Opiskelun pitää olla intohimoa, joka vie oppimisen nautintoon! Ranskalaisen älykön Jacques Attalin uusi kirja Histoires et avenirs de l’éducation on tiiliskivi koulutuksen historiasta ja perspektiiveistä.
Joku voisi sanoa, että kaikki tietohan on jo kännykässä. Sieltä löytyvät myös kirjoitus- ja laskukoneet ja käännökset kaikille maailmankielille. Ainoa asia, mitä tekniikka ei tarjoa on uteliaisuus. Se on jokaisen opittava.
Attalin mukaan rakkaus tietoon on ase, jolla voi taistella mitä vihollista vastaan tahansa. Vain tiedon äärelle johdattamalla tytöt voivat päästä eroon syrjinnästä. Mutta ilman hyviä opettajia ei ole hyviä oppilaita. Kodin on oltava oppimiseen rohkaiseva. Kaikki alkaa sieltä.
Attali jakaa kiitosta Pohjoismaiden koulujärjestelmälle, jossa kaikki ovat peruskoulutuksen piirissä. Hän antaa Suomen koululle – ehkä vastoin syvempää tietoa – epiteetin ”maailman paras järjestelmä”. Attalin kritiikki osuu kuitenkin myös meihin. Yleistieto ei ole sivistyksen mitta. Matemaattis-luonnontieteellisestä osaamisesta ei saa tinkiä.
On tärkeää tunnistaa eksaktin tiedon ja myöhempien aikojen uskomustietojen erot. Esimerkiksi Attali ottaa entisen matematiikan jättiläisen islamilaisen maailman. Se vaihtoi tuhat vuotta sitten matematiikan uskonnonopetukseen ja on nyt lukutaidottomuuden tyyssija. Toiseen suuntaan mentiin Yhdysvalloissa, jossa Englannin reformoitujen ja Skotlannin presbyteerien perinnöillä perustettiin Harvardin, Princetonin ja Yalen yliopistot.
Attalilla on kaksi nerokasta poliittista ehdotusta: maahanmuutto ei kuulu sisäministerin, vaan opetus- ja kulttuuriministerin kompetenssiin, koska maahanmuuttopolitiikka on integraatiota varten. Toinen ehdotus on opintosuunnitelmia varten: valetiedon tunnistamisen opiskelu on lisättävä kouluissa oppiaineeksi.
Mitä olisimme, ellei meillä olisi ollut mahdollisuutta tutustua antiikin aikaan, arabien algebraan, Mesopotamiaan ja Mozartiin? Koulutuskeskustelussa ei pääse pakoon kysymystä ilmaisen ja maksullisen yliopiston eduista ja haitoista. Me ulkomailla opiskelleet totuimme lukukausimaksuihin. Valmistautuisin niihin Suomessakin.
Kirjan lopussa Jacques Attali tekee suosituksia. Yksi niistä tiivistää koko elämän tarkoituksen: ”Ymmärtäkää elämän lyhyys ja tiedon äärettömyys, joka sen aikana on mahdollista oppia”.
Jyrki H,
Äärimmäisen ajankohtainen kysymys. Nykyään tekoäly eli tietokoneohjelma, pystyy tuottamaan hyvin uskottavaa tekstiä. Ehkä pitäisi luoda keino, jolla pystymme varmistamaan, että teksti on ihmisen tuottamaa, ei tekoälyn generoimaa. Tekoäly on nimittäin perimmiltään keino järjestelmällisesti varastaa ihmistekijöiden luomaa aineisto ja esittää se uudessa muodossa.
Ja tietysti, tottakai ihmisenkin luoma teksti voi olla valetietoa, mutta sillä on kuitenkin tekijä, joka voidaan asettaa vastuuseen.
Tuosta valetiedon oppiaineesta sen verran, että kiinnostava kysymys lienee miten varmistetaan, että tulevat oppiaineen opettajat ovat ”oikean tiedon” haltijoita? Valheella kun on varsin pitkät jäljet ulottaen lonkeronsa Genesikseen asti. Epäilen, että Jacques Attalin teosta ei suomenneta, että voitaisiin myös luonnollisesti varmistaa se, miten hän itse on päätynyt ”oikean tiedon” omistajaksi?
Jacques Attali: ”Valistuksen ja sekularismin (ja siitä johtuvan elämäntapamme) puolustaminen on elintärkeää.” https://www-attali-com. Tottako vaiko jotakin muuta?
