Kirjastomme poistomyynnissä osui silmiini kolmiosainen piispa Olavi Kareksen (1903 – 1988) muistelmakirjasarja. Aloitin kolmannesta osasta, joka käsittelee vuosia 1953 – 1974 (WSOY 1980).
Tunnetun pappismiehen K.R. Kareksen poika Olavi vihittiin papiksi vuonna 1924. Kares toimi Turun kristillisen opiston (jossa kirkolliskokous nykyään kokoontuu) johtajana 1930 – 1960, Turun tuomiorovastina sen jälkeen pari vuotta ja sitten Kuopion piispana 1962 – 1974.
Hän oli kirkolliskokouksen valittu pappisjäsen jo ennen piispakauttaan, jolloin istui siellä tietysti viran puolesta. Oli kiinnostavaa lukea hänen muistelmapalojaan kirkolliskokouksesta, joka silloin istui kerralla pidempään mutta harvemmin.
Mieleen nousi ajatus, että vain vähän on uutta auringon ja taivaan alla. Asiat muuttuvat hitaasti, toki muuttuvat kuitenkin. Muutosmekanismi näyttää kirkossa olevan vuosikymmenestä toiseen sama.
Paljon oli mielipide-eroja ja pidettiin voimakkaita puheita, jotka olivat jääneet muistelmakirjoittajan mieleen. Hän kertoo mielipide-eroista huolimatta vallinneen rakentavan ja ystävällisen hengen.
1950-luvun suuria kysymyksiä olivat mm. kirkkolain kokonaisuudistus, virkakäsitys ja avioliiton teologia. Viran kohdalla pohdittiin, asetetaanko vai vihitäänkö piispa virkaansa. Mikä on piispan teologinen asema suhteessa muihin pappeihin? Nyt (vuonna 2015) on esillä diakonian virka eli tavallaan pappeuden käsitteen laajentaminen.
Kirkkolakia on uudistettu pitkin matkaa sieltä täältä ja jatkuvasti ollaan tekemässä myös sen ”kokonaisuudistusta”. Nyt ovat erityisesti esillä seurakuntarakenne ja keskushallinto.
Avioliiton kohdalla 1950-luvulla aiheena oli eronneiden uudelleen vihkiminen. Onko se kirkollisesti mahdollista ja jos on, voidaanko papit velvoittaa sen suorittamiseen? Nyt on tulossa käsiteltäväksi samaa sukupuolta olevien vihkiminen ja ylipäätään kirkon avioliittokäsityksen selvittäminen.
Kestoaiheista esillä olivat silloinkin, 1950-luvulla, myös virsikirjan lisävihko ja käsikirjan uudistaminen. Pappisviran avaaminen naisille oli tulossa – ratkaistiin 1980-luvulla – ja olipa jo silloin olemassa tulevaisuusvaliokunnan esiaste. Siinä tutkittiin yhteiskunnan nopeiden muutosten vaikutusta kirkkoon.
Käsittelyt ovat edenneet spiraalinomaisesti, kierros kierrokselta eteenpäin. Samat aiheet nousevat käsittelyyn vuosikymmenestä toiseen.
Sama toistuu Jaakko Antilan viime vuonna julkaistussa Kansankirkko ristipaineessa –kirjasta, joka käsittelee vuosia 1974 – 2011.
Jotain uuttakin takavuosikymmeniin nähden on kirkon kuvioissa tapahtunut. Kares kertoo Lapuan piispanvaalista vuonna 1956, jossa hän sai varsinaisessa vaalissa eniten ääniä, mutta maan hallitus ja presidentti nimittivät piispan toiselta sijalta. Taustalla sanottiin olleen politiikkaa, kuten joissakin muissakin piispanvaaleissa, joissa äänissä ykkönen ei tullut valituksi. Politiikalla tarkoitettiin tässä yhteydessä ”maallista” puoluepolitiikkaa.
Tässä mielessä voi pitää selkeänä parannuksena nykyistä tapaa, jossa piispa oikeasti valitaan vaalilla, olkoonkin että vaalitavassa olisi kehittämistä.
Kares on ollut mukana Lapuan liikkeen rikollisessa toiminnassa. Aikamoinen pokka miehellä istua vielä piispana kaiken jälkeen. Hän tiettävästi maksoi bensarahoja miehille, jotka muiluttivat toisia ja joskus jopa murhasivat.
Tuo on totta. Kekkonen toimi täysin laillisesti, sillä lain mukaan presidentin tuli nimittää yksi niistä kolmesta, jotka olivat saaneet eniten ääniä. Miksi Kekkonen ei nimittänyt Olavi Karesta? Ehkä syynä oli pieneltä osin Juhani Ketomäen mainitsema Olavi Kareksen oma tausta, todennäköisimmin asiaa vaikutti Olavi Kareksen isän K.R. Kareksen keskeinen rooli Lapuan liikkeessä. Eikä asia ollut pelkästään Kekkosesta kiinni. Selvää oli,ettei demarien ja Maalaisliiton hallitus tuolloin olisi missään tapauksessa esittänyt K.R. Kareksen poikaa piispaksi. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan Kekkosta, joka nimitti Kareksen sittemmin v. 1962 (kun presindentin omakin asema oli vahvistunut ja sisäpoliittinen tilanne toinen) Kuopion piispaksi. Vuoden 1956 Lapuan piispan nimityksestä löytyy perusteellinen ja mielestäni paikkansapitävä selvitys Teemu Kakkurin väitöskirjasta (s. 166-172). Kakkurin huomio Viljami Kalliokosken ja Kekkosen tuolloisista suhteista on osuva. Myös Pekka Niiranen on käsitellyt asiaa kirkkososiologian väitöskirjassaan.