kotimaahan, vaan koituvat evankeliumin menestymiseksi niiden järjestöjen kautta, jotka vielä – toistaiseksi – saavat julistaa evankeliumia kirkon mandaatilla ja seurakuntien budjettirahoilla kaikkialla maailmassa. Sielläkin, missä suomalainen kirkkopolitiikka on tuiki tuntematonta ja paikallisten kirkkojen opetus kirkon virasta ja avioliitosta ns. perinteistä.
Valituksen tehneenä huomaan siis olevani ”väärästä” luterilaisesta seurakunnasta kotoisin oleva kirkkoherra, joka on huolissaan kirkon mission tulevaisuudesta ja kirkon ykseydestä sekä sen aidosta moniäänisyydestä. Samalla olen huolissani lähetysjärjestöjen omasta agendasta: onko niiden omissa linjauksissa ja kannanotoissa tarkoituksellisesti sellaisia muotoiluja, jotka vievät huomion sivuraiteille lähetystyön varsinaisesta tavoitteesta?
Toivottavasti päästäisiin kuitenkin vielä samaan pöytään ja kuuntelemaan toisiamme boikotoimisen sijasta. Olisiko se jäsenkadosta huolissaan olevassa ja moniäänisessä kirkossa mahdollista?
Sari, luitko ollenkaan mitä Jouni Turtiainen kirjoitti? Ensimmäinen kommenttisi on sellainen, että näyttää siltä ettet ole edes ymmärtänyt mitä hän kirjoitti. Suollat vain samoja sisällöttömiä tuhanteen kertaan kuultuja argumentteja, joiden perusteella sinun voisi epäillä olevan täysin ulkona koko lähetystyöstä ja kirkon elämästä. Onko näin vai miksi et halua tai osaa keskustella?
Kiitos Jouni Turtiaiselle kirjoituksesta. Pari asiaa jäi mietityttämään.
Jos ilmoittaa ettei palkkaa mihinkään tehtävään homoseksuaalisessa parisuhteessa olevaa tai naispuolista pappisvihkimyksen saanutta ihmistä, niin se on syrjintää vaikkei yksikään homoseksuaali tai naispappi hakisi järjestöön töihin. Se, että vetoaa asiassa ”raamattuun ja omatuntoon” ei muuta sitä syrjimättömyydeksi. Se vain kertoo, mikä on syrjinnän peruste.
Kirkollisveroa maksamalla ei käsittääkseni saa erivapauksia. Lisäksi on hyvä muistaa, että myös YKV:n jäsenet ovat myös maksaneet kirkollisveronsa, ja heidät on valittu päättämään kirkollisveroa maksavien ihmisten äänillä. Jos oletetaan, että kirkollisveron maksaminen oikeuttaa päättämään siitä, millaista työtä niillä varoilla tuetaan, niin sen täytyy toimia molempiin suuntiin.
Käsittääkseni sen statuslinjauksen yli, että kyseiset järjestöt ovat kirkon virallisia lähetysjärjestöjä, ei ole kävelty. Sen sijaan on nimenomaan linjattu, että rahankäytöstä vastaavat seurakunnat ja yhtymät itse. Senkään linjauksen yli ei kai pitäisi kävellä?
Tämä on oikea ja aito huoli, ja toivoisin että joku ottaisi asiakseen selvittää tuon asian oikeellisuden. Jos sanotaan, ettei lähetystyöltä oteta senttiäkään pois, niin sen olisi syytä myös mennä niin.
Lisäksi on syytä miettiä, onko SLS:llä (jonka työtä arvostan myös) mahdollisuutta laajentaa lähetyskenttäänsä, mikäli taloudelliset edellytykset olisivat olemassa (eli mikäli muilta järjestöiltä vähennetyt määrärahat osoitetaan SLS:n työhön laajemminkin). Asia ei välttämättä ole niin.KUA:n osalta tiedämme että sen työtavat ja työmuodot riittäisivät siihen, mutta kun KUA ei tee lähetystyötä.
Tämä on yhtä lailla tärkeä huomio. Olen ollut ihmeissäni siitä, kuinka lähetysjärjestöjen arvoja ja periaatteita kritisoivia syytetään houmion kääntämisestä muualle, vaikka he ovat vain lukeneet mitä ko. järjestöt lausuvat julki.