Valetietoon liittyy tietysti klassinen kysymys: ”Mikä on totuus?” Senhän hra Pilatuskin esitti aikoinaan.
Vaan mitkä olivat seuraukset? Halusiko oikeasti saada ja uskoa vastauksen?
Ajassamme näyttää olevan voimissaan käsitys (joskus julkilausuttuna – usein ei), että se ”totuus”, josta puhutaan ja kirjoitetaan yleisesti, on (vain) valtaan liittyvä käsite. Tiedekin on osin alistettu (usein julkilausumattomasti) tarkoitusperille ”hyvyyden” nimessä; toisaalta kielletään, että ehdotonta hyvyyttä olisi olemassakaan – kaikkihan nähdään ihmisen valintana ja vallankäytön muotona. Elämme arvorelativimin aikaa – ja kuitenkin puhumme ”arvoista” ikäänkuin ne olisivat kutenkin ehdottomia, kunhan ovat ”sopivia” – valtaapitäville tai valtaa tavoitteleville. Ovatko puheet todellisista reaalisista arvoista totuutta vai fiktiota?
Arvoista puhutaan toisaalta ehdottomina – määrittelemättä niitä tarkemmin; ja toisaalta kielletään, että ehdottomasti osiksi määriteltävissä olevia arvoja olisi olemassakaan.
Puhutaan vihapuheesta, jolla kieltämättä on vaikutuksia yhteiskunnassamme. Mutta ”vihapuhe” taas on jotain ”abstraktia”, jota ei haluta (tai osata) määritellä. Kuitenkin sitä termiä halutaan käyttää ikäänkuin siitä olisi yhdessä ymmärretty käsitys tai sopimus.
Valhetietoa on oikeasti olemassa. Miten se sitten tunnistetaan? Matematiikassa se on helppoa. Yhteiskunnassa ei niinkään helppoa. Onko ihminen syntinen vai pohjimmiltaan hyvä? Historian luulisi selvittävän. Vaan kuinka lieneekään…?
Eräs ongelma aikamme kiristyneessä keskusteluilmapiirissä on seuraavanlainen. Väite X on keskustelija A:n mielestä varma ja todistettu tieteellinen fakta, mutta keskustelija B:n mielestä aivan silkkaa huuhaata. Väite Y puolestaan on B.n mielestä itsestäänselvä fakta, mutta A:n mielestä perusteeton ennakkoluulo. Tältä pohjalta järkevän keskustelun aikaansaaminen on useimmiten mahdoton yritys.
Jukka M.,
”Valhetietoa on oikeasti olemassa. Miten se sitten tunnistetaan? Matematiikassa se on helppoa. Yhteiskunnassa ei niinkään helppoa. Onko ihminen syntinen vai pohjimmiltaan hyvä? Historian luulisi selvittävän. Vaan kuinka lieneekään…?”
Nimenomaan tähän on Raamatussa vastaus, esimerkkien, historiallisten tapahtumien muodossa.
Saarn. 3:18 Minä sanoin sydämessäni: Ihmislasten tähden se niin on, jotta Jumala heitä koettelisi ja he tulisivat näkemään, että he omassa olossaan ovat eläimiä.
Eli kun ihminen luotiin, hänet tehtiin vain vähän enkeleitä alemmaksi kun Jumala oli puhaltanut häneen oman Henkensä, joka asuu ihmisessä syntymässä, mutta sen voi kuolettaa kun ”ymmärrystä” karttuu.
Tiedonvälitys onnistuu vääristämään tiedon valhetiedoksi. Riittää, kun tieto syötetään tiedonvälittäjän haluamalla tavalla. Ei edes tarvitse valehdella. Kerrotaan vain mitä on tapahtunut ja saadaan lukija niin kuohuksiin, ettei hän jaksa lukea uutista loppuun.
Oikein kouluesimerkki tuli tässä, kun kaupunkimme antoi työntekijöilleen pussukat ykkösluokan näkkäriä. Paikallisessa leipomossa joku oli laittanut pusseihin 2 luokan tarran ja kohu oli valmis. Asia tietysti koettiin hirveänä loukkauksena kaupunkimme taholta ja se kyllä muistetaan pitkään.
Kaikki unohtavat nopeasti sen, että jollekin oli sattunut pieni virhe.
Wiiolla oli ne kuuluisat teesit siitä, miten (huonosti) viestintä yleensä onnistuu.
