Maa järisi jälleen Nepalissa. Ja juuri sellaisella alueella, jossa asuu heikoimmassa asemassa eläviä alakastisia daliteja.
Lähetysseuran työntekijät ovat olleet jakamassa katastrofiapua ja auttamassa maanjäristystraumoista kärsiviä lapsia ja nuoria. Lasten mielenterveystyötä tekevä psykologi Raija Kiljunen määrättiin kolmen hengen tiiminsä kanssa palaamaan Dhading-läänin alueelta takaisin Kathmanduun. Työntekijöiden yhteinen telttaleiri laitetaan taas pystyyn pihalle. Maanjäristyshälyttimet pärähtävät soimaan vähän väliä. Lentokenttä on suljettu. Tuhoalueet ovat vaikeasti saavutettavia.
Suomalaiset ovat lahjoittaneet Nepalin maanjäristyksestä kärsiville paljon – hätä on koskettanut. Kiitos siitä. Samoin suuret seurakuntayhtymät ovat kantaneet diakonista vastuutaan – viimeksi tänään iso kiitos Espoon seurakuntayhtymälle!
Lahjoittamiseen vaikuttaa medianäkyvyys – valitettavasti se loppui vappuun. Useaan kertaan näytettiin uutispätkää, jossa avustuspakkaukset lojuivat lentokentän nurkassa. Uusi järistys ei nosta samanlaista auttamisen halua.
Suomalainen yhteiskuntamme on järjestetty niin, että kannamme veroja yhteisten arvojemme mukaiseen koulutukseen, terveydenhuoltoon, kehitysyhteistyöhön ja katastrofiapuun.
Sen lisäksi lahjoitamme yksityisesti – ennen vanhaan niin, että kun ”sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee…”
Muistan lapsena, miten puutteessa elävä maatalon emäntä oli päättänyt, että hän antaa rahan keräyksiin, jos raha annetaan hänelle oikeaan käteen. Pieniä tuloja ruisleivistä, piirakoista ja ternimaidosta hän antoi eteenpäin – jakoi kymmenyksiä vähästään.
Lähetysseuran työtä tukevat tuhannet suomalaiset. Useimmat hiljaa, ystävällisesti ja vähän salassa. Se tuntuu hyvältä. Haluamme myös kiittää hienotunteisesti.
Antamisen kulttuuri on kuitenkin vahvassa muutoksessa. Seurakunnat ja lahjoittajat haluavat tietää entistä tarkemmin, mitä hankkeissa tehdään, saada nopeasti palautetta tehtävästä työstä ja nähdä, miten avulla saadaan muutosta aikaan.
Lahjoittaminen liittyy myös omaan persoonaan ja mielikuvaan siitä – omaan julkiseen kuvaan voi kuulua kehitysmaakummius tai julkkiksilla esimerkiksi hyvän asian lähettiläänä oleminen.
Olin illalla katsomassa tämän viikon kestävää HAFFia eli Helsingin afrikkalaisten elokuvien viikkoa. Siinä kuurojen koulu Hosainassa Etiopiassa oli pieni kertomus siitä, miten tärkeää on välittää. Miten dokumentin avulla tuodaan esille nuorten pienet ja isommat unelmat.
Mietin oikea- ja vasenkätisiä kiitoksen saajina – kerro minulle tässä tai vaikka Kirkkopäivillä ja Kirkon viestintäpäivillä, millainen kiitos tuntuu hyvältä. Niin että me voimme kiittää kummallakin kädellä koko sydämestä tai hienotunteisesti hiljaa tai vaikka nepalilaisittain kumartaen.
Iiris Kivimäki
Kirjoittaja toimii Suomen Lähetysseuran viestintäjohtajana
Nepalissa tapakulttuuriin kuuluu että ruokaa voi syödä vain oikealla kädellä.
Vasen käsi on kokonaan erotettu vessa-asioita varten.
Kuurojen koulun perintöä on että Etiopian nimi viittomakielellä on sellainen käsien asento, kuin paimenpojalla on silloin kun hän pitää vaakasuorassa olevaa keppiään hartioillaan kuin länkiä ja pitää molemmin puolin käsillään kepistä kiinni hartioiden korkeudella.
Etiopian luterilainen kirkko on maailman nopeimmin kasvavia kirkkoja.
1960-luvulla Etiopiasta lähetettiin pyyntö Suomen lähestysseuralle että pitäisi heti lähettää 1000 lähetyssaarnaajaa. Kirkko lupasi että he puolestaan rakentavat kirkot, koulut ja sairaalat sekä lähettien asunnot, jos vain saisivat lähetit heti.
Tuohon pyyntöön eivät resurssit mitenkään riittäneet. Maassa tapahtui vallankumous ja olot muuttuivat.
Tällä hetkellä kirkko on Luterilaisen maailmanliiton nopeimmin kasvavia kirkkoja. Tässä yhtenäkin vuotena se kasvoi puolella miljoonalla jäsenellä yhden ainoan vuoden aikana.
Luterilaisen maailmanliiton tilastoissa Ruotsin kirkko on suurin ja Etiopian kirkko on toiseksi suurin.
Toisaalla on esitetty myös arvioita että Etiopian kirkko jo olisi ohittanut Ruotsin kirkon jäsenmäärän.