Tämä olisi tärkeää. Mutta millaisia tuloksia silloin odotetaan?
Joka tapauksessa, kiitos Jouni Turtiaiselle kirojituksesta, joka sisälsi paljon hyvää ja selvästi aidon huolen.
Kiitos Pauli Lindbergille asiallisesta kommentoinnista. Rakentavaa kritiikkiä on aina ilo lukea – ja ottaa siitä opikseen (toivottavasti).
Kiinnitit huomiota juuri oikeisiin asioihin. Kun puhuin lähetysjärjestöjen sitoutumisesta syrjimättömyyteen ja samalla pitäytymisestä Raamattuun, johon heidän omatuntonsa on sitoutunut, tarkoitin juuri sitä, mitä lopussa totesin: joissakin niiden linjauksissa on muotoiluja, jotka ovat ristiriidassa tämän syrjimättömyyden (ja tasa-arvolain) kanssa.
Jos omantunnonvapaus on aitoa, sen pitää näkyä myös näissä ilmaisuissa, joissa ei ennalta sidota omiatuntoja tulkintoihin, joista voi saada ristiriitaisen käsityksen.
Kirkollisverojen maksajien osalta en edellytä erivapauksia, vaan sen kunnioittamista, että niillä rahoilla tehdään juuri sitä työtä, johon kirkko on nämä järjestöt kutsunut ja velvoittanut.
Rahanjaossakin on hyvä noudattaa kirkon yhteisiä päätöksiä, joiden takana on suurempi joukko kuin tietyn seurakunnan / yhtymän päättäjät.
Rahajaolla voidaan osoittaa myös sitoutumista yhteisiin päätöksiin, mutta sillä voidaan myös sooloilla ja osoittaa piittaamattomuutta yhteisistä linjauksista. Sellainen surettaa, kun muissa kysymyksissä edellytetään yhteistä sitoutumista.
Kumpi on siis ensisijaista: kirkon yhteiset, suuret linjaukset vai seurakuntien oikeus itsenäiseen rahanjakoon? Tätä halusin kysyä. Vastaus taisi joiltakin tulla jo.
Kiitos vielä Paulille rakentavan kriittisestä palautteesta!
Minulle on noussut näitä lähetysjärjestöjä ja niihin suhtautumista koskevia uutisia lukiessani mielikuva ruumiista, seurakuntaruumiista, Kristus-ruumiista.
Jos sitä aletaan ambutoimaan leikkelemällä osia (herötysliikkeitä/lähetysjärjestöjä) siitä pois, niin tuloksena on mahdollisesti jalkapuoli, käsipuoli, silmäpuoli, puolikuuro jne ruumis, mikä ei pysty toimimaan täydellä teholla, koska siitä puuttuu osia.
Traagista on se, jos näiden osien/ruumiinjäsenten poistajat ovat toisia samassa ruumiissa olevia jäseniä.
Ts. jos ruumis/kirkko/seurakunta riitautuu itsensä kanssa, se ei kauan elä.
Keskustelussa on vedottu omatuntoon – yksilön omaan käsitykseen jostain. Toisaalla olen osallistunut pienimuotoiseen keskusteluun linjalla omatunto – samvete – conscience. Mistä tulee suomen sana omatunto, yksilön tunto, kun jo länsinaapurissa käsite on aivan erilainen – yhteistunto, jonkinlaisen keskustelun tulema.
Jouni Turtiaisen näkökulmaa ihmettelen edelleen sikäli, että mitä oikein toivot? Eivät nämä järjestöt muuta syrjivää suhtautumistaan naisiin, koska se on heille vahva ideologia. Vai oletko eri mieltä? Ei se muutu keskusteluillakaan, koska kyse on hyvin vahvasta erilaisesta evankeliumista. Raamatunopetus/keskustelu saattaa joissain vapaissa suunnissa auttaa, mutta silloinkin lähinnä niiden keskuudessa, jotka jo ovat valmiita johonkin muutokseen.