Toinen tekijä on ns. harhaanjohtaminen, jossa ei kerrota väärää tietoa mutta pidetään huolta, että saatavilla oleva tieto on yksipuolista. Osatotuus on taruakain ihmeellisempää. Ja aina ”parempi” muistaa, että ihmiset toimivat enemmän tunteen kuin ”faktan” tai ”kartesiolaosen logiikan” pohjalta. Homo sapiens, viisas (?) ihminen.
Ei armas Suomen Maakaan ole menneinä vuosikymmeninä tuota tasapuolisuutta vaalinut: on oltu kallellaan milloin itään, milloin länteen. (Ei ole poliittinen kannanotto).
Monet ovat mielestäni aiheellisestikin huolissaan median yksipuolisuudesta (ellei yksipuolistumisesta), vaikka eivät mitään ”salaliittohörhöilijöitä” olisikaan. Tieteenkin nimissä on helppo unohtaa, että se maailmankuva tai -katsomus siellä jossain aina möllöttää taustalla. Vallantahtokin ihmisen saa tekemään ja lausumaan yhtä sun toista.
Aito moninaisuus on mediaa ihmeellisempää. Siellä ”jossain” se totuus jossain on, vaikka se ei matemaattisesti laskemalla täysin aukenekaan.
Kenen leipää syö, sen lauluja laulaa, vaikka se olisi valheen leipää.
Sellainen on ihminen, viimeiseen hengenvetoon se puolustaa omaa tekemistään, koska se ei voi myöntää, että hän on huijari, tai häntä on huijattu.
Mielenkiintoinen aihe, josta olisi mukava lukea lisää.
Minun käsittääkseni meidän isoin haasteemme on monialainen tyhmistyminen ja älyllinen laiskistuminen. Ja tämä koskee niin uskovaisia kuin uskomattomiakin.
Erinomainen kirjoitus ja blogin aihe, kiitos!
Muistelen aikaa, kun netti oli tulosillaan ja tiedettiin, että sitä kautta tieto on hiljalleen kaikkien saatavilla. Yltiöoptimistisena luonteena odotin, että sitä kautta väärän tiedon osuus laskee maailmassa ja ihmiset ovat yhä tietoisempia faktoista.
Näin tietenkin kävikin, mutta ei ollenkaan siinä suhteessa, kuin odotin. Väärä tieto elää ja voi hyvin edelleen. Netistä on tullut jopa väärän tiedon polttoaine, sen tarjotessaan kaikenlaista hevontuubaa niille jotka sellaista etsivät. Meissä ihmisissä tuppaa olemaan sellainen perusasetus, että me etsimme vain sellaista informaatiota, jonka itse hyväksymme. Näin on syntynyt erinomaisia väärän tiedon kuplia ja ryhmiä, joissa vahvistetaan omia harhoja.
Tällaista ehkäisemään olisi tosiaan erittäin tärkeää saada kouluihin oppiaineeksi väärän tiedon tunnistaminen. Nyt jos koskaan se on vielä entistäkin tärkeämpää.
Ketjun kommenteissa on esitetty kysymys siitä, miten oikean tiedon voi tunnistaa ja miten valvotaan, ettei väärää tietoa opeteta myös kouluissa. Tämä ei ole mikään oikea uhka. Maailma on täynnä oikeaa tietoa, josta ei ole epäilyksiä muualla kuin väärän tiedon levittäjien keskuudessa. Oppiaineessa tulisikin erottaa ideologiat ja tieto.
Maailmassa on myös paljon epävarmoja asioita ja myös niihin suhtautumista tulisi opettaa tuleville sukupolville. Jo se, että tulevat sukupolvet saataisiin ymmärtämään, että jos jokin asia ei ole varma, siitä ei ole syytä vetää mitään varmoja johtopäätöksiä, auttaisi pitkälle. Kaikesta ei tarvitse omata varmoja näkemyksiä, vaan sen sijaan kannattaisi antaa tilaa tutkimukselle ja sen vääjäämättömälle etenemiselle.
Jos haluaa tutustua siihen, miten väärä tieto leviää ja voi hyvin, vinkkinä Netflixin dokumentti ”Behind the Curve”. Väärä tieto elää ideologioista ja yhteisöistä, jotka haluavat uskoa siihen. Ei niin hulvatonta hölynpölyä, etteikö sille löytyisi kannattajia.
”Ohjelmassa tutustutaan kasvavaan maailmanlaajuiseen yhteisöön, jonka jäsenet uskovat, että Maa on litteä, vaikka koko muu maailma nauraakin ajatukselle.”
https://www.netflix.com/fi/title/81015076