Jörn Donner ei halunnut ”perinteisiä kirkkohautajaisia tai siunaustilaisuutta pappeineen”. Moni kirkkoonkin kuuluva pohtii samaa. Osa toivoo ainakin: ei puheita!
Tolkun ihmiset arvostavat klassisia kirkonmenoja: hyvää psalmilaulua, sujuvaa lukemista, tasokasta soittoa. Kuka kaipaa pitkiä pietistisiä puheita? Tai suomalaisten hää- ja hautajaistapojen uutta riittiä: palveluksen keskeyttäviä välispiikkejä?
Välispiikkien riitissä pappi puhuu vähintään neljä kertaa: esittäytyy ja toivottaa tervetulleeksi, opastaa ennen toimitusta, kertoo käyttäytymisohjeita palveluksen aikana ja jutustelee kaikille vielä seremonian jälkeenkin. Saarnaa välispiikit eivät korvaa. Sekin on kestettävä.
Miksi spontaani puhe vie kirkossa koko ajan enemmän tilaa historian ääneltä? Onko syy pietismin isän Philipp Jakob Spenerin (1635–1705), joka oli valmis määrittämään kristillisyyden keskeisimmäksi ihanteeksi yhtäältä henkilökohtaisen todistamisen ja toisaalta dogmaattisten kysymysten välttelyn?
Pietismi ei ole vain protestantismin ongelma. Myös ortodoksisuus on hengittänyt pitkään pietististä ilmaa. Monet ortodoksipapit ovat keksineet ryhtyä keskeyttämään Basileioksen (330–379) tai Krysostomoksen (347–407) keskiaikaiset liturgiat välispiikeillä. Tällaisia ”opetusliturgioita” pitävät papit unohtavat, että liturgia on pohjimmiltaan intiimi kokemus. Intiimit hetket eivät kaipaa ohjeita ja hyvää ruokaa ei tarvitse mainostaa.
Ortodoksien luulisi ainakin tietävän, miten etiketti ja protokolla suojelevat perinteitä hierarkkisissa järjestelmissä. Tuomarin tooga ja papin alba antavat vapauden toimia etiketin ehdoilla. Etikettiä saavat rikkoa – kuten musiikissa teorian sääntöjä – vain ne improvisoijat, jotka tuntevat protokollan.
On ilmeistä, että nykypappien kiinnostus kohdistuu enemmän tapakristillisyyteen kuin raamatulliseen elämänfilosofiaan. Armahtakaa silti meitä, jotka käymme kirkossa perinteisen liturgisen pieteetin vuoksi.
Välispiikkien riitti ei kuulu kirkkoon. Se on ”viisastelevia puheita, λόγια σοφίας” (Kol. 2:23) eli omatekoista hurskautta, jonka aika on vasta sitten kun messu on ohi ja lupa ”ite, missa est” on annettu.
Veli todistaa vahvasti! Onneksi en ole juuri törmännyt näihin ”välispiikkeihin” ortodoksisissa palveluksissa.
Kiitos!
Edellisestä jokunen sana, ”Etikettiä saavat rikkoa – kuten musiikissa teorian sääntöjä – vain ne improvisoijat, jotka tuntevat protokollan”.
Blogiinne liittyen kyse on tietysti myös estetiikan asiasta ortodoksian asiassa.
Musiikin asia edellisessä liittyy kokonaisharkintaan aikaa kestävissä tavoissa julistaa samalla kun yhtaikaisesti rukoilla.
Sitten yleensä musiikin asiassa tekemisessä muotorakenteiden hallinta antaa kovasti mahdollisuutta tehdä asiaa vaikka soittotaitoa, tai muun musiikin hallinta olisi tyydyttävällä tasolla aina musiikin teoriaan asti.
Näin muotorakenteet musiikissa eivät aina avaudu asiaa harrastaneellekään.
Olisiko sitten mahdollista niin ortodoksiassa kuin luterilaisuudessa tehdä hyvää ja siunauksellista puhetyötä vaikka itse asia välillä hiukan katkeaisikin hengittämisen ajaksi.
Uskon hyvällä muotorakenteiden hallinnalla tämän olevan mahdollista. Valitettavasti osin sisäsyntyistä lahjaa niin musiikissa kuin liturgiassa ei ole annettu kaikille.
Ortodoksisistä käytänteistä tiedän vähän, esimerkiksi käyvätkö seurakuntalaiset ennen ehtoollista tunnustamassa syntinsä kuten katolilaisuudessa ennen on ollut tapana.
Luterilaisuuteen hyvin sopisi tapa papin muistuttaa katumuksen ja syyllisyyden omakohtaisesta asiasta ennen ehtoolliselle astumista. Protokollaa tämä ei rikkoisi mitenkään, ja seurakuntalaiset voisivat asiaa tunnustaa alttarille tullessaan kumartamalla ehtoollismaljaan päin. Tätä olen esittänyt jo aiemmin. Nythän luterilaiset synnintunnustukset katsovat oikeaan uskon omistamiseen minkä seurauksena synnintunto oikeassa uskossa syrjäyttää edellisen kirjoittamani ja missä synnintunto on samalla Lutherin katumuksen sisältö. Esimerkkejä ei tarvinne antaa epäuskon hetkissä edellisessä jo päästetyissä vika·asioissa.
Näin protokollaan asiallisella maulla harkinnassa seurakuntalaisten huolimiseksi sielunsa asiassa pitäisi olla mahdollisuus vaikuttaa Ihmisten parhaaksi vaikka sitten mainitsemienne välispiikkien kautta kokonaisharkinnassa.
Tämä on nyt kommentti luterilaisuuteen, jos siitä puhutaan (?) – itse luterilaisena pastorina en lähtisi arvioimaan blogistin esille ottamaan em. asiaa eli puheen, sananselityksen yms näkyvää ja jopa korostunuttakin roolia pietismin kautta. Tässä on nähdäksi paljolti kyse myös luterilaisuuden itseymmärryksestä jo ennen pietismin aikaa.
Koska olemme luterilaisina evankelisuuden lisäksi myös protestantteja (valitettavasti! ?), siksi emme keskity vain palvontaan, vaan myös rajankäyntiin harhautumiksi kokemiamme asioita koskien. Tämä on luontevinta vapaan puheen muodossa. Minun näkemykseni mukaan tällainen enemmän (ehkä liikaakin?) vapaata puhetta sisältävä tapa siirtyy sitten joskus myös sellaisiin tilanteisiin, kuten esim. hautajaiset, joissa muut kristillisen perinteen ulottuvuudet voisivat palvella syvemmin…