Keskustelut raamatunkaan pohjalta tuntuvat aivan turhalta (olen kokeillut) Suomen ns. lähetysjärjestöjen edustajien kanssa, koska he eivät todellisuudessa ole kiinnostuneita Jumalan sanasta tai ristin sovituksesta, vaan tradition ylläpitämisestä, valtansa ylläpitämisestä. Kysymys on heille naisten pappeudessa nimenomaan virkakysymyksestä, johon omatunnot on sidottu. Sellaisesta ei ole Raamatussa oikein mitään. Se on hiukan sama kuin keskustelisi Jehovan todistajien kanssa. Heillä on oma raamatuntulkintansa. Sillä ei enää ole väliä mitä Raamatussa sanotaan, vain se merkitsee miten heidät on opetettu se ymmärtämään. Kyse on vain perinteestä, kirkollisesta vallasta.
Eero Junkkaala sanoitti tämän aivan suoraan äskettäisessä Kotimaa24:n uutisessa, jossa hän totesi, että äänestäisi naispappeutta vastaan jos päätös olisi tänään, ei sen takia että sille olisi hänen mukaansa enää raamatullisia perusteita, vaan kirkontradition vuoksi.
Vapaakirkko onnistui opiston rehtorinsa Simo Lintisin voimin saamaan aikaan rauhaisan muutoksen naisten pastoriuteen Vapaakirkossa, mutta se on enemmän poikkeus säännöstä. Heille kysymys oli helpompi, koska kyse oli aidosti raamatuntulkinnasta kontekstissa, jossa yleinen pappeus on se ykkösasia. Virkateologiaa luterilaisten ns. herätysliikkeiden merkityksessä ei olekaan.
Minun nähdäkseni – valitettavasti – ei ole muuta vaihtoehtoa kuin seistä totuuden puolella, on valittava asettaako etusijalle sen että tämä kansamme voi tulla tuntemaan Jumalaa kirkkomme välityksellä, vai sen että harhaoppeihin takertuneita, ristinsovitusta mitätöiviä ns. herätysliikeläisiä kaikkien muiden kustannuksella suositaan ja suojellaan, myös taloudellisesti kaikkien muidenkin varoin. Syrjinnän rahoittaminen on minulle ja monille niin iso kysymys, että se on aito syy harkita kirkosta eroamista, eikä huono syy. Kyllä me olemme vastuussa siitä, minkälaisia arvoja edistävään yhteisöön kuulumme. Tiukkaahan se on se vastuu silloin kun yhteisöön on syntynyt ja se on hengellinen koti.
Anne Mikkola tuossa vastasi aika hyvin siihen kysymykseen, jonka Jouni Turtiaisellekin esitin: Mitä tuloksia se saman pöydän ääreen meneminen ja keskusteleminen voisi tuottaa? Pelkään, että se olisi kohtuullisen tulokseton juttu. Sitä paitsi niitä keskusteluja on kyllä käyty, monella eri tasolla, julkisuudella ja ilman.
Kysyisin Jouni Turtiaiselta vielä (kiitos edellisestä vastauksesta, muuten) sellaista, että jos on niin, että kirkkovaltuustojen tulisi kunnioittaa yhteisiä linjauksia omissa päätöksissään rahanjaon suhteen, niin eikö silloin päätäntävalta ole pelkkä illuusio? Jos ennakko-oletus jo on se, että koska järjestö X on kirkon virallinen lähetysjärjestö niin sille pitää antaa rahaa, niin eikö valtuusto ole silloin lähinnä raha-automaatti?
Ja millaisin perustein niitä määrärahoja voisi sitten vähentää? Millaisia asioita tarvitaan, että sen yhteisen linjauksen voisi ohittaa?
Pauli esitti hyvän kysymyksen, millä perustein määrärahoja voisi vähentää tai ohittaa yhteisen linjauksen.
Yksi peruste voisi olla se, jos jokin lähetysjärjestö kieltäytyy julistamasta evankeliumia tarkoituksena ihmisten pelastuminen. Jos lähetysjärjestö julistaa muuta kuin kristinuskon mukaista tietä Jumalan yhteyteen.
No mutta Salme, olisihan sellainen järjestö silti silloinkin kirkon virallinen lähetysjärjestö, eikä kirkon yhteisten linjausten yli pidä kävellä.